Molemmat kilpakosijat.
André Vaslingista oli tullut varsin hyvä ystävä molempain norjalaisten
matruusien kanssa. Aupic oli niin ikään ruvennut tähän liittoon, joka
tavallisesti oleskeli itsekseen, isosti paheksien kaikkia noita uusia
hommia. Mutta Louis Cornbutte, jolle isä oli jättänyt päällikkyyden
prikissä, ei tahtonutkaan kuulla puhuttavan mistään uppiniskaisuudesta,
vaan antoi, vastoin Marian rukouksia, että menettelisi lempeydellä,
ymmärtää, että vaati kuuliaisuutta kaikissa kohdin.
Yhtähyvin tapahtui muutamia päiviä sen perästä että molemmat
norjalaiset hyökäsivät esiin ja valtasivat laatikollisen suolattua
lihaa. Louis Cornbutte vaati laatikkoa hetikohta takaisin annettavaksi,
mutta Aupic meni heidän puolelleen ja André Vasling antoi vielä
päällisiksi ymmärtää, että säännöistä ruokavarain suhteen ei kävisikään
kauemmin lukua pitäminen.
Ei ollut apua siitä että näille onnettomille selitettiin, sääntöjen
olevan kaikkein hyväksi, sillä sen he tiesivät ja etsivät vaan
tekosyytä kapinaan. Penellan kävi molempaa norjalaista kohti, jotka
vetivät puukkonsa; mutta Misonnen ja Turquietten avulla onnistui hänen
saada heiltä aseet ja ottaa lihalaatikko pois. Nähtyänsä ottelun
kääntyvän tappioksi, André Vasling ja Aupic välttivät siihen
sekautumasta. Mutta Louis Cornbutte vei perämiehen syrjään ja sanoi:
-- André Vasling, te olette katala mieheksenne. Minä tunnen käytöksenne
ja tiedän, mitä tarkoitatte, ja annan täten tietää, että, koska koko
laivaväen onni on haltuuni uskottuna, minä aion paikalla syöstä
kuolijaaksi jokaisen, joka sille turmiota hankkii.
-- Louis Cornbutte, vastasi perämies, teillä on laillinen oikeus
käyttää valtaanne, mutta muistakaa, että kuria ei enää olekaan täällä
olemassa, ja että vaan väkevämpi tästälähtien säätää lakia.
Se nuori tyttö ei ollut koskaan vapissut pohjoisen meren karhuja, mutta
hän säikähti tätä uhkausta, jonka aiheena hän oli, ja Louis Cornbutten
pontevuus voi tuskin jälleen häntä rauhoittaa.
Huolimatta tästä sodanjulistuksesta nauttivat he atriansa yksin ajoin
ja yhdessä. Ampumalla saivat he vielä jonkun vesilinnun tahi jäneksen,
mutta lähestyvä kova pakkanen oli ennen pitkää tästä saantikeinosta
lopun tekevä. Tämä pakkanen alkoi talvisen päivänseisauksen aikana
joulukuun 22 päivänä, jolloin lämpömittari aleni 35 pykälään
jäätökohdan alla. He tunsivat kipua korvissa, nenässä ja raajoissa,
heidät tapasi kuolettava väsymys ynnä päänkivistys, ja hengitys kävi
yhä työläämmäksi.
Tämmöisessä tilassa ei ollut heillä kauemmin halua lähteä otuksen ajoon
tahi ryhtyä minkäänlaiseen ruumiinharjoitukseen. He istuivat
kyyristyneinä kamiinin ympärillä, joka vaan tuiki vähän antoi heille
lämmintä, ja niin pian kuin ulkoutuivat siitä vähäksikään aikaa,
tunsivat he veren tuota pikaa jähmettyvän.
Jean Cornbutte tunsi terveytensä kovin tarmeutuneeksi eikä kyennyt enää
hytistänsä liikkumaan. Keripukin enteet ilmaantuivat hänessä, ja
jalkansa alkoivat peittyä valkoisilla pilkuilla. Maria voi hyvästi ja
hoiteli sairaita laupiuden-sisaren intoisuudella. He siunailivatkin
häntä sydäntensä pohjassa.
