Suruinen Rooman talvi-ilta. Kaiken päivää oli hämärä pimentänyt
kukkulain kaupunkia. Sadekuurot olivat vähänväliä kohisseet. Pinjat
Campagna Romanalla olivat kuultaneet sadetihkussa ja kaukaiset
vuoristot sumussa, tummina, värittöminä.
Ja nyt illallakin, yhä vyöryi raskaita pilviä muinaisten kukkulain yli,
ja raukeasti hehkui laskeva päivä hattarain repeämistä. Pilvet olivat
milloin läpinäkymättömiä kuin jokin kaikkein pyhimmän esirippu, milloin
ne repeilivät kuin samainen esirippu ja langettivat hetkeksi iltavalon
entisyyden raunioille. Ja jälleen sulkeutuivat, jättäen kulkijan
muinaismietteen suruisuuteen.
Seisoin siten illalla Capitoliumilla, kaiken päivää kuljeskeltuani;
ollen niin pieni kuin mahdollista; nelikulmatorilla, S.P.Q.R:n linnan
vierellä.
Siitä Capitoliumin korkeilta portailta näki koko muinaisen Forum
Romanumin. Sen takaa kuumotti Colosseumin synkkä pyörö, naukuvain
naakkain asuinsija, jotka lentelivät sen kaariaukoissa, kuin vainuten
siellä muinoin viljalti vuodatettua verta. Synkät olivat oikealta
kädeltä kuumottavat Palatinuksen keisaripalatsien holvit. Niiden päällä
suhisivat raskaasti talviset pinjat, ja oviaukkojen edessä kiikkuivat
murattiverhot, kuin mitkä esiriput, sekavat, jättiläismäiset vyyhdet.
Soikea torilaakso oli täynnä tummia raunioita. Kiveys kylvetty
marmorisiruin, katkennein pilarein, pilarikruunuin, korkokuvin, —
riemuportti torin kummassakin päässä.
Ilta yhä pimeni. Kolkosti kalahtelivat keskiaikaisten kirkkojen kellot
vasemmalta, ja suihkulähde Capitoliumin laella kohisi kolkosti kuin
korvessa.
Capitoliumin laella Ara-Coelin kirkosta kuulsi himmeä valo kirjavista
ikkunaruuduista, ja urut soivat. Ankara tuulenpuuska nousi, ja sade
alkoi taas rapista. Se suomi armottomasti marmorikuvia, jotka
Capitoliumin katoilla tummenivat öiseen pimeyteen. Mutta kirkon ovi oli
auki ja tarjosi kulkijalle suojaa. Menin kirkkoon, ja siellä jatkuivat
mielikuvaiset mietteet.
Siellä kirkon pilaristossa, kullatun alttarin lähistöllä, soivat urut,
ja huopaniskaiset munkit kumartelivat. Papit messusivat, ja kansa
toisteli kyyryllään yhtä ja samaa rukousta. Mutta sateen rapina ja
tuulen kohu kuului ulkoa.
Aivan kuin alhaalta Forumilta. Muinaisten keisarillisten basilikain
holveista. Soittoa pakanallisten temppelien pilareista, kuin sadun
mainitsemasta Egyptin soivasta kuvasta.
Ja ikäänkuin ääniä, — laulua ulkoa, alhaalta Forumilta.
Muistelohan sieltä vain soi ja lauloi, muinaisuus, kaukaisiin aikoihin
häipyvä, raunioiselta torilta. Mitä laulua? Tuulen kohinaa ja iltaisen
sateen rapinaa.
Torilta.
Mistä sieltä? Lupercalin luolastako, tuolta Palatinusvuoren juurelta?
Luolasta, jossa muinoin naarassusi imetti veljesparia, joista toisesta
kasvoi valtias, nerous ja väkivalta. Ääniä oli kuulevinaan myrskyiseltä
torilta ja näkevinään hahmoja.
Tuulta vain ja illan tummuutta.
Säveliä, joita ei, muistojen liian vilkkaina tulviessa, jaksanut
selvästi erottaa. Tumma hahmo torilla. Jokin kaunis, epämääräinen
tuulen sointu, entisestä, ihanasta, olleesta ja menneestä!
