Italian portilla, jonka kahden puolen on taivasta tapailevat
alppimuurit, ihanasta vuorisolasta tultua, siellä on pieni kylä syvässä
laaksossa, jota vuoret ympäröivät. Ne vuoret rajoittavat kapean
kaistaleen sinistä taivasta laakson katoksi, niin että laakson
pohjassa, kilometriä syvällä, kulkee kuin levitetyn, sinisen lipun
alla. Ja noiden vuorten huiput kimaltavat ylhäällä talvipäivän
kuurassa, ne säkenöivät kuin jääkiteet, ne säihkyvät
auringonpaisteessa. Valkea kylä taas, se on pieni, talot kivestä,
raitit viinitarhain muurien sulkemat; siellä on viisi kirkkoa, — ja
vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää sen läpi. Ja oli siellä jo
tammikuussa myöskin lämpöinen auringonpaiste kuin huhtikuussa meillä;
se oli sillä puolella kylää, eteläkupeilla, jonne vuorten synkät varjot
eivät siivillään ulottuneet. Vieno, merkillinen rauha henki hiljaisessa
laaksossa, ja pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi
helähtelivät.
Siellä, Italian portilla, tervehti minua ensikerran Italia ja sen
kaikkinainen kauneus, ihmeellisessä hahmossa. Siellä — ajelinko siellä
pitkin valkeaa kylänkujaa kirjavasti koristetun aasivaljaikon
rattailla, remuavassa rahvaan seurassa? Niinköhän ajelin — pitkin
vanhain kiviaitain kuvetta ja solaa, jonka kahden puolen talviset,
lakastuneet viininvesat nuokkuivat ja kahahtelivat tarhoissaan korkeain
muurien takana? Enkö mitä, vaikka niin kertomustani koristella aioin.
Junassa ajoin vain, kohti vihreää maata, vaunussa, jossa tupakan
sauhu ja pöly sakeana pöllysi, väki nauroi ja liikkui, miehet
samettihousuissa, naiset korvahelyineen; läpi valkean kylän, kohti
kirkasta Italiaa. Ja siellä samassa vaunussa tuntui, kuin kaivattu maa
ja sen kauneus olisi henkilöityneenä tullut vastaan. Sillä pian näin,
että matkaajat olivat kokoontuneet vaunun keskimaille, erään henkilön
ympärille, joka heitä puheillaan, naurullaan viehätti. Ja kun katsoin
enemmän, oli siinä keskimmäisenä italialainen maalaisnainen, kauneuden
ilmestys, — ja juuri Italian portilla. Näyttipä kuin koko maan kauneus
olisi siinä minua tervehtinyt — ja enemmän: aavistelevasti luvannut
kirkastumista sielulleni, jota sinne toivioretkelle vein — ikäänkuin
ihmeitätekeväin kuvain eteen ihaniin temppeleihin.
Silmää hiveli tuo sopusuhtainen luojanluoma, keskellä ihastelevaa,
iloista, laulavaa väen parvea. Kuinka hän puhua helisytti! Hän oli,
kuten sanottu, maalaisnainen, pieni ja kohtalaisen ruskettunut. Hipiä
oli kuin kulta, hieman oranssinhohtoinen, kypsä ja terve; otsa korkea
ja nenä siro. Tukka pehmoinen ja pikimusta, somissa aalloissa. Minä
katsoin häneen kuin ilmestykseen, — Italian portilla, vuorisolasta
tullessamme.
Hän oli suulas. Kuinka hän puheli, pajatti, pakisi mielellänsä! Ja kun
hän avasi ohuet, puhtaat huulensa lauselmaan, silloin pääsi hänen
valkeain, kirkkaiden hammastensa takaa helmirihma sanoja, sellainen
pitkä, sointuva, helisevä. Ehkä sitä voisi verrata pääskyn
viserrykseen. Se oli italiaa, se! Pääskysen pakinaa, niin; mutta
lentävämpi pääskyn pakinaakin. Ihastuneelta näytti seura; aina kun hän
heläytti soinnutuksen ihanan kielensä kitaralla, niin joukko remahti
nauruun, iloiseen, hampaat välkkyen. Minä en, kieleen outona, hänen
kiireisestä liverryksestään montakaan sanaa ymmärtänyt; vaikkapa olisi
itsestäni, barbaarista, hilpeitä sukkeluuksia lennättänyt. Minä vain
katselin luojanluomaa; ja aina sukkelan, pitkän sanasarjan jälkeen
hänen silmänsä loistivat ilveillen ja riemukkaasti.
