Elokuun 18 päivänä tulin Chamonix'iin sillä lujalla päätöksellä, että
maksoi mitä maksoi, nousisin Mont-blanc'ille. Ensimäinen yritykseni
elokuulla 1869 oli mennyt hukkaan. Paha ilma ei sallinut minun päästä
edemmä kuin Grands-Mulets'ille. Suhteet eivät näyttäneet tälläkään
kerralla muodostuvan myötäisemmiksi; sillä ilma, joka 18 päivän aamulla
näytti myötäiseltä, muuttui yhtäkkiä puolenpäivän aikana. Mont-blanc
otti lakin päähänsä, käyttääkseni maan lasten puheenpartta, ja alkoi
polttaa piippuansa, joka toisin sanoen on, että vuori peittyi pilviin
ja että lumi, kovan länsi-eteläisen myrskyn ajelemana, muodosti pitkän
juovan Brevna-jäätiön äärettömiä syvyyksiä kohti. Tämä juova osoitti
ymmärtämättömille matkailijaille tietä, jota heidän vastoin tahtoansa
olisi täytynyt seurata, jos olisivat uskaltaneet nousta vuorelle.
Seuraava yö kävi vaikeaksi; sade ja myrsky yhä raivostuivat, ja
ilma-puntari, joka osoitti "vaihtelevaista" ilmaa, noudatti
liikkumattomuutta, joka voi ärryttää epätoivoon asti.
Aamuhämärissä kumminkin muutamat ukkosen jyräykset ilmoittivat
muutoksen tapahtuneeksi. Taivas selkeni, vuori tuli näkyviin, ja tuuli,
joka oli muuttunut länsipohjoiseksi, salli nähdä Balme-solan päällitse,
joka sulkee Chamonix-laakson pohjoisen puolella, muutamia keveitä
pilviä, joita tervehdin kauniin ilman enteinä.
Vastoin näitä hyviä merkkiä, ja vaikka ilmapuntari näytti tahtovan
nousta, selitti opastajapaikan esimies Chamonix'issa, herra Balmat,
ettei vielä ollut aika ajatella vuorelle nousua.
-- Jos ilmapuntari jatkaa nousemistaan, lisäsi hän, ja ilma pysyy
kaltaisenaan, niin lupaan teille oppaat ylihuomiseksi tahi kentiesi
jo huomispäiväksi. Sillä aikaa ehdotan että, hillitäksenne
kärsimättömyyttänne ja pehmittääksenne jäseniänne, lähdette matkalle
Breventille. Pilvet pian hajautuvat ja te tulette tilaisuuteen tehdä
itsellenne selvän käsityksen kuljettavastanne tiestä, päästäksenne
Mont-blanc'in huipulle. Jos sen pulan perästä vielä rohkenette, niin
koettakaa onneanne.
Nämä eräänlaisella äänenkorolla lausutut sanat eivät juuri olleet
kehoittavaiset, ja vaativat miettimään asiata. Kumminkin myönnyin
ehdoitukseen ja hän valitsi oppaakseni erään karskiluontoisen ja
luotettavan nuoren miehen, Edvardi Ravenelin, joka oli ammattiinsa
täydellisesti harjaantunut.
Kumppalina matkallani oli minulla maanmieheni ja ystäväni Donatien
Levesque, matkailija sielun ja sydämen pohjasta ja uuttera käymämies,
joka edellisen vuoden alulla oli tehnyt oppia tuottavan ja monesti
vaivaloisen retken Pohjois-Amerikassa. Hän oli jo kuljeksinut mainittua
maata monelle eri suunnalle ja oli juuri lähtemäisillään New-Orleansiin
pitkin Missisippi-virtaa, kun sota ehkäisi hänen tuumansa ja kutsui
hänet Ranskan maahan. Sittemmin tapasimme toisemme Aix-les-Bainsissa ja
päätimme vesihuusauksen perästä yhdessä matkustaa Savojiin ja
Schweitziin.
Donatien Levesque tiesi aikeeni, ja koska terveytensä, miten luuli, ei
sallinut hänen lähteä tälle pitkälliselle vaellukselle jäätiöiden yli,
niin pidettiin se tuuma, että hän Chamonix'issa odottaisi paluutani ja
poissa ollessani tavallisuuden mukaan kävisi Montanvers-jäätiöllä.
Kuultuansa minun aikovan Breventille, ystäväni ei epäröinyt lähteä
kanssani. Nousu Breventille on muuten miellyttävimpiä retkiä
joita voi tehdä Chamonix'ista. Tämä vuori, joka on 8,500 jalkamittaa
korkea, on Aiguilles-rouges nimisen vuoriharjanteen pitke,
joka kulkee länsi-etelästä itäpohjoista kohti, yhtä suuntaa
Mont-blanc vuoriharjanteen kanssa, jonka kanssa se muodostaa ahtaan
Chamonix-laakson. Breventin keskellisen aseman johdosta vastapäätä
Bossons-jäätiötä sopii tältä vuorelta miltei koko heidän retkellään
nähdä ne matkueet, jotka tohtivat kiivetä Alppien jättiläiselle. Tästä
syystä käykin siellä paljon ihmisiä.
Kello seitsemän aikana aamulla lähdimme matkalle. Siellä en voinut olla
ajattelematta Balmat'in arveluttavia sanoja. Olivatpa vähällä saattaa
minut hämille. Kysyin siis oppaalta:
-- Oletteko käyneet Mont-blancilla?
-- Olen, vastasi hän, kerran käynyt, ja siitä on minulle kylliksi. En
aio tehdä sitä toista kertaa.
-- Hitto niinkin! ja minä, joka juuri aion sitä koettaa!
-- Se on vallassanne, herraseni, mutta minä en saata tulla kanssanne.
Vuori ei ole hyvällä tuulella tänä vuonna. Useita yrityksiä nousta
sinne on tehty, mutta ainoastaan kaksi on onnistunut, ja viime kerralla
täytyi kahdesti palata. Muuten on onnettomuus viime vuonna hiukan
laimentanut harrastajain intoa.
-- Onnettomuusko? Mikä onnettomuus?
-- Kah, ettekö olekaan siitä kuulleet? Matkue, jossa oli kymmenen
opasta ja kantajaa sekä kaksi englantilaista, lähti syyskuun
keskipaikoilla matkustamaan Mont-blancille. He nähtiin pääsevän
kukkulalle asti, mutta sitte muutamain silmänräpäysten perästä pilveen
katoavan. Pilven hajauttua ei näkynyt ketään. Ne kaksi englantilaista
ynnä seitsemän opasta ja kantajaa tuuli oli pyhkäissyt pois ja
todenmukaisesti syössyt Brenva-jäätiölle. Vastoin ahkeroimpia
etsinnöitä ei ole onnistunut löytää heidän ruumiitansa. Ne kolme
muuta miestä löydettiin 450 jalkamittaa alempana kukkulata, likellä
Petit-Mulets'iä. Heidän ruumiinsa olivat jäämöhkäleinä.
-- Mutta kuinka taisivatkin nämä matkailijat olla niin varomattomat?
sanoin minä Ravenelille. Mikä hulluus niin myöhäisenä vuoden-aikana
lähteä semmoiselle matkalle! Olisivatpa lähteneet elokuulla!