Olihan näkevinään Forumilla korkean naisen hahmon, kirkkaan ja kauniin,
silmissä loiste, huulilla hymy. Ja samalla raskasmielisen heleydessään.
Menneisyyden äänet; mutta nyt kirkossa ympäriltä raskas urkujen soitto
ja alttarilta yksitoikkoinen messu. Oli näkevinään torilla kulkevan
hahmon; luulen, että se oli kuin raaka, muinainen roomalaisnainen,
korvissa killuvat, raskaat kultarenkaat. Ajatar. Saattoipa hän olla
myös kuin kiilusilmäinen, leikittelevä susi, joka ulahteli lapsilleen.
Tai kuin nykyaikainen etelän nainen, joka nukutteli lastaan
italialaisen kehtolaulun kertosäkeillä: _Ninna, ninna e nanna_.
Tuuli käy keisarilinnan metsissä, naakat naukuvat pyöröteatterissa,
sade valuu suoraan temppelin permannoille. Suihkulähde kohisee kolkosti
kuin korvessa.
"_Ninna, ninna e nanna!_" Se nukutteli ihmisajatusten unelmia, kauniita
ajatuksia. Ihmishaaveitten Julianus Apostatoja, joiden työn tuhoaa
tosi, mutta joita Ajatar uusiin töihin kehoittaa. Ajatar, tosi-äiti.
Ara-Coelin urut veisasivat kuin kuolinvirttä talvisena iltana.
"_Ninna, ninna e nanna!_" Se kuoleman laulu toi mieleen kuvan
muinaisuuden Forumista, Capitoliumista. Valkeista pilarilinnoista,
temppelien pylväiköistä ja jumalaisista ihmisistä.
Capitolium! Täällä, Forumin toisessa päässä, hohti ennen Capitolium.
Millaiselta se ennen näytti, tuo, jonka seinä nyt on tumma, umpinainen,
väritön. Se hohti valkeana torille, jyrkkä seinä keskikohdalta avoimena
pilarikäytävänä, jokaisen kaaren alla marmoripatsas. Capitoliumin
kukkula! Sen laella seisoi Rooman linna, kullanruskea akropolis,
keskeltä kohosi temppeli, jossa asui uhkea, oikkuisa jumalatar.
Jumalattaren jalkain juuressa pramea riikinkukko, kullalta paistava,
sateenkaari-kirjava, kohottaen sinistä kaulaansa ja pyrstönsä viuhkaa
päristellen. Jumalatar Juno. Tai oli hän se, jota myös monet orjuutetut
ja pilkatut ovat sanoneet portoksi, joka lepäsi seitsenpäisen pedon
päällä, kallis malja kädessä, seitsemällä kukkulalla.
Oli Capitoliumilla toinenkin temppeli. Valtava ja valkea, hohtaen kuin
lumi, kohoten taivaan ylhäiseen siintoon, näkyen Via Appialle, —
Sisiliaan ja Etruriaan vievälle. Antaen hohtaa marmoripilaristonsa ja
kullattujen päätyjensä. Esipihoilta nousi päivin mustanpuhuva sauhu —
lukemattomat joukko-uhrit, kiitokset voittojen jumalalle. Otsikkoa
valaisivat öisin sadat soihdut. Siinä asui jumala, jonka otsa oli
uhkaavan ulkoneva, mutta ylevä ja tyyni. Huulet punaiset ja täyteläät.
Nimensä Jupiter. Valtikkansa väkevä, mutta silmissä keveä ilo. Ja
elämäniloa uhkuva hovi oli näiden kahden jumalan ympärillä! Ne
temppelit: kuin tornit linnoituksessa, joka oli entinen Capitolium.
Sen linnan saleissa ovat istuneet kuninkaat, korkeat ihmiset,
kokouksiaan. Sen mäen laella ovat liikkuneet, puhuneet Brutukset,
Gracchukset, Catot, Augustukset! Myös monta veri-vääryyttä siellä on
päätetty. Saturnuksen temppeli on ollut täynnä verellä tahrattua
kultaa. Ja kuitenkin sekin paikka, Capitoliumin varjo, hohtaa kaukaa
valkeudelta.
