Asuin eräällä vanhan Rooman seitsemästä kukkulasta, Mons
Esquilinuksella, jonka rinteillä muinoin olivat Neron Domus aurea,
myöhemmin Tituksen termit. Nyt sen laella pieni Piazza S. Pietro in
Vincoli, jonka kupeilla pari kirkkoa. Lähellä oli vanhan, ruohottuneen
syrjäkujan päässä Colosseum, Forum Romanum, Capitolium, temppelit,
Palatinuksen puistokukkula. Torille johtivat alhaalta vanhat,
korkeat kiviportaat, ensin leveät, ylöspäin kapenevat, — kunnes
sata-askelmaisina katosivat torin varrella vanhan linnan alle, komeaan,
kaariteltuun holvikäytävään, — ja siitä jälleen ylemmäksi pienelle,
kirkkaalle torilleni. Tuo jylhä, ruskea, vanha talo tai linna oli
aikoinaan ollut Borgiain. — Minun oloni siellä oli pelkkä idylli,
vanhoilla renessanssi-parvekkeilla, edessäni suihkulähde ja rehevä
puutarha tai auringonpaisteinen tori, jonne päin ikkunani oli.
Se oli tosiaan kirkas ja joskus tarpeeksi vilkas tori. Sen yhtä kylkeä,
kun ikkunasta vasemmalle katsoi, reunusti S. Pietro in Vincolin kirkko,
jossa istui Michelangelon synkkä Mosè, — kirkko, päätypuolella
pilarikäytävä leveine portaineen; — edessäni jokin vanha luostari,
muutettu saastaisesta munkkiasunnosta työn ja toimen pajaksi,
insinöörikouluksi. Samoin luostarin entinen puutarha ja jonkin vanhan
palazzon sakarakatto. Oikealla, torin nurkassa, kaksi palmua.
Huone pieni, matala, käynti eteisestä, joka oli kuin mikä atrium.
Huoneessa moninkertaiset ikkunaluukut, vihreät. Ikkunan edessä pöytä,
marmorilevyinen samoinkuin piironki, jolla tiksutti lasikupunsa alla
pöytäkello, taulun päällä kuparinen pyhä Yrjänä. Oli piirongilla
muutakin: oli toisessa lasikuvussa vahasta leivottu verinen Kristus,
muistuttaen sammakkoa lasipurkissa. Ja sitäpaitsi oli valkeassa laessa
leijuvia kreikkalaisia jumalattaria, mustalla tai punaisella pohjalla,
rococo-viuhkoja ja vihreitä rypäleitä, ja keskellä lakea ruusuilla
seppelöity sydän. Vielä sänky, jossa karmiinin värinen peitto, —
pöydän vieressä nojatuoli. Olipa pöydällä myös jokin savilampun
tapainen lampetti, — meidän mökeissä sitä katkuavaa valonantajaa
sanottaisiin tihruksi tai kitupiikiksi.
Sellainen se oli. Ihanaa oli siellä herätä aamuisin hämärässä,
ajatellen kuinka päivänsä mukavimmin kuluttaisi. Ei ihanaa sateisin
talvipäivin, jolloin tuuli ja tohisi. Mutta yhä tiheämmin alkoi
kauniita päiviä tulla, kun katosi lyhyt talvi. — Kirkkaana aamuna
auringon kultasäteet alkoivat varhain luukkujen raoista kiilua, päivä
oli jo päässyt yli vastapäisen sakarakaton. Ja maalaisten rattaat jo
torilla rämisivät. Viinin ja vihannesten kauppiaiden. Heidän
telttakärryissään kymmenet kulkuset jo pauhasivat. Oli jo herrain ja
narrien nousuaika. Ylös siis, — ennenkuin Benedetta-rouva ehtii tulla
ovelle ja koputtaa ja huutaa: _Sor dormiglioso_, — ylös, unikeko. No,
mutta ylös nyt!
Auki ikkunaluukut! Mikä kylmä, raikas aamutuuli lehahti ikkunasta
sisään, siivitetty torin lentelijä! Ja talot vastapäätä: ne paistoivat
ikkunaani kuin kulta, kellertävinä ja iloisina. Pitkät palmut torin
kulmalla huiskuttivat lehviään. Silloin koputtikin jo Benedetta-emäntä
oveen ja huusi "buon mattinonsa". Ja oven avattuani kantoi sisään
pöydälleni valtavan, sinisen- ja kullankirjavan kupin, höyryävän
aamukahvin, ja valkeaa vehnästä ja hedelmiä. Kantoi, kyseli kuulumiset,
jutteli yhtä ja toista, nauroi ja katosi. Tosiaan hupi istua ikkunassa
kahvinsa ääressä siinä ja katsella elämää, joka torillani heräsi. Ensin
vihanneskauppiaita! Huutaa öllöttäen, vasut päälaella. Rattailla
kaaliksia, hedelmiä, heleitä oransseja, mehuisia viikunoita.
