Siteistään irroitetut Misonne ja Turquiette veivät kuolinhaavan saaneen
Hermingin vuoteesen. Tämä onneton oli jo kuolonkamppauksessa, ja nuo
molemmat merimiehet hoitelivat Pierre Nouquet'ia, jonka haava onneksi
ei ollut sen vaarallisempi.
Mutta kova puusti oli kohdannut Louis Cornbuttea. Isässään ei havaittu
minkäänlaista hengen merkkiä. Oliko hän kuollut mielihaikeissaan siitä
että poikansa oli vihollistensa valloissa? Vai oliko hän menehtynyt
tuon hirmuisen metelin vuoksi? Sitä ei tiedetä. Mutta tämä taudilla ja
murheilla kovasti koeteltu vanhus oli herjennyt elämästä.
Tästä odottamattomasta puustista vajosivat Louis Cornbutte ja Maria
haikeaan toivottomuuteen ja he polvistuivat vainajan vuoteen viereen,
itkien ja lähetellen rukouksia taivaasen hänen sielunsa edestä.
Penellan, Misonne ja Turquiette jättivät heidät itsekseen ja nousivat
kannelle. Ne kolme karhua kannettiin esille keulan puoleen. Penellan
päätti ottaa talteen niiden taljat, joista voi olla iso hyöty, mutta ei
hän laisinkaan ajatellut käyttää niiden lihaa. Ilmankin oli ravintoa
tarvitsevain lukumäärä nyt melkeästi vähennyt. André Vaslingin,
Aupic'in ja Jockin ruumiit viskattiin rannalle tehtyyn hautaan. Niiden
lisäksi tuli vielä Hermingin ruumis. Tämä norjalainen kuoli yöllä,
tuntematta omantunnon nuhteita, ja raivon vaahto huulillansa.
Ne kolme merimiestä korjasivat nyt teltan, joka useista paikoin oli
rikki raastettu, niin että lunta tuli kannelle. Pakkanen oli kova, ja
sitä kesti aina siihen asti kuin aurinko tammikuun 8 päivänä näkyi
taivaanrannan päällä.
Jean Cornbutte haudattiin rannalle. Hän oli lähtenyt maastansa etsimään
poikaansa ja oli menehtynyt tähän hirmuiseen ilman-alaan. Hautansa
luotiin eräälle kunnaalle ja jälkeenjääneet merkitsivät paikan
yksinkertaisella ristillä.
Louis Cornbuttella ja kumppaleillansa oli tämän päivän perästä vielä
monta kovaa koetusta kestettävänä. Mutta jälleen löydettyin sitruunien
avulla onnistui heidän säilyttää terveytensä.
Gervique, Gradlin ja Pierre Nouquet kykenivät neljäntoista päivän
perästä tuon hirmuisen taistelun jälkeen jättämään vuoteensa ja olemaan
vähän liikkeellä.
Ennen pitkää otuksen ajo kävi helpommaksi ja antoisammaksi. Vesilintuja
palasi isoja parvia. Usein ammuttiin eräänlaisia suorsia, joiden liha
oli erittäin makea. Pyssymiehillä ei ollut muuta vahinkoa valitettavana
kuin että menettivät kaksi koiristansa, jotka saivat surmansa, kun
käytiin viidenkolmatta peninkulman takana etelässä päin tutkimassa
jäiden tilaa.
Helmikuu alkoi ankaroilla myrskytuulilla ja runsaalla lumentulolla.
Keskilämpömäärä aleni vielä kerran 25 pykälään jäätökohdan alla, mutta
siitä ei ollut likimäärinkään niin paljon vastusta kuin ennen. Auringon
näkeminen, joka kohosi yhä korkeammalle taivaanrannan yli, elähdytti
kaikkia toivolla pikaisesta lopusta näille vaivaloisuuksille. Näyttipä
niinkuin taivas olisi säälinyt heitä, sillä tämä vuosi tuli olemaan
tavattoman lämmin. Maaliskuulla nähtiin muutamia korppia aluksen
ympärillä laukuilevan. Louis Cornbutten onnistui ampua pari kurkea,
jotka matkallaan pohjaan päin olivat eksyneet aina tänne asti. Etelässä
päin käydessä nähtiin niinikään metsähanhi-parvia.
Muuttolintujen paluu ennusti huojennusta pakkasessa. Kuitenkaan ei
ollut siihen kovin paljon luottamista, sillä tuulen käännyttyä tahi
kuun-vaiheen tultua lämpömäärä aleni yhtäkkiä, ja merimiesten täytyi
silloin taas käydä varokeinoihinsa pakkasta vastaan. He olivat jo
polttaneet kaikki aluksen pastingit, ruhvin, jossa ei asuttu, ja ison
osan irtanaisesta kannesta. Olipa siis tarpeesen, että talvi sai
loppunsa. Onneksi pakkanen maaliskuun keskipaikoilla aleni
kuuteentoista pykälään. Marian työnä oli valmistaa uusia vaatteita
tulevaksi kevääksi.
Keväisen päiväntasauksen jälkeen asui aurinko alinomaa taivaanrannan
päällä. Kahdeksan kuukauden alituinen päivä oli alkanut. Tämä
alinomainen valo ja tasainen, vaikka vielä ylen vieno lämpö alkoi
tuntuvasti vaikuttaa jäihin.