Hänellä oli sylissä lapsi. Ja aina kun hänen italialaisen kielensä
kultakulkuset hetkeksi lakkasivat soimasta, hän kumartui lapsensa
puoleen. Hän sulki silloin kuperat luomensa, hän painui suutelemaan
lastaan; hän sille, nauravalle, jokelteli suutatusten, hän viserteli,
liverteli, hän sitä hypitteli, hyvitteli, sille viserteli. Hän sitä
silitteli, lauloi laulusen kirkkaalla äänellä. Ja kun hän suutatusten
sille jokelsi, silloin hän ummisti luomensa melkein kokonaan: nuo
korkeat luomet olivat minusta kauniit kuin lumpeen puhtaat terälehdet,
kaartuilevat ja vaaleat. Mutta kun hän taas kohotti päätänsä, loistivat
silmät, ja hän päästi suustaan satakielen tavalla kultaisen
sävelsoinnutuksen.
Se oli vasta luonnollista, siroa, voimakasta äidin ilon suloisuutta!
Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen. Ja ihmeellistä: hän oli
väsyneestä, murheisesta sielustani kuin mikä hyvä ennustus, kirkastavan
kauneuden tervehdys, — Italian portilla, vuorisolasta vihantaan maahan
tullessamme. Niin, kuin taivaan lempeä viittaus, lupaus
toivioretkeläiselle luvattuun maahan päästessä. Mieleni keveni,
nääntynyt sydän riemahti epämääräisestä, selittämättömästä toivosta.
Ikäänkuin taivas olisi tuon kauneutensa kuvalla minulle paljon
luvannut. Ikäänkuin nuoruuteeni palaisin, tuntui kuin olisi itse etelän
Madonna tullut vastaan, lapsi sylissä.
Mutta pehmoinen pitsisaali naisen hartioilla oli melkoisen likainen.
Valkea se oli aikoinaan ollut, nyt hämärävärinen, — ja samoin oli
hänen ketterän, potkahtelevan poikasensakin mekko. Niinpä tuli
mieleeni, kun itsekseni kiitin kaunista sallimaa tästä kauniista
kuvasta, ajatus:
Ave Maria, ave Marietta, joka vastaani osuit! Mutta kuules: miksi
alennut kulkemaan hämärävärinen huivi hartioillasi? Ken saituri ei ole
hennonut toimittaa sinulle punaista hametta, brokadilla kirjattua,
sinistä silkkikauhtanaa, hartioillesi karitsanvalkeaa vaippaa,
puhtaimmalla Hispanian hopealla tähditettyä? Ja pojallesi,
hiilisilmälle, liljankukkaa käteen. Sellaiset näet ansaitsisit hyvin,
sinä kauneuden armoitettu, joka vastaani tulit. Sinä kauniin maan
kauneuden ilmestys, toivo, taikauskoiselle lupaus jostakin oudosta,
tietämättäsi.
Niin hän loisti, liverteli vaunussa, matkaajain ympäröimänä. Mutta
pian, jollakin pienellä pysäkillä, hän lähti junasta; heläytti vielä
hyvästinsä. Ja sinne näin hänen, junan asemalla seisoessa, häipyvän,
ruskeaihoisen luojanluoman, korkean vuoren rinteelle, alppisolassa. Hän
asteli keveästi ylös mutkaista, jyrkän jyrkkää polkua, käännähti,
katsoi taakse ja eteni taas kiertotietä, jonka päässä ylhäällä helotti
valkea talo päivänpaisteessa — ja talon kulmalla jo ensimmäinen
sypressi.
Mutta kauan hänen visertelevä äänensä lauloi korvissani. Se kiehtoi
Veronan amfiteatterissa, vihreän Adigen silloilla, aavan Lombardian
surullisilla tasangoilla, illalla, himmeässä junavaunussa,
soperrellessani italiaa sotamiesten kanssa, — Lombardiassa, jossa
tehtaanpiiputkin kietoo ikivihreä muratti; — se soi Apenninien
rinteillä ja aamuisessa Firenzessä, vilisevissä katusokkeloissa. Ja
vielä matkani maalissa, ikuisten muistojen kaupungissa, näin edessäni
hänen pienet, ruskeat kasvonsa. Niin, pari viikkoa häntä ikäänkuin
etsi: kaiken kauneutta, levollista kauneutta, jonka yhtenä ilmestyksenä
hän salaperäisellä tavalla oli.
Hän oli kohtalaisen ruskea ja heleä; otsansa korkea ja nenä hieno,
silmissä heittelehtivä loiste. Oliko se kuva Italiasta, toive,
käsittämätön kauneuden harha? — Syvässä laaksossa, ihanasta
vuorisolasta tultua, pienessä, valkeassa kylässä, jonka läpi vihreä,
vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää, jossa pienten kirkkojen kellot
silloin tällöin lempeästi helähtelivät, — kahden puolen taivasta
tapailevat alppimuurit, Italian portilla.
Ala, tammik. 1908.