Sitten kokoontui torille pikku poikia, toinen toisensa jälkeen, kuin
linnut pesistään, kiharapäisiä ja mustia kuin pakanat. Pelaamaan
pilppaansa, kirkuen ja temmeltäen.
Ja siinä katsellessa, kuunnellessa, ehkä jotakin ohella lukiessa, tuli
taivas yhä uhkeamman siniseksi, tummanpuhuvaksi, samalla kuultaen kuin
silkki.
Nyt ulottui päivänpaiste jo S. Pietron portaille. Ja samall'aikaa
ilmestyi portaille lazzaroneja, kerjäläisiä, — ei yhtä
hauskoja tutustuen kuin kaukaa katsoen. Kirjavassa ryhmässä
lammasnahkatakkeineen, sinisissä samettihousuissa, rieputöppöset
jalassa.
Siihen ne nyt kellahtivat kirkon lämpöisille portaille ja alkoivat
autuaassa levossa tirkistellä takkuisten kiharainsa varjosta siniselle
taivaalle, hopeisiin pilviin, — ja siihen nukahtivat, tai uneksivat
kai valveilla englantilaisista lordeista, herkkäuskoisista ulkomaan
rouvista, joiden piti tulla heille veroa tuomaan. Niin, kaikenlaistahan
väkeä siinä liikkui, aamuhetkeksi kyllin, — kunnes tuli halu lähteä
alas kaupungille.
Jos aikaisemmin lähti, hohteli talviaamuina katuvarsilla sillä
puolella, minne aurinko ei ylettynyt, hieno, valkea kuura tai kylmä
kaste. Mutta heti päivän koskettaessa se katosi, — ja taivas kujien
kattona tuli yhä uhkeammaksi. Pienillä kauppatoreilla, siellä oli
kulkusten kulinaa, maalaisten kellojen helinää, piiskain viuhkinaa,
väen huutoja, kirkunaa, pyöräin pauhaavaa kolinata. Mitkä ru'ot etelän
luonnon aarteita! Vihanneksia, hedelmiä! Oransseja kuormittain kuin
meillä perunoita. Siinä oli väriä, kirjavuutta. Ja ääntä.
Rihkamakauppiaat huusivat kimeästi kuin säkkipillit. Naurua, riitaa,
laulua. Saipa puoliväkisin ostaa orvokkikimpun, joita tytöt myivät
isosta vasusta päälaeltaan, viekkaasti tarjoten, veikeillen
korvarenkaillaan, jotka olivat kullatut, suuret kuin suitsirenkaat.
Mutta keskellä vilinää, keskellä somaa toria leikki vanha suihkukaivo,
koristeenaan marmorinen, sammaltunut meren poika, joka puhalteli vettä
suuresta näkinkuoresta, kasvot taapäin kallistettuina. Hopeaa
suihkulähteen maljakkoon, mistä se tippui alas altaaseen.
Ja siinä nousi päivä keskitaivaan tummaan korkeuteen, jolloin sopi
palata asumukseensa päivälliselle.
Siellä odotti jo Benedetta-rouvan melonikeitto — harvoja ihanteitani;
— mehuisa kaurispaisti — sille ei juotettu vasikka, ei lammas vedä
vertaa. Siellä odotti pienen ruokasalin pöydällä "punantumma ja
suloinen viini", Homeroksen sanaan, ohutkaulaisessa pullossa. Ja ison
maljan kukkurana hedelmät: oranssit, imelät, isokiviset nespolat. Ja
pieni pöytäseura ja — uutiset, pakinat, pilajutut. Siellä oli vakavuus
pahaa, loukkaus muille.
Ruokailukammion ikkuna täynnä resedoja. Sen takana vanha puutarha
pengermällä, puutarha ruusuineen, sitruunapuineen. Keskellä Borgiain
linnan yli kohoava poppeli, joka tammikuussa alkoi silmikoida, puhkesi
huhtikuussa lehteen. Ja puutarhan takaa sinertivät kaupungin
sammaltuneet tiilikatot, Quirinale-kukkulan mäkiset kaupunginkorttelit.
Ruokailuhuoneessa seinillä teräspiirroksia, Michelangeloa ja Rafaelia.
Joukossa myös tusinataulu: tummatukkaisen upseerin muotokuva,
kullatuissa puitteissa.
Ja päivällisen jälkeen kävelylle. Nyt Tiberin toiselle puolelle Monte
Gianicololle, josta näki koko Rooman ja toisella puolella Campagnan.