Turhaan koetin poistaa tämän surullisen kertomuksen vaikutusta
mielestäni. Onneksi ilma vähitellen selkeni, ja ihanan auringon säteet
hajoittivat pilvet, jotka vielä peittivät Mont-blancin, ja samalla
nekin, jotka sieluni pimittivät.
Matkamme päättyi mielen mukaisesti. Lähdettyämme navettain luota
Planpraz'in tykönä, jotka ovat 6,500 jalkaa korkealla, vaelsimme
lumisohjossa ja alasvierineiden kivilohkareiden yli, kunnes tulimme
eräälle jyrkälle, La Cheminée nimiselle vuoripenkerelle, jota oli käsin
ja jaloin kiipeäminen. Kahdenkymmenen minuutin perästä olimme Breventin
kukkulalla, josta näkyala on ihmeteltävä. Mont-blanc näkyy sinne
kaikessa majesteetissaan. Vankoille alustoilleen lujasti perustuneena
vuorijättiläs näyttää kimppuunsa yllyttävän myrskyjä, jotka
lannistuttavat voimiansa hänen jääkilpeään vasten, samalla kun
yltympäri sitä kohoaa, ikäänkuin turhaan kilpaillen ennättääkseen hänen
korkeuteensa, vuorenhuipuista koottu henkivartio, joka kantaa selviä
merkkiä pitkällisestä häviämisestä.
Ihanalta penkereltä, jolla nyt olimme, taisimme, vaikka vielä
vaillinaisesti, arvailla ne matkan pituudet, mitkä vielä ovat
kuljettavina, ennenkuin tullaan Mont-blancin kukkulalle. Vuoren laki,
joka Chamonix'ista katsottuna näyttää olevan niin likellä Dôme du
Goûter'ia, on nyt todellisella paikallansa. Useita tasamaita, jotka
tekevät yhtä monta pengertä, joita täytyy pyrkiä ylös ja joita ei
sovi laaksosta nähdä, paljastuu nyt silmäin eteen, perspektivin
(etenemys-kuvauksen) lakien mukaan vielä enemmin enentäen ikävöityn
päämaalin kaukaisuutta. Bossons-jäätiö näkyy kaikessa kirkkaudessaan
jääsaikaroineen ja möhkäleineen, jotka, kuin aallot kuohuvassa meressä,
näyttävät pieksevän Grands-Mulets'in kallionkylkiä, jonka juuri katoaa
niiden sekaan.
Tämä ihmeellinen näytelmä ei ollutkaan omiaan haluani laimentamaan, ja
lujempi kuin koskaan ennen oli päätökseni oppia tuntemaan tätä minulle
vielä outoa maailmata.
Ihastus valtasi matkakumppalinikin, ja tästä hetkestä alkaen aloin
uskoa, etten tulisikaan yksinäni kiipeämään Mont-blancille.
Me palasimme Chamonix'iin. Ilma kävi yhä paremmaksi; ilmapuntari yhä
nousi verkallensa, ja kaikki asianhaarat näyttivät muodostuvan mitä
parhaimmiksi.
Hämärissä seuraavana päivänä riensin oppaiden päällysmiehen luokse.
Taivas oli pilvetön; tuuli, miltei tuntumaton, oli vakaantunut
itäpohjoiseksi. Mont-blancin vuoriharjanne, jonka etevimpiä huippuja
nouseva aurinko valaisi, näytti kutsuvan meitä käymään luonansa. Eipä
sopinutkaan niin epäkohtelias olla että olisimme hyljänneet näin
ystävällisen kutsumuksen. Herra Balmat, kysyttyänsä neuvoa
ilmapuntariltaan, selitti nousemisen mahdolliseksi ja lupasi hankkia
minulle kaksi ohjesäännössä määrättyä opasta sekä kantajan. Minä annoin
hänen vapaasti järjestää kaikki asiat niinkuin hän tahtoi. Mutta
tapaus, jota en ollut edeltäpäin arvannut, yritti tekemään vähän
hämmennystä valmistuksissa.
Lähtiessäni opastajain asuntopaikasta kohtasin Edvard Ravenelin,
eilisen oppaani.
-- Yhäkö vielä aiotte nousta Mont-blancille? kysyi hän.
-- Totta kaiketi, vastasin minä. Eikö mielestänne hetki ole hyvästi
valittu?
Hän viipyi moniaita silmänräpäyksiä ja vastasi sitte hymyillen:
-- Te olette minun matkustajani; minä saatin teidät eilen Breventille
ja minun on siis vaikea luopua teistä. Jos siis aiotte sinne ylös, niin
tulen kanssanne, jos tyydytte tarjoukseeni. Siihen on teillä oikeus,
sillä kaikille vaarallisille retkille on matkustajalla, jos niin
tahtoo, valta itse valita oppaansa. Soisin vaan, että paitsi minua
ottaisitte oppaiksenne veljeni Ambroise Ravenelin ja orpanani Gaspard
Simonin. Ne ovat nuoria ja ripeitä miehiä, joita kyllä yhtä vähän kuin
minua mokoma matkustus ihastuttaa, mutta jotka eivät hätäile kun tosi
tulee. Minä vastaan heidän puolestaan niinkuin omastanikin.
Nuorukainen vaikutti minussa luottamusta. Minä myönnyin hänen
tarjoukseensa ja palasin hetikohta antamaan herra Balmat'ille tietoa
valinnostani. Mutta tämä oli jo käynyt toimenpitoon asiasta ja
lähettänyt sanan vuorossa oleville oppaille. Toinen niistä Edvard Simon
oli vastannut, olevansa valmis lähtemään, ja toiselta, Jean
Carrier'ilta odotettiin vastausta. Epäilemistä ei ollut, sillä tämä
mies oli jo yhdeksänkolmatta kertaa noussut Mont-blancille. Olin siis
suuressa pulassa. Oppaat, jotka olin luvannut ottaa olivat kaikki
Chamonixin naapurikunnasta, Argentierestä, jonka tähden edellisestä
paikkakunnasta olevat oppaat syyttivät Raveneliä vehkeilemästä
sukulaistensa eduksi, mikä oli vastoin ohjesääntöä.
Riidan ratkaistakseni otin Edvard Simoninkin, joka jo oli tehnyt
valmistuksensa.
Hänestä minulla ei ollut mitään hyvää, jos tulisin olemaan yksinäni
matkalla, mutta hän oli välttämättömästi tarpeellinen, jos ystäväni
päättäisi lähteä kanssani.
Laitettuani tämän asian selville, menin sopimaan asiasta Donatien
Levesquen kanssa. Minä tapasin hänen nukkumasta sen vanhurskaan unta,
joka päivällä ennen oli vaeltanut viisitoista kilometeriä vuoria. Oli
vähän työlästä saada häntä heräämään; mutta tempaistuani pois
ensistäkin peiton, sitte pään-alaisen ja viimein matrassinkin,
onnistuin saamaan hänet ymmärtämään, että hankkiusin tuohon suureen
vaellukseen.
-- No niin! sanoi hän haukotellen, minä lähden mukaan
Grands-Mulets'ille ja odotan siellä paluutanne.
