Hätä.
Tammikuun 20 päivänä tunsi enin osa näitä onnettomia itsensä
kykenemättömäksi liikkumaan vuoteelta. Jokaisella oli, paitsi
huopapeittoaan, puhvelinvuota suojana pakkasta vastaan; mutta heti kuin
joku yritti nostamaan kättänsä peiton alta, tunsi hän siinä niin kovan
kivun, että samassa sai vetäistä sen takaisin.
Sittekuin sillä välin Louis Cornbutte oli virittänyt valkean kamiinaan,
nousivat myöskin Penellan, Misonne ja André Vasling jalkeilleen ja
istuutuivat valkean ympärille. Penellan keitti kahvea, joka paluutti
heihin vähän voimia, ja Mariakin tuli atriaan osalliseksi käymään.
Louis Cornbutte astui isänsä luokse, joka tuskin kykeni liikkumaan ja
jonka jalat olivat taudista rampautuneet. Tämä merivanhus mumisi
muutamia sanoja, jotka särkivät pojan sydäntä.
-- Louis, sanoi hän, minä kuolen! Oi! mitkä tuskat minulla ovat!...
Auta minua!
Louis Cornbutte teki nyt lujan päätöksen. Hän meni perämiehen luokse,
ja sanoi hänelle, vaivoin hilliten itsensä:
-- Tiedättekö, missä sitruunit ovat, Vasling?
-- Varastohuoneessa, luulen ma, vastasi Vasling, ei mistään muka
milläänkään.
-- Te tiedätte hyvin kyllä, ettei ne voi olla siellä, koska olette ne
varastaneet.
-- Te olette herra täällä, Louis Cornbutte, vastasi André Vasling
pilkallisesti, ja saatatte sanoa ja tehdä mitä tahdotte.
-- Laupiudesta, Vasling, isäni kuolee! Te voitte pelastaa hänen!
Sanokaa!
-- Minulla ei ole mitään vastaamista, sanoi André Vasling.
-- Katala! huudahti Penellan, puukko kädessä karaten perämiehen päälle.
-- Auttakaa, toverit! huusi André Vasling, peräytyen.
Aupic ja molemmat norjalaiset matruusit hyppäsivät vuoteiltaan ja
asettausivat hänen taaksensa. Misonne, Turquiette, Penellan ja Louis
valmistausivat vastukseksi. Pierre Nouquet ja Gradlin, vaikka ylen
kipeät, nousivat apuun hekin.
-- Vielä olette meille liian väkevät, sanoi nyt André Vasling. Emme
tappele muuten kuin täydellä varmuudella voitosta.
Merimiehet olivat niin heikot, etteivät uskaltaneet käydä noiden neljän
katalain kimppuun, he kun, jos olisivat tapanneet, olisivat olleet
hukassa.
-- André Vasling, sanoi Louis Cornbutte raskaalla äänellä, jos isäni
kuolee, niin sinä olet tappanut hänen, ja minä vannon että tapan sinun
kuin koiran.
André Vasling ja sen salaliittolaiset vetäytyivät toiseen päähän ruomaa
eivätkä mitään vastanneet.
Nyt kävi välttämättömäksi hankkia enemmän polttopuuta, ja huolimatta
pakkasesta meni Louis Cornbutte kannelle ja alkoi hakata erästä osaa
pastingista. Mutta hänen täytyi herjetä siitä neljännes-tunnin perästä,
hän kun oli menehtyä pakkaseen. Sivu mennessään loi hän silmänsä
lämpömittariin ja näki elävän hopean jähmettyneen. Pakkanen oli siis
noussut yli 42 pykälän jäätökohdan alla.
26 päivänä tuuli siirtyi itäpohjoiseen, ja lämpömittari osoitti 35
pykälää. Jean Cornbutte teki loppuansa ja poikansa etsi turhaan
välikappaletta hänen tuskainsa asettamiseksi. Mainittuna päivänä tuli
hän kumminkin äkki-arvaamatta André Vaslingin päälle ja onnistui
tempaisemaan häneltä yhden sitruunin, josta Vasling juuri oli
rupeamallaan mehua imemään. Vasling ei edes huolinutkaan teeskennellä.
Näyttipä niinkuin päinvastoin olisi odottanut tilaisuutta panna
hankkeitaan alkuun.
Sitruunin mehu hiukan vahvisti Jean Cornbuttea, mutta hän tarvitsi,
voidakseen olla jalkeilla, enemmän tätä lääkettä. Maria rukoili
polvillaan André Vaslingia, saamatta kuitenkaan mitään vastausta, ja
Penellan kuuli eräässä tilassa tuon katalan sanovan kumppaleillensa:
-- Vanhus on hengenlähdössä! Gervique, Gradlin ja Pierre Nouquet kohta
eivät kykene mihinkään. Niiltä toisilta katoavat voimat päivä päivältä.
Hetki lähestyy, jona heidän henkensä ovat meidän vallassamme.
Samaan aikaan päättivät Louis Cornbutte ja hänen toverinsa, etteivät
kauemmin hukkaisi aikaa vaan käyttäisivät vielä jälellä olevia
voimiansa. He päättivät ensi yönä tappaa nuo onnettomat, ettei sama
kohtalo heitä itsiänsä tapaisi.
