Illoin tuli ikkunani alle kuljeksivia säkkipillin puhaltajia. Siihen ne
piiriytyivät ja soluttivat kummallisia, pitkiä huilusäveliä, kuin
pastoralea, laulua unien Arkadiasta. Heidän kilpailijansa oli vanha,
valkopäinen kitaransoittaja, joka ei tohtinut koskaan esiintyä
pillipiiparien paikalla ollessa. Mutta kun he poistuivat, niin hän tuli
esiin. Selkä koukussa, kitara lonkan päällä keikkuen. Ja hän nosti
kitaran käsivarrelleen, kurotti kaulansa pystyyn ja alkoi laulaa: —
_amore, amore!_ Kitara rämisi, hampaaton suu ammotti selällään taivasta
kohti! Mutta rakkaudesta lauloi kuolemaan uskollinen trubaduuri. "_Che
bella cosa le giornate al sole!_" Benedetta-rouva nauroi ikkunassa,
liikutuksesta ja hauskuudesta, ja alkoi ensimmäisenä heitellä lantteja.
Illan hämy lankesi pienelle torille. Hattarat leimusivat
ruusunpunaisina, palmujen lehvät lakkasivat huiskeesta.
Sadoista kelloista, läheltä, kaukaa, helähti Ave Maria. Rauhallinen,
kirkas. Niin, läheltä kalahti myös S. Pietro in Vincolin kello. Ja
pyhimyksen kuvan eteen, joka oli kirkon kulmassa, sytytettiin lyhtyyn
tuli. Porrasholvissa, Borgiain talon alitse johtavassa, lepatti vihreä
katulyhty. Ja tuttavatar Cremonankadulta tuli tapaamaan sen lyhdyn ja
madonnankuvan alle.
Illalla leyhyi ulkoa lämmin tuuli. Kevät läheni. Resedat tuoksuivat
puutarhassa, kuutamo hohti kuin sähkö.
Minne olivat joutuneet ne monet, jotka olivat levänneet samassa
vuoteessa kuin minä nyt lepäsin? Onnellisina vai poloisina?
Keväämmällä lauloivat kaiken yötä torin toisella puolella puistopihassa
satakielet. Niin että Benedetta-rouva iloitsi: kohta saadaan
satakielenpaistia!
Rooma, helmik. 1908.