-- Hyvä! vastasin minä, minulla on juuri yksi opas liikaa, jonka pyydän
saada liittää teihin.
Me ostimme jäätikkö-vaellukseen välttämättömät kaapineet. Raudoitetut
sauvat, karkeasta verasta tehdyt säärystimet, viherjät silmälasit,
jotka hengenpitävästi suojelivat silmiä, turkkinahalla sisustetut
hansikat, viherjät harsot ja kompassit -- ei mitään unhotettu. Me
ostimme kolminkertaisilla pohjilla varustetut saappaat, jotka oppaat
nauloittivat. Tämä jälkimäinen asia on mitä tähdellisintä, kun
semmoisella retkellä on silmänräpäyksiä, jolloin luiskahus olis sama
kuin kuolema, ei ainoastaan luiskahtavalle itselleen vaan koko
matkueellekin.
Meidän ja oppaiden valmistuksiin meni noin kaksi tuntia. Kahdeksan
aikana tulivat hevois-aasimme, ja me lähdimme viimein matkustamaan
navetoille Pierre-Pointue'n luona, jotka ovat 3,000 jalkaa korkeammalla
kuin Chamonix ja 8,400 jalkaa alempana Mont-blancin kukkulata.
Pierre-Pointue'n luokse saavuttuamme, tapasimme siellä erään
spanialaisen matkailijan, herra N:n, jota seurasi kaksi opasta ja yksi
kantaja. Ensimäinen oppaansa, Paccard, oli sukulainen sille tohtori
Paccardille, joka Jackues (Jaakko) Balmat'in kanssa lähti ensi kerran
nousemaan Mont-blancille, ja oli jo kahdeksantoista kertaa käynyt
vuoren kukkulalla. Herra N. oli niinkuin mekin juuri aikeessa lähteä
nousemaan. Hän oli paljon matkaillut Amerikassa ja mennyt Andien yli
Qviton luona, jonka tähden toivoi kovin suuritta vaivaloisuuksitta
voivansa uskaltaa yrityksen Mont-blancin suhteen. Mutta hän pettyi. Hän
oli tehnyt laskunsa, ottamatta lukuun pystöjyrkkiä kallionkylkiä ja
ohennutta ilmaa.
Kiirehdin hänen kunniakseen lisäämään, että hänen todellakin onnistui
päästä Mont-blancin huipulle, kiitos tahtonsa harvinaiselle tarmolle,
sillä ruumiilliset voimansa olivat silloin jo aikoja sitten
tyhjennetyt.
Me söimme niin vankan aamiaisen kuin mahdollista Pierre-Pontuen luona.
Tämä on tavallinen varokeino, sillä ruokahalu katoaa tavallisesti
jäätienoosen tultua.
Herra N. lähti kello 11 aikana Les Grands-Muletsiä kohti. Me emme
lähteneet ennen kuin puolenpäivän aikana. Pierre-Pontuen luona
hevois-aasien päästävä tie loppuu. Meidän täytyi sen jälkeen
vinkkuroiden kiipeillä erästä vaikeata polkua, joka noudattaa Les
Bossons-jäätiön reunaa Mont-Midi-vuoren juurta myöten. Tunnin varsin
vaivaloisen työn perästä ankarassa lämpimässä tulimme eräälle
Pierre-à-l'Echelle nimiselle paikalle, joka on 8,200 jalkaa korkealla.
Täällä sidoimme kaikki itsemme toisiimme kiinni vahvalla köydellä,
siten että olimme yhdeksän tahi kaksitoistakin jalkamittaa toisistamme.
Tämä jäätiö, jolle on erittäin vaikea päästä, näyttää joka suunnalla
ammottavia rotkoja, joiden pohjaa ei näy. Näiden rotkojen pystöjyrkillä
seinillä on vihertävä, epäselvä, näköä tuiki hämmentävä väri, kun
varovasti lähestytään ja luodaan silmänsä tuohon salaiseen syvyyteen,
niin tuntuu kuin se ihmeellisesti vetäisi puoleensa, eikä mikään näytä
luonnollisemmalta kuin siihen heittäytä.
Vitkalleen nyt astutaan eteenpäin, milloin rotkoa kiertäen, milloin
mennen sen yli tikapuilla tahi vahvuudelleen epäiltävää lumisiltaakin
myöten. Se on silloin kuin köysi on tarpeesen. Sitä pidetään kiinteällä
tällä vaarallisella kulkupaikalla; jos silloin lumisilta pettää, niin
opas tahi matkustaja jää syvyyden päälle rippumaan. Hän vedetään ylös
jälleen, ja hän pääsee siitä tällä kertaa muutamilla ruhjahuksilla. Jos
rotko on leveä eikä kovin syvä, niin hilautaan sen pohjalle, että
toisella puolen noustaisiin ylös. Tässä tapauksessa on välttämätöntä
että hakataan pykälöitä jäähän, jonka sekä vaivaloisen että vaarallisen
työn oppaat tekevät, jotka menevät edellä, varustettuina
"piolet'eillään", eli eräänlaisilla kuokilla tahi ehkä oikeammin
kirveillä.
Eräs erinäinen asianhaara tekee pääsyn Bossons-jäätiölle sangen
vaaralliseksi. Jäätiölle tullaan Midi-kukkulan juurella ja siinä on
rotko yli kuljettavana, jossa vuoren-vieroksia usein tapahtuu. Tämä
rotko on noin 600 jalkaa leveä, ja sen yli mentäissä on yksi oppaista
vahtina, varoittamassa mahdollisista vaaroista.
1869 tässä eräs opas sai surmansa. Vuorenvieros tempaisi hänet
syvyyteen ja hän murskautui kallioita vasten 900 jalkaa alempana.
Me olimme siis varoitetut ja kiirehdimme askeliamme niin paljon kuin
tottumattomuutemme tällaisiin vaelluksiin myönsi. Tältä vaaralliselta
kohdalta hyvin pääsneinä tulimme toiselle, yhtä vaaralliselle.
Kysymyksenä on päästä séracs-nimellä tunnettuin suunnattomain
jäämöhkäleiden sivu, joiden muodostuminen vielä on selittämättä. Näitä
jäämöhkäleitä on tavallisesti ylätasangon reunalla ja ne ovat alituinen
uhka koko niiden alla olevalle laaksolle. Joku liikahus jäätikössä,
niinpä vaan joku vieno värähys ilmassa voi panna ne putoamaan ja
tuottaa hirmuisimpia onnettomuuksia.
-- Herraseni! olkaa ääneti tässä ja käykää sukkelasti!
Nämä sanat, jotka opas lausui kiivaalla äänellä, tekivät lopun
kanssapuheestamme. Me astuimme joutuisasti ja ääneti. Vihdoin tulimme
eräälle paikalle, jolla on nimenä _La Joncktion_ (yhdistys), mutta jota
suuremmasta syystä saisi sanoa _La Sparation'iksi_ (eroitukseksi),
syystä että Bossons- ja Tacconay-jäätiöt tässä ovat Côte-vuorella
eroitetut. Tällä kohdalla saa näky-ala sanomattoman harvinaisen
luonteen: rotkot kimeltelevillä väreillä, jääpurat, terävät kuin
silmäneulat, syvyyksien päällä rippuvat jäämöhkäleet, pienoiset
viherjä-vesiset järvet muodostavat yhdessä sekasoan, joka käy ylemmä
kaikkea mielikuvatusta. Pane tähän lisäksi purojen kohina jäätiön
pohjalla, syvyyteen syöksähtäväin jäämöhkäleiden kamala, kaiun
monistelema jyske, tärisevä maa, joka uhkaa aueta jalkainne alla; ja
teillä on mielenkuvaus näistä kolkoista ja oneista tienoista, joiden
ainoa elonmerkki on hävitys ja kuolema.