Suurta varovaisuutta vaadittiin _La Jeune-Hardieta_ lykätessä siltä
korkealta jäämöhkäleeltä, millä se lepäsi. Alus pönkittiin sentähden
huolellisesti, ja etuisammalta näytti odottaa, kunnes jää lähtönsä
aikana murtuisi; mutta alemmat jääkappaleet, jotka koskivat jo
melkoista lämpimämpään veteen, sulivat vähitellen pois ja priki vajosi
nähtävästi. Huhtikuun ensimäisinä päivinä oli se saanut luonnollisen
tasakonsa jälleen.
Huhtikuulla tuli runsaita sateen roikkauksia, ja niistä syntynyt
vesikerros edesautti voimakkaasti jäiden heikontumista. Lämpömittari
näytti nyt kymmentä pykälää nollan alla. Muutamat merimiehistä
heittivät nyt hylkeennahka-vaatteensa pois, eikä tarvittu enää yötä ja
päivää pitää valkeata kamiinissa. Väkiviinavarastoa, jota vielä oli
vähän jälellä, käytettiin ainoastaan atrian valmistuksessa.
Kohta alkoivat jäät kumisten tärähdellä. Railoja syntyi siellä ja
täällä, eikä ollut kauas jäälle hyvä mennä. Monta kertaa tapahtui, että
väki putosi veteen, vaikka onneksi kylmä kylpy jäi ainoaksi
seuraukseksi.
Tähän aikaan palasivat hylkeet, ja niitä käytiin usein ajamassa, koska
niiden rasvasta voi olla hyötyä.
Kaikki olivat hyvissä voinnissa. Aika kulutettiin lähdön valmistuksilla
ja otuksen ajolla. Louis Cornbutte kävi usein jäätä tutkimassa ja
päätti, etelään päin ulottuvan rannikon laadun suhteen, valita
eteläisen väylän. Jäiden lähtö oli jo alkanut useilla paikoin, ja
muutamia irtanaisia jäämöhkäleitä nähtiin jo ajelevan merelle päin.
Huhtikuun 25 päivänä laitettiin priki kuntoonsa. Purjeet olivat mitä
paraassa kunnossa, ja erinomaisella ilolla näkivät nyt merimiehet
niiden tuulesta pullistuvan. Alus tärisi, se kun oli tullut
vesilinjalleen jälleen, ja vaikka se ei vielä päässyt liikkumaan, oli
se toki luonnollisessa elementissään.
Toukokuulla tapahtui jäiden lähtö pikaisesti. Rannikkoa peittävä lumi
suli joka paikasta, muuttuen sakeaksi möhjäksi, joka teki rannan pian
luoksepääsemättömäksi. Vähäisiä kanervapälviä alkoi näkyä siellä ja
täällä. Lämpömittari nousi viimein nollakohdan yli.
Kahtakymmentä peninkulmaa laivaa etelämpänä olivat jäämöhkäleet
täydellisesti irtautuneet ja alkaneet vaelluksensa Atlantin
valtamerelle. Vaikka meri ei vielä ollut auki juuri prikin ympärillä,
oli kuitenkin aukkoja syntynyt jäähän, joita Louis Cornbutte aikoi
käyttää eduksensa.
21 päivänä toukokuuta lähti vihdoin Louis Cornbutte talvimajoiltaan,
käytyänsä viimeisen kerran isänsä haudalla. Ripeiden merimiesten
sydämet täyttyivät ilolla ja surulla yhtä haavaa, sillä eipä
mielikarvaudetta eroita paikoilta, missä on nähty ystävän kuolevan.
Tuuli oli pohjoisesta ja niin myötäinen kuin mahdollista. Usein oli tie
salvettuna jäillä, jotka olivat läpisahattavat, ja monesti tapahtui,
että kokonaisia jäävuoria keräytyi aluksen eteen, joita ainoastaan
poraamalla kävi eroittaminen. Vielä kuukauden ajan oli purjehdus täynnä
vaaroja, jotka useissa tiloissa häviöllä uhkasivat alusta: mutta väestö
oli kestytetty ja vaarallisiin liikehtimisiin tottunut. Penellan,
Pierre Nouquet, Turquiette ja Fidèle Misonne tekivät mitä kymmenen
matruusia muuten tekevät, ja Marialla oli kullekin heistä
kiitollisuuden hymy palkinnoksi.
_La Jeune-Hardie_ pääsi vihdoin ulos jäistä Jan-Mayen saaren
leveysmitan tasalla. Kesäkuun 25 päivänä tavattiin aluksia, jotka
purjehtivat pohjaan päin hylkeen ja valaskalan pyyntiin. Priki oli
tarvinnut kuukauden päästäkseen ulos pohjoisesta merestä.
Elokuun 16 päivänä tuli _La Jeune-Hardie_ Dunkerquen näkyville.
Tähystäjä oli merkillä ilmoittanut aluksen tulon, ja koko sataman
väestö riensi aallonsärkijälle. Sukulaiset ja ystävät syleilivät kohta
näitä ripeitä poikia. Se vanha pappi likisti Louis Cornbutten ja Marian
sydäntänsä vasten, ja niistä kahdesta messusta, mitkä hän luki
seuraavina kahtena päivänä, oli toinen Jean Cornbutten sielunrauhan ja
toinen näiden molempain kihlattuin onnen eteen, jotka niin monen
kärsimisen perästä vihdoin olivat yhdistetyiksi tulleet.