Tammikuun 1 päivä oli talven surullisimpia päiviä. Tuuli oli ankara ja
pakkanen mahdoton kestää. Ulos ei saattanut mennä paleltumatta.
Rohkeimpainkin täytyi pysyä kannella kävelemässä teltan suojassa. Jean
Cornbutte, Gervique ja Gradlin eivät päässeet vuoteiltaan ylös.
Molemmat norjalaiset, Aupic ja André Vasling, jotka pysyivät terveinä,
loivat hurjia silmäyksiä kumppaliensa puoleen, joiden näkivät
heikkonemistaan heikkonevan.
Louis Cornbutte käski Penellanin luoksensa ja kysyi missä
polttopuuvarasto oli.
-- Sydet ovat jo aikoja sitte loppuneet, vastasi Penellan, ja meidän
täytyy kohta polttaa viimeiset puukappaleemme.
-- Jos emme voi suojella itsiämme pakkaselta, niin olemme hukassa.
-- Onpa vielä yksi keino, vastasi Penellan, ja se on että poltamme niin
paljon kuin taidamme prikistämme, pastingista alkaen vesirajaan asti.
Me saatamme kokonaankin hävittää ja rakentaa pienemmän aluksen sen
sijaan.
-- Se on viimeinen hätäkeino, vastasi Louis Cornbutte, ja jota ei käy
toimeenpaneminen ennenkuin väkemme on tervehtynyt. Voimamme näetsen,
sanoi hän matalalla äänellä, vähenevät, samalla kuin vihollistemme
voimat näyttävät karttuvan. Se minusta on varsin kummallista.
-- Se on tosi, sanoi Penellan, ja ilman meidän varovaisuutta,
pitäessämme varaamme yötä ja päivää, kukapa tiesi mitä tapahtuisi.
-- Ottakaamme kirveemme ja lähtekäämme saaliillemme, sanoi Louis
Cornbutte.
Pakkasesta huolimatta nousivat molemmat keulanpuoliselle pastingille ja
hakkasivat sen verran puuta, mikä ei ollut aivan välttämättömästi
tarpeellista aluksen kestäväisyyteen, ja palasivat sitte, tuoden
muassaan nämä uudet varat. Kamiini lämmitettiin uudelleen ja yksi mies
jäi estämään valkeata sammumasta.
Louis Cornbutte ja sen ystävät olivat nyt perin väsyneet. Heidän ei
käynyt mitään vihollistensa haltuun uskominen. Kaikilla huoneellisilla
tehtävillä rasitettuina kuin olivat tunsivat he voimansa kohta
puuttuvan. Keripukki sai vallan Jean Cornbuttessa, jolla oli ylen
ankarat tuskat. Tämä hirmuinen tauti alkoi myöskin hätyyttää Gerviquea
ja Gradlinia. Ilman sitruuneitta, joita oli suuret varat, nämä
onnettomat välttämättömästi olisivat kärsimisiinsä nääntyneet. Eikä
tätä lääkettä säästettykään.
Mutta eräänä päivänä, se oli tammikuun 15 päivä, kun Louis Cornbutte
meni varastohuoneesen sitruuneja noutamaan, näki hän hämmästyksekseen
niiden laatikoiden, joissa niitä säilytettiin, kadonneen. Hän meni heti
ylös Penellanille tätä uutta onnettomuutta ilmoittamaan. Varkaus oli
tapahtunut ja varkaat olivat helpot arvata. Nyt ymmärsi Louis
Cornbutte, mitenkä hänen vihollisensa olivat pysyneet niin terveinä.
Hänen uskollisensa eivät nyt enää kyenneet ottamaan sitruuneja pois,
joiden varassa kumminkin hänen ja hänen ystäväinsä henki oli. Ensi
kerran vajosi hän synkeään toivottomuuteen.