Palatinus Forumin oikealla puolella. Sieltä, Lupercalluolasta, ovat
juosseet elon lähteet ja kohtalon langat tuhansiin maihin, kymmeniin
vuosisatoihin. Siellä mäellä hohtivat keisarien palatsit. Kultaiset
kartanot, tuhansien pilarien piireinä. Siellä asuivat aikoinaan Caesar
Augustukset. Sinne toivat kansain lähetit kaukaisista maanääristä
pyyntöjään.
Nyt Palatinus ja keisarien linnat: ne ovat nyt asumattomia raunioita.
Rikkinäisten kaarien kitoja, kuin erämaan petojen luolia.
Jättiläishautoja.
Capitoliumin ja Palatinuksen laaksossa muinainen Forum, Sacra vian
halkaisema. Nelikulmio, Forumin pääpaikka, alimmassa notkossa.
Runoilijain ihanin mielikuva: sivustoilla pylväitä kuin metsää,
värikirjavaa kiveä, temppeleitä, palatseja, curioita, puhujalavoja.
Saturnuksen, Concordian temppelit. Castorin ja Polluxin. Vestan pyöreä
pyhäkkö. Riemuportteja, joiden alitse kulki triumfaattorien jyrkkä tie,
kaarillaan korskat kuusivaljakot. Tori kuin sileä marmorilattia
pilaripiirin keskellä. Voitonpilarien päässä Victoria-jumalatarten
kultasiivet.
Ja torin kulmassa, riemuportin juuressa kartioksi muovattu kivi, josta
roomalainen sanoi: Tässä on maailman keskipiste.
Siellä kuhisi väkeä, suurine ja pienine kärsimyksineen, stadioneilla,
teattereissa; kapinoineen, meteleineen? Aamulla Basilica Julian takana,
josta nyt on vain permanto jäljellä, hirnuntaa ja kulkusten helinää,
kun maalaiset toivat pääkaupunkiin tuotteitaan. Kaupustelua, tingintää,
ostajan ja myyjän huolta, kuhinaa, kiirettä. Persialainen huuteli
komeita, kirjavia mattojaan, kreikkalainen marmorikuvia. Mustapäiset
Rooman matroonat kulkivat korvahelyt keikkuen aamurukoukseen
temppeleihin, ennen aamuostoksia, orjalauma ympärillä. Kukkatyttöjä
temppelien aamuviileillä portailla, vasut täynnä päärynäpuun valkeaa
kukoistusta, sinipunaisia syreeninterttuja. Pöytien ympärillä
väkijoukossa kyyhkysparvi pilvenä pyrähti. Ylhäisiä kannettiin
huvipuistoihin, joiden sypressit auteren sinessä hohtivat.
Ylimysnuorukaisia remutun yön jälkeen kylpysaleihin, kasvot kalvaina,
poskilta väri liuennut, hyräillen Lucanuksen kuolonlaulua, sekavana,
synkeänä aikana. Köyhä ryysyinen vetelehtijä Curian portailla
päivänpaisteessa, odottaen kaupungin lahjaleipää. Tai pilarisella Forum
Romanumilla kääntyivät vain varjot lämpöisinä, tummansinisinä, kunnes
Capitoliumin kattokuvien takaa helottaa jo kullansekainen rusko, ja
tuoksut leviävät oranssitarhoista. Harpunsoittajat virittävät
horatiolaisen laulun, nauttivan, viisaan oodin. Forum Romanum: kaipuu
— johonkin olemattomaan, kuvaamattomaan.
Nyt Capitolium on Campidoglio. Ruskea, synkkä, muuttunut. Tarpeian
kallio ei enää mitään merkitse. Tasoittunut, rakennuksilla täytetty.
Nokiset hiilenmyyjät nukkuvat nyt sen juurella, entisten teattereiden
holveissa, tomuisen, mustan tavaransa keskellä.
Palatinuksella kohisevat keisarilinnain paikalla pinjapuut. Tiberiuksen
linnan raunio-uumenet ovat avoinna kuin teuraan rinta. Hävitetty
Babylon. Turhaan koettavat murattiesiriput verhota salien tyhjyyttä.
Keisarien kohoavilla teillä, joilla muinen välkkyivät patriisien
kultaiset vaununpyörät, siellä kerjäävät nyt köyhät äidit likaisille,
kitiseville lapsilleen almua. Marmoriportailla, Marsin ja Venuksen
patsaiden keskellä, siellä kulki Livia keisarillisessa kantotuolissaan.