La Jonctionin sivu kuljettua noudatetaan joku aika Tacconay-jäätiötä,
ja niin tullaan jyrkälle liepeelle, joka vie Grand-Muletsin luokse, ja
jolle täytyy kiivetä. Vihdoin, vaellettuamme kolme tuntia lumen ja jään
seassa, saavuimme niiden noin 600 jalkaa korkeiden kallioiden luokse,
jotka ovat nimekseen saaneet Les Grands-Mulets ja vallitsevat toiselta
puolen Bossons-jäätiötä ja toiselta niitä jyrkkiä liepeitä, jotka
ulottuvat aina Dôme du Goûterin juurelle asti.
Vähäinen tupa, jonka oppaat ovat rakentaneet ensimäiselle kallion
penkerelle ja joka on 9,000 jalkaa korkealla, antaa suojaa
matkustajille, heidän odottaessaan hetkeä milloin saa nousta
Mont-blancin kukkulalle.
Me söimme päivällistä miten taisimme ja nukuimme samalla lailla; näillä
korkeilla tienoilla ei käy kumpikaan oikein laatuun.
-- No niin, sanoin Levesquelle, oltuani syövinäni, olenko liiallisesti
ylistänyt tämän maan komeata ihanuutta ja kadutteko seuranneenne minua
tänne?
-- Kadunpa sitä niin vähän, vastasi hän, että olen lujasti päättänyt
seurata teitä aina kukkulalle asti. Luottakaa minuun.
-- Hyvä, sanoin minä, mutta tiedämmehän, että enin työ vielä on
tekemättä.
-- Mitä joutavia, vastasi hän, kyllä se menee! Menkäämme sillä välin
ulos katsomaan päivänlaskua, joka arvattavasti tarjoaa suurenmoisen
nähtävän.
Taivas pysyi yhä merkillisesti kirkkaana.
Vuoriharjanteet Brevent ja Aiquille-Rouge olivat jalkaimme alla.
Toisella puolen kohosivat Fiz-kalliot ja huippupäinen Mont-Varant
Sallanche-laakson yli, siirtäen alas kolmanneksi tasangoksi Fleury- ja
Reposoir-nimiset vuoriharjanteet. Edempänä oikealla kädellä näkyi Buet
lumella peitetyn lakensa kanssa, ja vielä edempänä Rhône-laaksoa
vallitseva Mont-Midi viiden koukkuhampaansa kanssa. Takanamme oli
meillä ikuinen lumi, Dôme du Goûter, Mont-Maudit ja viimeksi
Mont-blanc.
Vähitellen vajosi Chamonix-laakso tiheään sumuun, joka kohta peitti
lännessäkin olevat vuoret toisen toisensa perästä. Ainoastaan
Mont-blanc on vielä yhtä kirkas ja kiiltää kuin kultaisella
sädeseppeleellä ympäröittynä. Kohta varjot ulottuvat Dôme du Goûteriin
ja Mont-Mauditiin, mutta kunnioittavat vielä Alppien jättiläistä.
Ihmetellen noudattelimme tätä valon verkallista hupenemista. Se viipyi
viimeksi hetkisen aikaa vuoren kaikkein korkeimmalla huipulla ja jo
saatti meihin sitä mieletöntä toivoa, että säilyisi niin koko yön.
Mutta muutamain minuutien perästä kaikki peittyi pimeyteen, ja hilpeitä
väriä seurasi kuoleman lyijyraskaat varjot. En liioittele: jotka
rakastavat vuoria, minun ymmärtävät.
Tätä suurenmoista näky-alaa katseltuamme, ei ollut meillä muuta
tehtävänä kuin odotella lähdön hetkeä. Meidän piti lähteä liikkeelle
kello 2 aikana aamulla. Itsekukin oikaisi itsensä matrassilleen; mutta
nukkumista ei ollut ajattelemistakaan, yhtä vähän kuin puhelemista.
Olinpa enemmin tahi vähemmin kamalain ajatusten valloissa: oli kuin
yöllä kenttätappelun edellä, se vaan eroituksena, ettei mikään
pakoittanut minua tappelemaan. Kaksi ajatus-suuntaa taisteli
herraudesta, ja niinkuin pako- ja nousuvesi oli kumpikin vuorollaan
voitolla. Toisaalta tulivat kaikki ne epäilykset, joita ymmärrys
nostaa näin rohkeata yritystä vastaan. Mitä hyvää on mokomasta
seikkailuksesta? Kenellä on siitä hyötyä, jos se onnistuukin? Mutta
mikä surun ja katumuksen lähde, jos pahoin käy! Mielikuvatuskin kävi
leikkiin osalliseksi ja toi esiin kaikki mahdolliset tapaturmat, joita
oli tapahtunut vuorivaelluksilla. Minä näin unta lumisilloista, jotka
murtuivat jalkaini alla, tunsin itseni ammottavaan syvyyteen
suistuneeksi, kuulin lumivyöryjen jyskettä, jotka tempaisivat minut
mukaansa huimaavaan menoonsa, luulin itseni katoavan, tunsin kuolon
kylmyyden minut vallanneen ja tein viimeisistä voimistani ponnistuksen
kiskoutuakseni irralle!...
Ankara jyminä, jotakin hirmuista tapahtui samassa silmänräpäyksessä.
-- Lumivyöry! Lumivyöry! huusin minä.
-- Mikä hätänä? Mitä teette? kysyi unen pyörryksissä oleva Levesque.
-- Ah! se oli vaan pöytä, jonka painajaiseni pahimmasti ajaessa löin
kumoon että jysähti. Tämä jokapäiväistä laatua oleva tapaus sai minun
jälleen tointumaan. Minä nauroin peljästykselleni; vastakkainen
ajatusjuoksu ja samalla kunnianhimoni saivat taas vallan. Nyt oli
ainoastaan itseni varassa että hiukan ponnistelemalla pyrkisin perille,
tuolle niin harvoin saavutetulle vuoren kukkulalle! Se olisi voitto
yhtä hyvä kuin mikään muu! Tuiki harvoinhan toki tapaturmia sattuu!
Mikä näytelmä eikö sieltä ylhäältä nähtäne! Ja mikä tyytyväisyys, kun
on saatu tehdyksi mitä muut eivät ole uskaltaneet!
Tällaisilla mietinnöillä rohkaisin mieltäni, ja odotin levollisesti
lähdön merkkiä.
Kello 1 tienoilla ilmaisivat oppaiden askelet, heidän kanssapuheensa
sekä avattuin ja suljettuin ovien jyske, että hetki lähestyi. Vähän
ajan perästä astui Ravenel huoneesemme.