Lämpömäärä oli vähän ylennyt. Louis Cornbutte ryhtyi siihen
vaaralliseen yritykseen, että meni ulos koettamaan saada ampua jotakin
tuoretta.
Hän käveli, kuten arveli, noin kolmen peninkulman paikoille aluksesta,
mutta sattui, täällä tavallisten kangastuksien eksyttämänä, ulkonemaan
edemmä kuin oli aikonut. Se oli älyttömästi tehty, sillä vereksiä
petoeläinten jälkiä näkyi lumessa. Louis Cornbutte ei kuitenkaan
tahtonut palata tuomatta jotakin tuoretta lihaa muassaan, ja hän jatkoi
siis kulkuaan, kunnes tunsi omituisen pyörrytyksen tykönänsä. Se oli
niinsanottua lumihuimausta.
Valonheijastus otti hänen kohta niin kovaan, että hänestä oli niinkuin
tuo valkoinen väri olisi tunkenut koko hänen olentonsa läpi, ja häntä
alkoi inhoittaa ja kuvottaa. Silmänsä olivat verittyneet ja katsantonsa
epävakainen. Hänestä oli niinkuin hän olisi mielensä menettävä.
Huolimatta ottaa selkoa näistä vaarallisista oireista, jatkoi hän
käyntiään ja sai linnun näkyviin, jonka sai ammutuksi. Mennäksensä
otusta ottamaan, teki hän harppauksen eräältä jääkappaleelta, kuten
arveli ainoastaan kahta jalkaa korkealta. Mutta sitäpä olikin kymmenen,
ja hän sai sentähden aivan ankaran tuiskauksen. Nyt huimasi häntä vielä
kovemmin, ja hän alkoi apua huutaa, ilman että oikeastaan tiesi mitä
varten, hän kun ei ollut pudotessaan vahingoittunut. Jäsenensä sillä
välin kangistuivat kylmästä, itsensä säilyttämisen vaisto pääsi taas
vallalle ja hän kömpi työläästi jaloilleen.
Ei aikaakaan kun tunsi paistetun sianlihan käryn haistimiansa
koskettavan. Koska tuuli oli siltä suunnalta, missä laiva oli, päätti
hän hajun tulevan sieltä, vaikka ei voinut käsittää, mitä varten siellä
niin vaaralliseen tekoon oli ruvettu. Ei mikään näetsen ollut enemmin
omansa houkuttelemaan sinne saaliinhimoisia jääkarhuja.
Louis Cornbutte lähti siis jälleen prikiin päin astumaan, synkeissä
aavistuksissa, jotka hänen ylen kiiboitetussa tilassaan kohta yltyivät
kauhistukseksi. Hänestä oli kuin suunnattoman suuria röykköjä liikkuisi
taivaanrannalla, ja häntä arvelutti, eikö jää järissyt hänen jalkainsa
alla. Useita noita liikkuvia röykköjä näkyi aluksen ja hänen välillään,
ja hänestä näytti niinkuin ne vyöryisivät aluksen kupeita vasten. Hän
seisahtui niitä visummin tarkastelemaan, ja kauhistuksensa oli
sanomaton, kun tunsi ne laumaksi mahdottoman suuria jääkarhuja.
Nämä elävät oli sinne houkutellut se paistin haju, minkä Louis
Cornbutte vastikään oli tuntenut. Hän lymysi pienoisen töyryn taa ja
näki petoja olevan kolme, jotka parastaikaa kapusivat niille
jääjärkäleille, joiden takana _La Jeune-Hardie_ oli.
Ei voinut hän mistään merkistä päättää, että vaara oli prikissä
tietona, ja hirmuinen tuska kouristi hänen sydäntänsä. Miten puollustaa
itsensä noita peljättäviä vihollisia vastaan? Kävisivätkö André Vasling
ja sen kumppalit yhteen tuumaan muun miehistön kanssa tässä yhteisessä
vaarassa? Kykenisivätkö Penellan ja ne toiset, puoleksi nälistyneet ja
vilusta kangistuneet, vastustamaan noita huiman nälän häätämiä petoja?
Vai tulisivatko he hätäytetyiksi ja ensi päällekarkauksessa
rusennetuiksi?
Nämä ajatukset leimahtelivat tuota pikaa ristiin rastiin Louis
Cornbutten aivoissa. Karhut olivat kavunneet jääjärkäleille ja kävivät
nyt alukseen hyökäämään. Louis Cornbutte taisi nyt jättää
piilopaikkansa ja kontaten pitkin jäätä, lähetä alusta. Kohta voi hän
nähdä, kuinka nuo jättiläis-eläimet raastivat telttaa kynsillään rikki
ja astuivat kannelle. Louis Cornbuttella pisti silmänräpäykseksi se
ajatus päähän että pyssynlaukauksella varoittaisi tovereitansa; mutta
jos ne ilman aseitta tulisivat esiin, ne välttämättömästi olisivat
hukassa, eikä mistään näkynyt, että heillä oli tietoa tästä uhkaavasta
vaarasta.