Siellä rehoittavat nyt muratti, villiviini ja orjantappurat. Apollon
temppelin paikalla, nuolten singottajan, vihannoi munkkiluostarin
kaalimaa. _Ninna, ninna e nanna!_
Ja Forum kukkulain välissä! Kaatuneitten pilarien sorroksessa: sieltä
ei ihmisääntä.
Hylätyissä viinikellareissa juoksevat sisiliskot viinimaljakoista,
joista ilo virtaeli.
Vestan temppelin ikuisen tulen ahjoa ovat sateet kostutelleet toista
tuhatta vuotta.
Basilica Julian permantoon on katuväki ennen piirtänyt lautapelin,
laiskain päiväinsä huviksi. Se turha pelikuvio on vielä. Mutta milloin
on torilla viimeksi kohtaloiden arpaa heitetty?
Katottomissa temppeleissä papittarena muratti, joka hakee suojaa
lohjenneen pilarin kupeelta. Unikot kukkivat Castorin ja Polluxin
pyhäkön pohjakummulla. Ne kukkivat, lakastuvat ja virkoavat taas
keväällä. Vestan neitsytkammiot autioina. Narsissit ja okaiset ruusut
heiluvat niiden seinäin laella. Lakastuvat kuuraiseksi talveksi, ja
virkoavat taas. _Ninna, ninna e nanna!_
Kauan, kauan on siitä, kun ikuisen kaupungin susi, arkaistinen ja
jäykästi irvistelevä, vaani saalista Ikuisen virran ruovistoista!
Mutta nyt! Capitoliumin laella, Ara-Coelin sata-askelmaisten portaiden
kupeella, on laakerilehdossa elättisusi ruosteisessa häkissä,
kaupunkilaisten huviksi. Koukkuselkäinen se on ja takkuinen, se susi.
Ahnaasti ja pelkurimaisesti se tempaa armopalat, joita katselijat
heittävät sen eteen tahraiselle asfaltille.
Se on nykyinen susi. Toisenlainen on sen perikuva, poikia imettävä
vaskisusi. Nyt vankina, Romuluksen ja Remuksen häijy imettäjä!
Sade valuu, urut soivat kirkossa. Värilliset ikkunat kiiluvat synkästi.
Kolkko on yksitoikkoinen messu; jokapäiväistä on väki, joka polvilleen
langenneena toistaa yhtä ja samaa messun säveltä. Mitä soivat urut
minulle, tai äänet torilta? Korkeammalle, ihminen! Pois taivaan
kirkkauksiin. Ne jumalat ovat kuolleet.
Mutta taas tuuli kävi talviselta Forumilta. Melkein lempeästi. Elon
vaivan ja rikkauden antajan ääni kuului melkein leikillisesti:
Jumalat, niin, ne kuolivat. Mutta ne olivat jumalia — ja nousivat ylös
toisessa hahmossa. Menneet jumalat ne leikkivät aikansa kuin lapset.
Varttuivat, kävivät kiivaita sotia titaaneja vastaan. Runoilivat
kirkkaita jumalaistaruja. Heidän jäljestään seurasi nuori kansa, tai he
katselivat pilvistä ihmistaistelua maan kaupunkien edustalla. Kansa,
joka oli nousevaa ja taistelevaa, pyrkivää, vapaata. Ja niin kansakin
sepitti tarunsa, ylpeät _Aeneidinsä_.
Mutta sitten jumalat alkoivat kallistella maljaa, lemmiskellä, ne
veitikat. Ja he tyyntyivät, rauhoittuivat, ne jumalat. Tulipa heistä
epäuskoisiakin jumalia. Mistä he enää välittivät, rikkaudessaan,
yltäkylläisyydessä, muusta kuin Venus-siskosta sekä unen ja viinin
jumalista? Niinpä he antoivat vähitellen jumaluutensa mennä. Ja sijalle
tuli toisia: egyptiläiset, persialaiset jumalat pystyttivät telttansa
heidän temppeliensä rinnalle.