-- Nouskaa ylös, herrat! Ilma on ihana, ja kello 10 aikana arvattavasti
olemme kukkulalla.
Yhdellä hyppäyksellä olimme vuoteiltamme poissa ja tuota pikaa puimme
päällemme. Kaksi oppaistamme lähti edeltäpäin tietä tutkimaan. He
olivat varustetut lyhdyllä, jonka piti näyttää meille tietä, ja
heillä oli kirveet muassa että vaikeampiin paikkoihin hakkaisivat
pykälöitä. Kello 2 aikana lähdimme kaikki matkalle seuraavassa
kulkujärjestyksessä: minun edelläni ja etunenässä Edvard Ravenel;
takanani Edvard Simon ja Donatien Levesque; hänen takanaan molemmat
kantajamme -- me olimme näetsen ottaneet mukaamme tuvan vahdin Grand
Muletistä -- ja jälkimmäisenä koko herra N:n matkue.
Oppaat ja kantajat olivat keskenään jakaneet kapineet. Lähdön merkki
annettiin, ja me lähdimme astumaan synkeässä pimeässä, ohjaten
kulkuamme etäällä kiiluvaa lyhtyä kohti.
Tässä lähdössä oli jotakin juhlallista. Puhuttiin vaan vähän, ja
ympärillämme vallitseva, arveluttava salasuhteisuus valtasi itsekunkin;
mutta samalla tunsimme vilkkaan vaikutuksen tästä oudosta ja mieltä
ponnistavasta tilasta, joka teki meidät väliä pitämättömiksi niistä
vaaroista, jotka voivat meidät kohdata. Maisema ympärillämme oli
eriskummainen. Selvästi emme voineet kaikkia eroittaa. Isot,
valkoiselle vivahtavat, epäselvät ruhot, tummilla, vähän jyrkemmin
esiintyvillä pilkuilla, estivät taivaanrannan näkymästä. Taivaslaki
kimelteli omituisella kiillolla. Etäisyydellä, jota ei käynyt
määrääminen, näimme lyhdyn epävakaisen valon, ja yön juhlallista
hiljaisuutta häiritsi ainoastaan opasten kirveiden karskunta.
Hiljaa ja varovasti astuimme ensimmäistä lievettä Dôme du Goûterin
juurta kohti. Kahden tunnin vaivaloisen astumisen perästä tulimme
ensimäiselle tasangolle, nimeltä Petit-Plateau, joka on Dôme du
Goûterin juurella ja liki 12,000 jalkaa korkealla. Muutamia minuutin
levähdettyämme lähdimme taas astumaan, poiketen vasemmalle kädelle
lievettä ylöspäin, joka vie Grand-Plateau'lle.
Matkueemme oli tällä välillä jo vähennyt. Herra N. oppaineen erosi
meistä, hän kun tunsi niin väsyneensä, että oli pakoitettu kauemmin
aikaa levähtämään.
Kellon ollessa noin puolivälissä viisi aamukoitto alkoi elähdyttää
taivaanrantaa. Nyt kiipesimme viimeisen penkeren Grand-Plateau'lle,
jonne vaaratta tulimme. Nyt olimme enemmän kuin 12,000:nen jalan
korkeudella. Aamiainen, jonka täällä söimme, oli pian suoritettuna.
Vasten luuloa oli Levesque'llä ja minulla hyvä ruokahalu, mikä oli hyvä
merkki. Oppaat olivat mitä paraalla tuulella ja katsoivat menestyksemme
ihan varmaksi. Minä puoleltani arvelin heidän liian pikaisesti
päättävän.
Aamiaisen jälkeen levähtäessämme herra N. saapui luoksemme. Me kaikin
mokomin vaadimme häntä ottamaan jotakin ruokaa, mutta hän pani jyrkästi
vastaan. Hänellä oli se näissä tienoissa niin tavallinen, tempovainen
vatsan-kuroutuminen, ja hän tunsi itsensä kovin menehtyneeksi.
Grand-Plateau ansaitsee omituisen selityksensä. Oikealla kädellä kohoaa
Dôme du Goûter. Keskellä on Mont-blanc, 2,700 jalkamittaa ylemmä
kohoava. Vasemmalla kädellä näkyy Mont-Rouge ja Mont-Maudit. Tämä
ääretön pyörö-teateri kimeltelee yleensä huikaisevan valkoisena. Joka
suunnalla näkyy suunnattomia rotkoja. Erääsen semmoiseen hukkui 1820
kolme niistä oppaista, jotka seurasivat tohtori Hamelia ja översti
Andersonia. 44 vuotta sen jälkeen sai eräs toinen opas, Ambroise
Couttet, surmansa samassa paikassa.
Suurinta varovaisuutta on vaarinotettava tätä tasankoa kuljettaissa,
sillä usein tavataan lumella peitettyjä rotkoja. Paitsi sitä tapahtuu
sinne lumivyöryjä tuontuostakin. Lokakuun 13 päivänä 1866 musertui eräs
englantilainen matkailija ja kolme hänen oppaistansa Mont-blancilta
tulleen lumivyöryn alle. Varsin vaarallisen työn perästä onnistui
löytää kolmen oppaan ruumiit. Toivottiin joka silmänräpäys tapaavansa
englantilaisenkin ruumis, kun uusi lumivyöry solahti edellisen päälle
ja pakoitti työntekijät luopumaan yrityksestä.
Kolme tietä oli nyt meille tarjona. Tavallinen tie, joka menee
vasemmalle kädelle Mont-Mauditin juuritse eräänlaisen viettävän, Porche
eli Corridor nimellisen laaksokäytävän kautta, vie ei kovin
päällepääsemättömäin jyrkänteiden yli Mont-Rougen ensimäiselle
kalliopenkerelle.
Toinen tie, jota vähemmin käytetään, poikkeaa oikealle kädelle Dôme du
Goûterin yli ja vie Mont-blancin kukkulalle harjaa pitkin, joka
yhdistää nämä molemmat vuoret. Kolme tuntia täytyy seurata tietä, jolla
päätä huimaa, ja kiivetä erästä jyrkkää jääseinää myöten, jonka nimi on
Bosse-du-Dromadaire.
Kolmas tie on se että noustaan suoraan Corridorin nenälle, kiipeämällä
noin 750 jalkaa korkean jääseinän päälle, joka kulkee rinnatusten
Mont-Rougen ensimäisen kalliopenkeren karissa.
Koska oppaat sanoivat ensimäisen tien olevan salvattuna muutamilla
äsken syntyneillä rotkoilla, jotka tekivät sen perin mahdottomaksi
kulkea, ei auttanut muu kuin valita niistä toisista toinen. Minä
osaltani äännöstin Bosse-du-Dromadairen yli menevää; mutta se
katsottiin kovin vaaralliseksi, ja nyt päätettiin käydä käsiksi siihen
jääseinään, joka vie Corridorin nenälle.
Päätöksen tehtyä on parasta hetikohta panna se toimeen. Siispä menimme
Grand-Plateaun yli ja tulimme sen tosiaankin peljättävän, eteemme
kohoavan esteen juurelle.
Jota pitemmälle etenimme, sitä pystysuoremmalta näytti meistä
vuorenkyljen kaltavuus. Siihen lisäksi tuli useita rotkoja vuoren
juurella, jotka heti alussa olivat välttyneet huomioltamme.
