Paluu prikiin.
Samassa silmänräpäyksessä tuli miltei kuolevan näköinen mies majasta,
retostellen pitkin jäätä. Se oli Louis Cornbutte.
-- Poikani!
-- Rakastettuni!
Nämä molemmat huudahukset kuuluivat yhtaikaa, ja Louis Cornbutte vaipui
taintioimena isänsä ja Marian syliin, joka vei hänen majaan, missä hän
kohta virkosi heidän huolenpitojensa avulla.
-- Isäni! Maria! äännähteli Louis Cornbutte. Siis olen vielä näkevä
teidät, ennenkuin kuolen!
-- Sinä et ole kuoleva! vastasi Penellan; sinä olet kaikkein ystäväisi
keskellä.
André Vasling oli ainoa, joka ei käynyt osalliseksi riemun osoituksiin.
Hän ei antanut kättäkään Louis Cornbuttelle, niin katkera oli vihansa.
Pierre Nouquet oli kokonansa ilon valloissa. Hän syleili koko maailmaa
ja pisti sitte halkoja kamiiniin, niin että kohtalainen lämmin kohta
vallitsi siinä pienessä huoneessa, jossa nyt oli kaksi henkeä, joita
vastatulleet eivät tunteneet.
Ne olivat matruusit Jocki ja Herming, ainoat jotka olivat jälellä
_Froöerenin_ norjalaisesta miehistöstä.
-- Ystäväni, siis olemme pelastuneet! sanoi Louis Cornbutte. Isäni!
Maria! jotka olette antauneet niin moniin vaaroihin!
-- Sitä emme kadu, Louisini, vastasi Jean Cornbutte. Prikisi, _La
Jeune-Hardie_, on lujassa ankkurissa jäiden keskellä, kuusikymmentä
peninkulmaa täältä. Me lähdemme kaikki, niin monta kuin olemme, sinne.
-- Ajatelkaapa, kuinka Cortrois on ilahtuva, takaisin tultuansa, sanoi
Pierre Nouquet.
Tuskallinen äänettömyys seurasi näitä sanoja, ja Penellan ilmoitti
Nouquet'ille ja Louis Cornbuttelle, että heidän toverinsa oli kuollut
viluun.
-- Ystäväni, sanoi Penellan, parasta on, että täällä odotamme muutosta
ilmassa. Onko ruokavaroja ja halkoja?
-- Molempia. Me poltamme mitä vielä on tähteinä _Froöerenistä_.
_Froöeren_ oli ajellut jäiden sekaan neljänkymmenen peninkulman päähän
siitä paikasta mihin Louis Cornbutte oli pystyttänyt talvimajansa.
Jäätelit särkivät laivan, ja haaksirikkoutuneet viskattiin muutamain
aluksen pirstain kanssa Shannon-saaren eteläiselle rannalle.
Haaksirikkouneita oli silloin viisi: Louis Cornbutte, Cortrois, Pierre
Nouquet, Jocki ja Herming. Muut norjalaiset olivat hukkuneet
haaksirikossa.
Hetikuin Louis Cornbutte oli nähnyt meren aluksen ympärillä menevän
jäähän, oli hän käynyt valmistuksiin talvea varten. Hän oli ponteva,
kestävä ja pelkäämätön mies; mutta sittekin oli hän ollut vähää vailla
sortua taistelussa tätä hirmuista ilman-alaa vastaan, ja isänsä
löytäessä hänen hän jo odotti kuolemata. Muuten oli hänellä ollut ei
ainoastaan elementtiä, vaan myös molempain norjalaisten kiukkuisuutta
vastaan taistelemista, vaikka nämä miehet saivat häntä kiittää
hengestänsä. Ne olivat eräänlaisia metsäläisiä, joihin tuskinpa
luonnollisimmatkaan tunteet pystyivät. Jäätyänsä yksinään Penellanin
kanssa käski Louis Cornbutte hänen sentähden pitää heitä tarkalla
silmällä. Penellan puoleltaan ilmoitti Louisille André Vaslingin
käytöksen. Louis Cornbutte ei tahtonut uskoa mitä kuuli, mutta Penellan
näytti hänelle toteen että, aina siitä asti kuin hän oli kadonnut,
André Vasling aina oli menetellyt se päämäärä silmäinsä edessä, että
saisi sen nuoren tytön omaksensa.
Koko tämä päivä omistettiin levolle ja jälleen-näkemisen ilolle.
Fidèle Misonne ja Pierre Nouquet ampuivat muutamia vesilintuja ei
kaukana majasta, josta ei ollutkaan kovin kauas ulkoutumista. Tuoreet
ruoka-aineet ja virkistyttävä valkea voimistuttivat jälleen
heikoimpiakin, niinpä Louis Cornbutteakin, joka tunsi itsensä
tuntuvasti paremmaksi. Tämä oli ensimäinen ilon hetki, minkä nämä niin
kovasti koetellut ihmiset kotvaan aikaan olivat kokeneet. Iloinen
juhlallisuuspa vietettiinkin nyt tässä viheliäisessä majassa,
kuudensadan peninkulman matkan päässä pohjoisella jäämerellä ja 30:nen
pykälän pakkasessa!
Tätä lämpömäärää kesti kuunvaiheesen asti, ja vasta marraskuun 17
päivänä, kahdeksan päivää heidän toisiinsa yhtymisen jälkeen, taisivat
Jean Cornbutte ja hänen kumppalinsa lähtöä ajatella. Heidän matkaansa
valaisi ainoastaan tähtien valo, mutta pakkanen ei ollut niin tuima, ja
luntakin sateli vähin.