Mutta jumalain iän seuraus ja syy oli kansan ikä. Se oli aikansa
herännyt, noussut ja leikkinyt. Miettinyt, lennättänyt kotkiaan
taisteluihin. Se oli polkenut ja armahtanut. Se oli rikastunut nerolla
ja ryöstöllä. Sitten se arveli, töittensä palkkioksi, olevan itsellään
onnen kallistaa maljaa — jumalain esimerkin mukaan. Se näki
epämukavaksi itse ajatella asioitaan. Se antoi viisaimpansa ajatella
puolestaan. Mutta noiden viisaidenkin suku oli vanhentunut. Jumalten
veljien kävi niinkuin jumalain: veri raukeni heidän suonissaan. Pian he
loikoivat aatoksettomina malja kädessä, caesarit, Palatinuksen saleissa
he kuuntelivat itämaista ennustajaa, joka supatti heidän korvaansa.
Toinen jalka lepäsi vuoteella Sidonin purppuralla, toinen riippui
permannolla Indian tiikerin taljalla. Silkkipielus pään alla oli
täytetty Bysantin tuoksuvilla ruusuilla, ja diadeemi-pää lemusi
yrteiltä kuin naisen. Pöytä ja kolmijalat ympärillä olivat Hispanian
hopeaa, herkut Etiopian pieniä lintuja tai Gallian kauriita. Syyrian ja
Germanian neidot karkeloivat, kellot ja rummut pauhasivat. Tai vietiin
keisari kultavaunuissa pyöröteatteriin, jossa juopunut rahvas katseli,
kuinka shakaalit upottivat kyntensä kidutettujen valkeaan sydänalaan;
veriläikkien peitoksi kylvettiin areenalle kultajauhoa.
Mutta kun kaikki niin vanheni, kuului viestejä kapinoista,
sisämaakuntain nälänhädästä, raakalaisten hyökkäyksistä. Rooman
legioonat olivat väistyneet puukilpisten metsäläisten edestä. Kansa
vaati viisaimmaltaan suojaa ja leipää. Mutta Saturnuksen temppelin,
maamiesten jumalan, aarrekammio oli nyt tyhjä; keisari vaipui hädässä
raukeaan mystillisyyteen, — kuvitteli olevansa persialainen jumala
Mitra, — jumala, jonka alttarille persialaiset olivat ripustaneet
hänen voitetun isänsä nahan punaiseksi värjättynä. Tai hän teurasti
kansaa: — porras portaalta valui Forumin temppeleissä veri.
Maakuntalegioonain päämies huudatti itsensä keisariksi, kansa yhtyi
häneen. Se ryntäsi Palatinukselle, veti vuoteesta entisen valtiaansa,
raastoi torille, surmasi temppelin portailla ja heitti ruumiin
Tiberiin. Mutta pretoriaanien päälliköt surmasivat salamurhaajan
myrkyllä uuden keisarin ja nousivat itse Palatinukselle. Niin
taisteltiin, syöksyttiin alas. Ja nuoret barbaarit samosivat yhä
lähemmäksi. Turhaan heitä vastaan palkattiin heidän veljiään. Turhaan
maksoi heille veroa Rooma.
Ja kaupungista keisarit siirsivät istuimensa uuteen paikkaan
loitommaksi hillitsemättömästä pääpaikasta. Tuhannet taidetyöt kadotti
silloin Capitolium, Palatinus ja pilarinen, valkea Forum. Ajattaren
uudet lapset, pian he melskivät ikuisten muurien edustalla ja nostivat
niille rynnäkkötikapuunsa. Turhaan heidän päälleen vyörytettiin
marmorikuvia muureilta. Barbaari-päälliköt pitivät mässääviä kemuja
keisarien linnoissa, ja niinkuin Karthagosta loimusivat liekit
tulipalojen, joita heidän pikisoihtunsa sytyttivät. Niin tuhoutui
marmorinen kauneus yhä. Ja kun nuoret, raisut muukalaiset nyt
kiistausivat keskenään, niin he tekivät riemukaarista itselleen
linnoja, ja kuvapatsaiden päillä he ammuskelivat toisiaan.