Yhtähyvin ryhdyimme tuohon työlääsen nousemiseen. Etupäässä oleva opas
teki kirveellään ensimäisen kolon jäähän, jonka perästä toinen sen
laajensi ja valmisti. Ennätimmepä kaksi askelta minuutissa. Jota ylemmä
nousimme, sitä jyrkemmiksi rinne kävi. Jopa seisahtuivat oppaatkin
hetkisen ajaksi neuvoittelemaan; he puhuivat maakuntansa kielimurretta
ja näkyivät olevan erimieliset, mikä ei hyvää ennustanut. Viimein tuli
niin jyrkkä, että hattuni lippu koski ylempänä minua olevan oppaan
pohkimoon. Sinkoilevat jääpalaset ilmankin veivät minulta näön vähäksi
aikaa ja tekivät tilani tuiki ikäväksi. Nyt aloin oppaita puhutella:
-- Kuulkaapas, sanoin minä, hyvä kyllä voi olla nousta tällä keinoin.
Tosin ei tämä mikään mukava tie ole, sen tunnustan, mutta mahdoton ei
se kumminkaan ole. Mutta sanokaapa minulle eräs tähdellinen asia: millä
keinoin pääsemme alas jälleen?
-- Oh, herraseni! vastasi Ambroise Ravenel, kotiin palatessa lähdemme
toiselle tielle.
Jo vihdoin viimein, kahden tunnin vaivaloisten ponnistusten perästä ja
hakattuamme enemmän kuin neljäsataa astinta tähän hirmuiseen
nousupaikkaan, saavuimme voipuneina Corridorin nenälle.
Siellä menimme erään loivan lumilakean yli, pitkin erästä suunnattoman
suurta halkeamaa, joka sulki tien. Tuskin olimme toisaalle kääntyneet,
ennenkuin ihastuksen huuto pääsi rinnoistamme. Oikealla kädellä
meillä oli Piemont ja Lombardian tasamaat jalkaimme alla. Vasemmalla
puolella kohottivat vankat, Pennini-Alpit ja Oberland verrattomat,
lumenpeittoiset huippunsa. Ainoastaan Mont-Rosa ja Mont-Cervin olivat
vielä ylempänä meitä, mutta kohtapa oli tuleva meidän vuoromme olla
heitä ylempänä.
Tämä ajatus palautti meidät työhömme. Me käänsimme silmämme
Mont-hlancia kohti ja hämmästyimme.
-- Oi Jumala! kuinka pitkä hän vieläkin on, tuo jättiläinen! puhkesi
Levesque sanomaan.
-- Ja kuinka korkea! lisäsin minä.
Yritys näytti tosiaankin hurjalta. Tuo mainio, hirvittävä vuorenkylki,
joka oli välttämättömästi kuljettava, seisoi edessämme 50:nen pykälän
kaltavana. Mutta kiivettyämme Corridorin jääseinän päälle, ei mikään
voinut meitä peljättää. Me levähdimme puolen tuntia ja jatkoimme sitte
vaellustamme; mutta kohtapa huomasimme ilmakehän suhteet melkeästi
muuttuneiksi. Aurinko paahti hirmuisesti; sen säteiden heijastus
lumesta lisäsi tuskaamme. Oheneva ilmakin alkoi tuntua ylen
vaivaloiselta. Me menimme verkalleen eteenpäin, tiheään levähdellen,
tulimme Mont-Rougen toiselle kalliopenkerelle ja olimme vihdoin viimein
Mont-blanc'in juurella. Vuori kohosi yksinään ja majesteetillisesti 600
jalkaa ylemmä meitä. Mont-Rosakin oli alamaiseksi antaunut.
Levesque ja minä olimme nääntyä väsymyksestä. Mitä herra N:ään tulee,
joka Corridorin nenällä oli saavuttanut meidät, miltei sopinut sanoa,
että hän oli tunnoton ohenneen ilman vaikutuksille, sillä hän oli, niin
sanoaksemme, herjennyt hengittämästä.
Jo vihdoin aloimme viimeistä pengertä kiivetä. Tuskin olimme ottaneet
kymmentä askelta, kun seisahduimme tuntiessamme perin mahdottomaksi
mennä edemmä. Kurkun tuskallinen kuroutuminen teki hengityksen vielä
työläämmäksi. Jalkamme kielsivät meiltä palveluksensa, ja nyt oivalsin
Jacques Balmat'in lauseen, että jalkansa eivät tuntuneet pysyvän
pystössä ilman housuin avutta. Mutta jos ruumis rukoili armoa, niin
sielu vastasi jäykästi: ylemmä! vielä ylemmä! salpasi epätoivoiset
valitushuudot ja hääsi rääkättyä ruumisrukkaa vastustamattomasti
eteenpäin. Näin menimme les Petits-Mulets nimisten kallioiden yli, ja
kahden tunnin ihmisellisiä enempäin ponnistusten perästä seisoimme
vihdoin Mont-blanc'in laella.
Kello oli 20 minuutia yli kahdentoista.
Voittoriemu sai meidät unhottaneiksi väsymyksemme ja kärsimisemme. Jos
siis vihdoinkin olimme saavuttaneet tämän vuorenkukkulan, jota niin
mahtavana kunnioitetaan. Me olimme kaikkia muita vuoria ylempänä, ja
tämä ajatus, jonka ainoastaan Mont-blanc voi synnyttää, sai sydämemme
paisumaan. Se oli kyllästytettyä kunnianhimoa, ja minulle erittäin
toteutunut unelma.
Mont-blanc on Europan korkein vuori. Ainoastaan muutamat Asiassa ja
Amerikassa ovat korkeampia, mutta mikä ilo on kiivetä niille, kun ei
toki milloinkaan voi päästä korkeimmalle kukkulalle, vaan täytyy jäädä
alemma ja tunnustaa itsensä voitetuksi.
Toiset, esimerkiksi Mont-Cervin, ovat erittäin vaikeat päästä päälle,
mutta missä nyt seisomme, meillä on Mont-Cervin 1,200 jalkaa alempana
meitä.
Ilmankin, mitä näytelmää emmekö nauti vaivaimme palkinnoksi. Alinomaa
sekainen taivas oli saanut synkänsinisen värihunnun. Aurinko, osan
säteitään menettänyt, oli kadottanut kirkkautensa, miten osittaisessa
auringon pimenemisessä. Tämä ilmiö, johon on syynä ilman oheneminen,
oli sitä enemmin silmiin pystyvä kuin vuoret ja lähiset kedot oikein
uivat valossa, niin että taisimme vaarinottaa milteipä pienimmätkin
erityisyydet.
Taivaanrantaamme rajoitti itä-etelässä Piemont ja loitompana Lombardian
tasamaat. Lännen puolella meillä oli Savojin ja Dauphinéen
vuoriharjanteet ja niiden takana Rhône-virran laakso; länsipohjoisessa
Genèven järvi ja Juran vuorenselkämä, ja etelässä selittämätön sekasoka
vuoria ja jäätiöitä, josta kohoavat Mont-Rosan, Mischabel-hörnerin,
Mont Cervinin, Weisshornin mahtavat kukkulat, joka viimeksi mainittu
kuuluisan vuorenvaeltajan Tyndallin arvostelun mukaan on kaunein niistä
kaikista, ja loitompana Jungfrau, Monch, Eiger ja Finsteraarhorn.