Ennenkuin paikalta lähtivät, loivat he haudan Cortrois-raukalle.
Surullinen juhlameno, joka syvältä liikutti heitä kaikkia. Cortrois oli
ensimäinen heistä, joka ei koskaan enää ollut synnyinmaatansa näkevä.
Misonne oli majaksi käytetyistä puista salvanut eräänlaisen reen
ruoka-varain kuljetusta varten, jota rekeä matruusit vuoroittain
vetivät. Jean Cornbutte suuntasi kulun jo ennen kuljettuin seutuin
kautta, toivoen löytävänsä jälleen ne säilöön kaivetut ruoka-aineet,
jotka nyt, seuran lisäyttyä neljällä hengellä, olivat välttämättömästi
tarpeesen.
Jumalan sallimuksesta tapasi hän jälleen rekensä, joka oli joutunut sen
niemen lähisyyteen, minkä luona he olivat niin suuria vaaroja kokeneet.
Sittekuin koirat nälissään olivat syöneet siiat, olivat ne ryhtyneet
rekeen pantuihin ruoka-aineisin. Tällä tavoin olivat ne henkeänsä
säilyttäneet, ja ne olivat juuri ne, jotka johdattivat matkueen reen
luokse, missä ruokavaroja vielä oli kosolta.
Tämä vähäinen seurue lähti nyt prikille astumaan. Koirat valjastettiin
reen eteen ja matkustajia ei näyttänyt mikään vaara uhkaavan.
Se vaan merkittiin, että Aupic, André Vasling ja norjalaiset
oleskelivat itsekseen eivätkä seurastelleet muiden kanssa; mutta
tietämättänsä olivat he likeltäpitäin vaarilla pidettyinä. Kuitenkin
tämä eripuraisuuden siemen tuontuostakin arveluttavasti huoletti Louis
Cornbuttea ja Penellania.
Joulukuun 7 päivänä, kaksikymmentä päivää siitä kuin olivat toisiinsa
yhtyneet, saivat he sen lahden näkyviin, jossa _La Jeune-Hardie_ oli
talvimajoissa. Kuinka suuresti eivätkö hämmästyneet, kun tapasivat
prikin jäämöhkäleelle kohotettuna 12 jalkaa korkealle. He riensivät sen
luokse, toveriensa suhteen sangen levottomina, ja Gervique, Turquiette
ja Gradlin ottivat heidät riemuhuudoilla vastaan. Kaikki voivat hyvin,
mutta olivat olleet isossa vaarassa hekin.
Myrsky oli raivonnut koko pohjoisella merellä. Jäätelit olivat
särkyneet ja siirtyneet, ja liukuen toinen toisensa alate olivat ne
muuttaneet prikin alustan. Koska niiden omituinen paino pyrkii
nostamaan niitä veden pinnalle, niin niillä oli arvaamaton voima, ja
juuri sen johdosta oli priki yhtäkkiä kohonnut meren pintaa ylemmä.
Ensimäiset silmänräpäykset menivät palajamisen ilossa. Retkessä
osallisina olleet iloitsivat tapaamastansa kaikki paikat hyvässä
kunnossa, joten taisivat olla vakuutetut siitä, että tulisivat
viettämään joskin tuiman niin kumminkin mukiinmenevän talven. Alus ei
ollut kohotessaan saanut mitään vahinkoa, vaan oli aivan yhtä vankka
kuin ennenkin. Kevään tultua ei tarvinnut muuta kuin antaa sen liukua
viettävää tasoa myöten irroitetuille laineille.
Mutta ikävä uutinen pilvestytti Jean Cornbutten ja sen kumppalien
kasvot. Sillä hirmuisella raju-ilmalla oli rannalle rakettu
lumimakasiini kokonansa rusentunut ja siellä säilytetyt ruoka-aineet
olivat sinne tänne kiidelleet, niin ettei enää ollut mahdollista löytää
vähintäkään. Kun tämä kova onni tuli tunnetuksi, kävivät Jean ja Louis
Cornbutte varastohuonetta tutkimassa, arviolta laskeaksensa kuinka
paljon ruokavaroja vielä oli jälellä.
Kevättä ei käynyt odottaminen ennenkuin toukokuulla, eikä prikin käynyt
ennen sitä aikaa talvimajoiltaan lähteminen. Oli siis viiden kuukauden
talvi jäiden seassa vietettävä, jolla ajalla kahdellatoista hengellä
piti olla ravintonsa. Tarkasti lasketeltua tuli Jean Cornbutte siihen
päätökseen, että he voisivat tulla toimeen lähtöaikaan asti, jos kaikki
pantiin puolelle ruokamäärälle. Välttämättömyys käski siis lintuja
ajamaan, että ruokavarat niin paljon kuin mahdollista säästyisivät.
Pelvosta että tapahtuisi toinen tällainen onnettomuus, päätettiin ettei
enää ruokavaroja säilöön kaivettaisi. Kaikki olivat prikissä
säilytettävät. Matruusien yhteiseen huoneesen laitettiin makuupaikkoja
vastatulleille. Turquiette, Gervique ja Gradlin olivat toverien poissa
ollessa jystäneet portaat jäähän, joita myöten oli mukava astua
kannelle.