Janiculus, — loitolla kaupungista, Rooman laiteilla. Sen rinteiden
huvilinnat hohtivat auringonpaisteessa kellervinä kuin kulta. Janiculus
— ja sen tummat puistot! Keskipäivällä, kevätpuolen tullessa, oli ilma
uhkean kuulakas, taivas rauhallinen, silkkihohteinen. Vankat pinjat
suhisivat, palmun lehti vipatti lämpöisessä tuulessa. Korkealla mäellä
terasseilla: toiselta puolelta paistoi aurinkoinen Rooma harmahtavana,
sinertävänä kuin savi, välillä kupluileva virta, savinen Tiber.
Kaupungin hurisevaa kimalaisääntä keskeyttivät silloin tällöin vain
kirkkojen kellot, helähdellen uneksivasti, rauhallisesti. Nyt läheltä,
nyt kaukaa, yksi sieltä, toinen täältä, toisilleen vastaillen.
Niin hohteli Rooma, ääret haihtuen kauas auringon autereeseen,
vuoristoon, aina Tivolin ja Frascatin vuorille, jotka hymyilivät
sinipunaisina, ruusunkarvaisina.
Mutta kun pään käänsi, oli toisella puolella Campagna Romana:
roomalainen maaseutu. Vanhain muurien juurella, ikuisessa rauhassaan,
autuailla silkkiniityillään pinjain tummat varjot. Ja huviloita,
puistoja, valkeat marmoripatsaat pinjain alla. Kaukana vesijohtokaarien
rivit. Hiljaista. Vain jokin torvenhelähdys Campagnalta etäältä, kanan
kaakotus maatalosta, auringonpaisteiselta tanhualta.
Kelpasipa siellä olla, katsella. Mikään ei siellä häirinnyt.
Keskipäivällä ei ollut kuljeksijoita liikaa; jokin nunnajoukkue, luomet
puoliummessa. Joku ylimysnainen kiiltävissä vaunuissa, voikkoparin
vetämänä: lojuen vaunujen samettipatjoilla oikoisenaan, kalpean
kuultavat kasvot hymyillen, hatussa kirjavat höyhenet, —
aamuajelullaan kai vasta.
Jonoissa silloin tällöin myös jesuiittakoululaisia, — ei mikään
kirkastava näky. Joku englantilainen turistitar, harppaava,
palvatunruskea ja tomuinen missi.
Niin meni päivä; ikäpuolella viinikellarissa vanhan torin vieressä,
edessä temppelipilarit ja portit, pakisten isännän kanssa italialaisen
viininviljelyksen vaikutuksesta Suomen runouteen. Sitten kotiin, jossa
illallinen odotti.
Ja nyt, kelpo muori Benedetta! Monta kymmentä vuotta hän oli asunut
Roomassa, pitänyt pientä täyshoitolaa, jossa talvisin oleksi
ulkomaalaislakin. Oli asunut aina samassa talossa, muuttelematta.
Siellä hän istui pienessä keittiössään italialaisella ruokotuolilla,
ruskeat kädet helmassa, selkä kyyryssä, tervehti, oli valmis juttuun.
Minkä näköinen oli? Pieni, leikkotukka ruskea, jakaus viisti vinossa.
Körtti repaleinen, sandaalit jalassa. Korvissa hopearenkaat. Mutta
suuret ja ruskeat silmät loistivat pelkkää hyvyyttä. Herttaisuudessa
hän oli totinen pyhimys.
Monen kaltaista oli ollut ulkomaalaisissa, joita hänen luonaan oli
asunut. Oli ollut musta syyrialainen. Oli ollut _arabo_, arabialainen,
"joka oppi italiankieltä kuin lennossa". Oli ruotsalainen ja kaksi
saksalaista. Hauskin oli englantilainen nuorimies, josta kertoessaan
Benedetta-rouva nauroi vedet silmissä. Mies oli näet vuokrannut häneltä
huoneen, mutta ei siinä juuri koskaan asunut. Vuokran maksoi
säntillisesti, mutta kamarissaan tuskin kävi. Missä lienee oleskellut
kaiket yönsä. Päivällä joskus pistäysi hoitolassa, mutta ei
kamarissaan: tuli rouvan pieneen keittiöön, tunkeusi pienelle loggialle
pyykkien ja kukkaruukkujen joukkoon. Istua mökötti siinä sanatonna,
piippuaan poltellen. Katseli puutarhaan. Ja lähti aikoinaan pois. Ne
ovat merkillisiä ne "inglesit".
Toinen veitikka oli ranskalainen, joka tuhlasi rahansa ratsastushuviin:
joka päivä Tivoliin. Joutui pulaan, panttasi kaikki, kiidätti
hännystakkinsa "armon vuorelle", tai vippaili Benedetta-rouvalta.