Silmänkantomme eli näkömatkamme pituutta ei käy arvaaminen 28
peninkulmaa vähemmäksi. [Tässä tarkoitetaan Englannin peninkulmia,
joita menee 6-2/3 Suomen peninkulmaan.] Vähintään 56 peninkulmaa avara
panorama oli siis silmäimme eteen paljastettuna.
Erityinen asianhaara vielä lisäsi näytelmän ihanuutta. Italian puolella
tuli pilviä leijuillen Pennini-Alppien kautta, mutta peittämättä niiden
kukkuloita. Kohta saimme silmäimme alle toisen ja matalamman taivaan,
pilvimeren, josta kokonainen saaristo lumenpeittoisia kukkuloita
kohosi. Tämä oli niin ihmeellisen ihanata, että suurimmiltakin
runoilijoilta puuttuisi sanoja sitä selittämään.
Mont-blanc'in kukkula on harjanne, joka ulottuu länsipohjoisesta
itäpohjoiseen päin, on kaksisataa jalkaa pitkä ja enemmän kuin kolmea
jalkaa leveä korkeimmalta paikalta. Sitä sopisi verrata kaatuneesen
laivaan, jonka emäpuu on taivasta kohti.
Lämpömäärä oli, vastoin tavallisuutta, sangen korkea, nimittäin 10
pykälää jäätökohdan päällä. Ilma oli melkein ihan tyyni. Ainoastaan
silloin tällöin tuntui vieno tuulahus idästä päin.
Opastemme ensimäisenä huolena oli asettaa meidät riviin
Chamonix-laaksoa vastakkain, että siellä voitaisiin lukea kuinka monta
olimme ja saada vakuutus siitä ettei ketään puuttunut. Joukko
matkailijoita oli mennyt Breventille ja Jardinille pitämään silmällä
kiipeämistämme.
Mutta eipä ole siinä kyllä että on noustu Mont-blanc'ille; täytyypä
ajatella alaskin tuloa. Hankalin, joskin ei vaivaloisin, tehtävä on
jälellä. Ilmankin emme lähde kaipauksetta paikalta, jonka niin suurella
vaivalla valloitimme. Ponnin, mikä ajoi meitä noustessa, voiton ja
vallitsemisen tarve, yhtä luonnollinen kuin käskeväinen, nyt puuttuu;
nyt kuljetaan innotta ja katsotaan usein taaksensa.
Päätöksemme on kumminkin tehtävä. Sittekuin vanhan tavan mukaan olimme
tyhjentäneet pikarillisen sampanjaa Mont-blanc'in kunniaksi, lähdimme
paluumatkalle. Olimme viipyneet tunnin ajan vuoren kukkulalla.
Kulkujärjestys oli siten muutettu, että herra N:n matkue meni edellä,
ja että, hänen oppaansa Paccardin neuvosta, me kaikki olimme yhteen
köyteen kiinnitetyt. Herra N:n voipumus-tilan tähden oli putous
peljättävänä, missä kaikkein meidän yhteisiä voimia tarvittiin
tapaturman estämiseksi. Onneksi toki häneltä puuttui vaan voimia, ei
tahtoa. Mitä olimme peljänneet, kävi toteen. Ensimmäiseltä penkereltä
alas mentäissä herra N. useita kertoja horjahti. Erinomaisen voimakas
ja taitava oppaansa onnistui toki pitämään häntä kiinni; mutta meidän
oppaamme, syystä peljäten että me kaikki voisimme pudota ynnä hänen
kanssansa, tahtoivat eroittaa meidät siitä toisesta matkueesta.
Levesque ja minä panimme sitä vastaan, ja mitä tarkimpata varovaisuutta
vaarinottaen tulimme ilman sen enempää vaaraa tämän huimaavan
jyrkänteen juurelle. Mikään silmänharhaus ei ollut enään mahdollinen;
lähes pohjaton syvyys oli jalkaimme alla, ja muutamat irtauneet
jääpalaset, jotka viuhkaen lensivät ilman läpi juuri likitsemme,
osoittivat tien jolle matkue tulisi lähtemään, jos joku meistä väärään
astuisi.
Päästyämme tältä vaaralliselta paikalta, aloin taas hengitellä. Nyt
tulimme niille luisummille liepeille, jotka vievät Corridorin nenälle.
Lumi oli lämpimästä löyhistynyt, niin että monesti vajosimme polvia
myöten, joten vaellus tietysti kävi paljoa työläämmäksi. Me noudatimme
yhä edelleen aamupäiväisiä jälkiämme, ja minua hämmästytti juuri se,
kun Gaspard Simon virkkoi minulle:
-- Millekään muulle tielle emme saata lähteä; Corridoria myöten on
mahdoton päästä, eikä auta meitä muu keino kuin astua alas samaa
jyrkkää seinää, jonka päälle aamulla niin suurella vaivalla ryömimme.
Minä ilmoitin Levesquelle tämän ei juuri suloisen uutisen.
-- Pelkään vaan, lisäsi Gaspard Simon, ettemme saatakaan pysyä kaikki
toisiimme sidottuina. Muuten saamme nähdä, miten herra N:n onnistuu
yrityksessään.
Me lähenimme tuota hirmuista seinää. Herra N:n matkue alkoi mennä alas,
ja me kuulimme ne vilkkaat sanat, mitkä Paccard puhui hänelle. Rinne
oli niin jyrkkä, että kohta emme nähneetkään herra N:ää emmekä
oppaitansa, vaikka kaikki olimme samaan köyteen kiinnitettyinä.
Heti kun Gaspard Simon, joka kulki edelläni, taisi nähdä miten asiat
olivat, pysähtyi hän ja selitti, vaihdettuansa virkaveljeinsä kanssa
muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, että oli aivan välttämätöntä
erouta herra N:n matkueesta.
-- Teistä vastaamme, lisäsi hän, mutta emme saata vastata muista, ja
jos he putoavat, niin mekin putoamme.
Näin sanottuaan hän leikkasi köyden poikki.
Kovalta tuntui tähän mukautua; mutta oppaamme olivat jäykät. Nyt
ehdoitimme siis, että kaksi heistä auttaisi herra N:n oppaita. He
suostuivat siihen mielellänsä, mutta varaköyden puutteessa eivät
tainneet panna ehdoitusta toimeen.
Me alotimme siis tuon hirvittävän alasmenon. Yksi vaan liikahti aina
kerralla, ja samassa silmänräpäyksessä kun hän oli muuttava jalkaansa
vakuuttivat toiset jalkansa niin lujasti kuin mahdollista, kestääksensä
sysäystä, jos hän luiskahtaisi. Etummaisella oppaalla, Edvard
Ravenelilla, oli vaarallinen tehtävä; hänen piti korjata ne pykälät,
joita edellä oleva matkue oli enemmin tahi vähemmin hävittänyt.