Mutta yksi tiesi hallita riitaisia tulokkaita. Uudet jumalat, kuin
varkain he olivat riistäneet valtikan vanhoilta, heidän nukkuessaan. Ja
myöskin taistelulla. Nyt he ottivat ylleen vanhain, kuolevain jumalain
vaatteet. He tulivat idästä, egyptiläisten ja persialaisten jälkiä, nuo
uudet valtiaat, jumalainpojat, Jehovat, pyhimykset, enkelit. Nyt
Jupiterin toga hartioillaan. Ja niinkuin muinoin oli syntynyt ihmisten
tyttäristä puolijumalia, Jupiterin poikia, niin syntyi nyt maailmaan
uusi puolijumala. Syntyi kuin viisas Minerva putkahtaen Jupiterin
otsasta. Mutta tuo uusi viisaus, se oli myös julma. Sen papit voittivat
sekä vanhan verettömän että uuden verisen kansan, — entisten jumalain
kaatuessa laakereilleen. Mikäli nousi rauhoituksen, kieltäymyksen
temppeleitä taistelun ja hekuman kaupunkiin, uudet papit lohkoivat
entisten jumalain kuvilta pois lantiot, jumalattarilta rinnat. Jopa
vanhat temppelit muutettiin kirkoiksi, joissa viisaan Minervan paikalla
seisoi pyhä Lucia puhkaistuin silmin, ja Apollon alttarilla
demoni-kauhuinen pyhä Antonius.
Ja vihdoin jyrisivät Forumilla kalkkimyllyt. Viimeiset jumalat
jauhettiin valkaisukalkiksi paavin palatsiin. Niin siirtyi keskus,
elämä, jumalat, aatteet Tiberin toiselle puolelle. Niin jätettiin
Forum, ryöstettynä, hävitettynä, ja unohdettiin.
Jo kulkivat lampaat vuonineen laitumella sillä paikalla, missä
Jupiterin temppeli ennen kohosi. Ja Forumilla, sillä rostralla, missä
Antonius piti ruumispuheensa, sillä paikalla myi pian maamies härkiään.
Karjatoriksi, tuntemattomaksi sora-auhdoksi, oli Forum Romanum
muuttunut.
Tuuli heilauttaa kirkon raskasvärisiä oviverhoja, ja suhahdus yötä käy
sisään avoimesta ovesta. Niin kuolivat jumalat. Mutta he olivat
jumalia. Ja nousivat ylös uudessa hahmossa! Miksi ovat renessanssin
pyhimykset, enkelit kuten ihmisiä? Kas, temppelissä tässäkin, johon
muinoin keskiajan ruhtinaat ryömivät avojaloin suutelemaan piispain
hameen lievettä, siellä seisovat nyt vähäpätöiset muukalaiset totisina,
epäileväisinä, — kaivaten vanhoja, leikkiviä jumalia. _Ninna, ninna e
nanna!_
Susi-emo! Korkea kuin taivaan tyhjyys. Käsittämätön kuin yö, armoton ja
hellä. Ajatar, tuhatrintainen kuin muinaiset Efeson jumalattaret,
joiden tehtävä oli synnyttää, antaa eloa, tuhlata elon rikkautta, —
sijalle sen, joka uinahtaa haudan rauhaan. Se, jolla on naarassuden
silmät, joka lohduttavasti jokeltelee miettivälle inehmolle.
Forum Romanum! Kuin kaunis koru, kallis itämainen viinimaljakko, jonka
lapsi, ihminen, langetessaan rikkoi. Niin kuvittelet, päästäksesi
leikkiin jälleen, elämään, tarkoitukseesi. Nyt lapsi seisoo siinä
kauhuissaan, katsoo rikkomansa runo-ihanan Forumin siruja, eikä voi
edes itkun ääntä päästää. Suu tuskan väänteissä hän katsoo sirpaleita,
jotka kimaltavat hänen jaloissaan, rikkaruohojen seassa. Mutta
Aika-emo nukuttaa leikkiin, Aika-emo, joka luo uutta, tuhlaa
runsaudensarvestaan. Ja vie kauneuden, pakanallisen Forumin uuniin.
_Ninna, ninna e nanna!_
Tuuli kohisee, pilvet lentävät. Muinainen Forum Romanum häämöttää
alhaalta outona kuin kalmisto. Capitoliumin suihkulähde kohisee
kolkosti kuin korvessa.
Rooma, tammik. 1908.