Hellimmin Benedetta kuitenkin kertoi eräästä hoidokkaastaan. Hän oli
kroaattilainen taidemaalari. Oli ollut synkkä ja rikkiraadeltu, oli
viettänyt "kunniatonta" elämääkin täällä, — ei ollut voinut suorittaa
maksua kuin ensimmäiseltä kuulta. Mutta mitäpä Benedetta-rouva siitä,
mainitsi vain. Poloinen, hän oli tullut heikkopäiseksi. Kuitenkin hän
oli ollut niin herttainen, ja hänen valituksensa sairasvuoteella oli,
ettei hän saa nähdä isänmaataan, Albaniaa, Illyriaa. Sieltä oli
Benedetta-rouva itsekin kotoisin. Niin hän kertoi ja silmiään pyyhki.
Kunnes käänsi puheen johonkin iloisempaan aiheeseen ja nauroi.
Kaikille noille holhoteilleen Benedetta oli ollut kuin oma äiti. Hyvään
pesään olivat ne muuttolinnut hänen luokseen tulleet. Ja lentäneet pois
taas, useimmat iäksi. Kai hän heidät kaikki otti vastaan yhtä iloisesti
nauraen kuin minut. Varmaan autteli heitä vaatteiden ostossa. Joka aamu
kepsutteli sandaalit kapisten torille ostamaan muukalaisilleen ateriaa.
Hänen luonaan kelpasi herkutella huokealla! Ja muukalaisille
hoidokeilleen hän kai ennusteli ruokotuolilta kuten minulle, tuo
Pythia, savutorvien sauhuista hyviä kävelyilmoja. Tai varoitti
tulevasta _tramontanasta_, ja takatalven sateista, jolloin oli
viisainta kotona ahkeroida.
Mutta jos vieras kehui Italiaa, hän kohautti hartioitaan ja nauroi:
"Albania on kauniimpi, se on vasta kaunis, se on oikea paratiisi." Ja
hän kertoi vieraalle Adrianmeren itärannikosta, sen kuulaasta vedestä,
koskista, jotka vuoristometsissä valkeina pauhaavat. "Eh, se se on
paratiisi!"
Hän oli näet kotoisin Albaniasta. Tosin syntynyt Italiassa, muuttanut
pienenä sinne.
Ja kerran hän kertoi: hän oli ollut naimisissa kahdeksantoista
vuorokautta. Nuorena mennyt nuorelle kroaattilaiselle upseerille, jonka
kuva oli tuossa ruokasalin seinällä. Mutta ei täyttä kolmea viikkoa,
niin mies kuoli aivokuumeeseen. Niin kertoi vanha rouva, punehtui
hieman ja kääntyi kiireesti pois, hymy kasvoilta kadonneena,
pyyhkäisten levottomasti ohimoansa, kuin kyyneltä karkoittaen. Oli kai
jo niin monesti tämän tarunsa kertonut, että vain tottumuksesta kääntyi
pois ja pyyhkäisi kyyneltä, jota silmässä ei ollutkaan?
Albaniassa olivat vanhemmat kuolleet. Leski muutti Roomaan, jossa oli
nyt lapsetonna kymmenet vuodet vieraita hoidellut. Niin hän kertoi —
ja kääntyi pian taas nauraen puoleeni, jutellen sosialismista; ei
sietänyt sitä. Missään kyläilyllä ei käynyt: istui joutoajat tuolillaan
keittiössä, katseli puutarhaan, odotti hoidokkejaan myöhään yöhön
ruokineen. Kirkossa pistäysi, pyhimyksiä pilkkasi: "että Padovan
Francesco on pannut vuoret kävelemään, hahaha!" — Ei lukenut kirjoja,
ei osannut edes kymmeniä käskyjä. Mutta Danten osasi! Muistanpa kuinka
hän kerran, posket hehkuen ja miettivästi ruumistaan keinutellen,
lasketteli ulkoa koko pitkän episodin. Francesca da Riminin! Tietysti.
Albanian kroaattilainen oli ollut hänen miesvainaansa. Siksikö hän niin
hellästi, hellimmin puhui tuosta kroaattilaisesta maalarista, joka
hänen luonaan asui?
Albania, Illyria! Sielläpäin oli Odysseuksen Ithaka, jonne lapsena,
Odysseiaa lukiessani, unelmissani matkasin!
Sellainen oli tuo koti. Niin vietin päiviä Benedetta-rouvan luona. Niin
kai muutkin muuttolinnut, jotka olivat tulleet kuka mistäkin, mikä
kuukaudeksi, mikä vuodeksi hänen räystäänsä alle. Ja kesän helteistä he
lähtivät. Ja jättivät hänet ypö yksin, vanhuuteensa, suljettujen,
vihreiden ikkunaluukkujen taa. Tai paratiisin uniin, jossa häntä on
vastassa hänen kroaattinsa, solakkana, kultakaulus loistaen.