Me laskeusimme verkalleen ja niin varovasti kuin suinkin. Tiemme vei
meitä suoraan erästä rinteen juurella olevaa rotkoa kohti. Tätä rotkoa
emme olleet ylösnoustessamme havainneet; mutta nyt se huikaisi näkömme
viberjältä vipajavalla kidallansa, Alasnoustessamme irtauneet
jääjärkäleet hurahtelivat ohitsemme ja katosivat kuin Minotauron
nieluun, se vaan eroituksena, että Minotauron nielu ummistui joka palan
perästä, jota vastoin juopa jalkaimme alla alinomaa piti kitaansa auki
ja näytti odottavan isompaa suupalaa kyllänsä saadaksensa. Nyt oli
kysymyksenä miten emme joutuisi sen suupalaksi, ja sitä ahkeroimisemme
tarkoittivat. Välttääksemme tätä heijaisevaa laitosta, tätä siveellistä
huimausta, jos niin saanen sanoa, teimme muutamia heikkoja yrityksiä
laskeaksemme leikkiä tästä vaarallisesta tilastamme, jossa
vuorivuohikin olisi toivottomaksi joutunut. Kävimmepä niinkin pitkälle
että hyräilimme muutamia Offenbachin laulelmia; mutta puhuakseni totta,
täytyy minun tunnustaa, että pilapuheemme olivat raukeita ja laulumme
huonoa. Me teimme kuin pimeän arat, jotka laulavat pimeässä mieltänsä
rohkaistaksensa.
Näin häälyimme elämän ja kuoleman vaiheilla tunnin ajan, joka tuntui
meistä iankaikkisuudelta, kun jo vihdoin viimein astuimme vakavalle
maaperälle. Siellä alhaalla tapasimme herra N:n ja oppaansa hyvässä
tallessa.
Muutamia minuutia levähdettyämme jatkoimme vaellustamme.
Ollessamme lähellä Petit-Plateau'ta, Ravenel yhtäkkiä seisahtui ja
sanoi, kääntyen puoleemme:
-- Katsokaapa mikä lumivyöry! Se on tehnyt jälkemme tuntumattomiksi.
Suunnattoman suuri jäämöhkäle oli pudonnut Dôme du Goûterista ja
peitti kokonansa sen tien, jota aamulla olimme seuranneet mennessämme
Petit-Plateaun yli. Tämän lumivyöryn suuruutta en saata arvata
viittäsataa kuutio-meteriä vähemmäksi. Jos se olis irtaunut
ylösnoustessamme, olis vielä yksi kova onni lisännyt Mont-blancin jo
ennestään kovin suurta kuolleiden-luetteloa.
Tämä uusi este pakoitti meidät joko hakemaan uutta tietä tahi kulkemaan
pitkin lumivyöryä. Väsyneesen tilaamme nähden tämä viimeksi mainittu
keino epäilemättä olis ollut paras; mutta siinä oli paha vaara tarjona.
60:nen jalan korkuinen jäämöhkäle, joka jo oli osaksi irtaunut Dôme du
Goûterista, jossa se vaan yhdestä kyljestään oli kiinni, rippui
mentävän tien päällä. Tuo suunnaton möhkäle näytti olevan tasapainossa,
mutta hyvin helposti voi tapahtua, että se vähäinen väräjäminen, minkä
käynnillämme aikaansaattaisimme, panis sen vyörähtämään. Oppaat
keskenään neuvoittelivat. Itsekukin heistä tutki tarkoin kiikarilla
sitä halkeamaa, mikä oli syntynyt vuoren ja uhkaavan möhkäleen välille.
Tämän terävät ja verekset kulmat osoittivat, että murre oli veres,
todenmukaisesti lumivyöryn putoamisen synnyttämä.
Neuvoiteltuaan oppaat päättivät, koska oli mahdotonta muuta tietä
löytää, koettaa tuota vaarallista kulkua.
-- Meidän täytyy astua hyvin joutuisasti, vieläpä juostakin, jos
mahdollista, he sanoivat, ja viiden minuutin perästä olemme ilman
vaaratta. Eteenpäin! herrat, vielä viimeinen ponnistus!
Juosta viisi minuutia voi väsyneelle näyttää vähältä asialta; mutta
meille, jotka olimme jo panneet viimeiset voimamme, näytti
mahdottomalta sitäkään vähäistä aikaa juosta pehmeässä lumessa, johon
usein upposimme polvia myöten. Luotimme kumminkin vielä kerran
pontevuuteemme ja onnistuimmekin ilman seikkailuksitta, kun kolme tahi
neljä kuperkeikkaa luetaan pois, pääsemään tämän vaarallisen paikan
sivu.
Viipyipä jonkun ajan, ennenkuin toivuimme tästä ankarasta
ponnistuksesta. Niinpä heittäysimmekin lumikinokselle, nihki
väsyksissämme, mutta, hyvin ymmärrettävästi, iloisina sydämissämme.
Suurimmat vastukset loivat voitetut, ja jos joitakin vaaroja vielä oli
jälellä, taisimme kohdata niitä enempää pelkäämättä.
Toivoen saada nähdä lumivyöryn putoavan, pitkitimme levähystämme; mutta
turhaan odotimme. Päivä kun oli pitkälle kulunut eikä ollut viisaasti
tehty viipyä näillä jää-aavikoilla, päätimme jatkaa vaellustamme, ja
kello 5 paikoilla tulimme tuvalle Grand-Muletin luona.
Levottoman yön vietettyämme ja kuumetaudin ahdistellessa, ankaran
helteen johdosta, jota olimme kärsineet, hankkiusimme Chamonixiin
palataksemme; mutta ennen lähtöämme kirjoitimme erääsen tuvassa sitä
varten säilytettyyn kirjaan omat ja matkakumppaliemme nimet ja matkan
pää-asialliset seikat.
Kello 8 aikana lähdimme matkalle Chamonixiin. Pääsy Bossons-jäätiön yli
oli vaikea, mutta vaaraa ei ollut mitään.
Puolen tunnin matkan päässä Chamonix'ista tapasimme muutamia
englantilaisia matkailijoita, jotka olivat odottaneet tuloamme. Meidät
havaittuansa he tulivat herttaisesti meitä vastaan, onnittelemaan meitä
menestykseemme. Eräs heistä esitti meille vaimonsa, täydellisesti
sivistyneen naisen. Suurilla viivauksilla kuvailtuamme matkustuksemme,
sanoi rouva meille sydämestä tulevalla mielen osoituksella:
-- Kuinka suuresti eikö teitä kadehdita! Antakaa minun koskea
alppi-sauvoihinne!
Nämä sanat varmaan tulkitsivat kaikkein ajatuksia meidän suhteemme.
Nousu Mont-blanc'ille on ylen vaivaloinen. Sanotaan mainion
luonnontutkijan de Saussuren siinä perustaneen sen taudin, joka laski
hänet hautaan muutamia kuukausia sen perästä. En luule saattavani
paremmin lopettaa tätä kertomusta kuin näillä Markham Shervillen
sanoilla:
Oli miten oli, en kehoita ketään nousemaan Mort-blanc'ille. Se on
yritys, jonka mahdollinen tieteellinen hyöty ei arvossa vastaa niitä
vaaroja, joiden alttiiksi annetaan itsensä ja muut.