Jean Cornbutten päivällä jälkeen herätessä olivat he pilkkoisen
pimeällä ympäröityt. Lamppu oli sammunut. Hän herätti nyt Penellanin
tahtoaksensa tuluksia, jotka tämä antoi hänelle. Penellan nousi ylös
virittämään valkeata tuli-astiaan, mutta loukkasi päänsä kattoon. Hän
säikähtyi, sillä edellisenä päivänä oli hän vielä saattanut suorana
seisoa siellä. Tuli-astian sytytettyään näki hän väkiviinaliekin
himeässä valossa, että katto oli alennut jalkamitan verran.
Penellan ryhtyi raivolla työhön uudelleen.
Tällä silmänräpäyksellä näki Maria siinä valossa, minkä väkiviinaliekki
levitti tämän voimakkaan miehen yli, että epätoivo ja tahto taistelivat
hänessä toistensa kanssa. Maria meni hänen luoksensa, otti häntä
käsistä ja likisti niitä hellästi. Penellan tunsi uskalluksen palaavan.
-- Maria ei voi näin kuolla! puhkesi hän sanomaan.
Taas otti hän tuli-astian ja konttasi jälleen siihen ahtaasen
reikään. Voimakkaalla kädellä survasi hän raudoitetun sauvan seinään
eikä tuntenut enää vastusta. Oliko hän siis tullut pehmeämpään
lumikerrokseen? Hän vetäisi sauvan takaisin, ja kirkas säde tuikahti
lumihuoneesen.
-- Tänne, ystäväni! huusi hän.
Käsin ja jaloin viskoi hän lunta pois, mutta pinta ei ollut, kuten hän
oli luullut, huovettunut. Päinvastoin, valonsäteen muassa tunki kova
kylmyys tupaan ja jääti kerrassaan kaiken veden siellä sisällä.
Puukkonsa avulla laajensi Penellan reiän ja taisi viimein huokua ilmaa
täysillä henkäyksillä. Hän paneusi polvilleen kiittämään Jumalata, ja
oli kohta jälleen sen nuoren tytön ja toveriensa luona.
Komea kuutamo valaisi ilman, joka muuten oli niin kylmä, että sitä
tuskin kävi hengittäminen. He menivät jälleen huoneesen, mutta Penellan
loi sitä ennen silmänsä ympäristölle. Niemi oli kadonnut, ja huone oli
keskellä ääretöntä jäälakeutta. Hän katsahti rekeä, mihin ruokavarat
oli pakattu; mutta reki oli kadonnut.
Pakkanen pakoitti hänen menemään takaisin. Hän ei virkkanut
kumppaleilleen mitään. Ensiksi kaikista olivat vaatteet kuivattavat,
mikä tehtiin tuli-astian avulla. Lämpömittari, pikimmältään ulko-ilmaan
siirrettynä, aleni hetikohta kolmeenkymmeneen pykälään jäätökohdan
alla.
Tunnin kuluttua päättivät André Vasling ja Penellan uhalla koetella
pakkasta ulkona. He kääriytyivät vielä märkiin vaatteisiinsa ja menivät
ulos reiän kautta, jonka seinät jo olivat kovat kuin kallio.
-- Me olemme ajautuneet itäpohjoista suuntaa, sanoi André Vasling,
tarkastellen tähtiä, jotka vilkkuivat erinomaisella kirkkaudella.
-- Eipä olisi paha, vastasi Penellan, jos rekemme olisi tullut
muassamme.
-- Eikö reki ole täällä? kysäisi André Vasling. Sitte olemmekin
hukassa!
-- Hakekaamme! vastasi Penellan.
He kiersivät huoneen, joka nyt oli yhtenä ainoana, viittätoista jalkaa
korkeana jääjärkäleenä. Mahdoton paljous lunta oli tullut kaiken ajan
minkä myrskyä kesti, ja tuuli oli sen ryöpyttänyt kokoon sen ainoan
kohopaikan ympärille, mikä lakeudella oli. Koko jääteli, jolle he
olivat huoneensa rakentaneet, oli rouhentuneiden jäämöhkäleiden
keskellä ajellut viisikolmatta peninkulmaa itäpohjoiseen päin, ja
vangit olivat käyneet osallisiksi veden päällä kulkevan vankihuoneensa
kohtaloon. Reki oli mennyt erään toisen jäätelin muassa, epäiltämättä
toista suuntaa, sillä siitä ei nähty vihiäkään, ja tottapa koirat
olivat saaneet surmansa siinä hirveässä nujakassa.
André Vasling ja Penellan tunsivat epätoivon pääsevän sydämissään
vallalle. He eivät tohtineet enää mennä majaan. He eivät tohtineet
puhua tätä ylen arveluttavaa uutista tovereillensa. He kiipesivät aina
sen jääjärkäleen huipulle asti, missä huone oli peitossa, mutta eivät
keksineet mitään muuta kuin samaa ääretöntä valkoista lakeutta, mikä
kaikin puolin heidät ympäröi. Heidän jäsenensä värisivät vilusta, ja
kylmettyneet vaatteensa rippuivat raskaina ja kankeina heidän
ympärillään.
Kavutessaan alas sattui Penellan katsahtamaan André Vaslingin puoleen.
Hän näki hänen terävästi silmäävän eräälle suunnalle ja sitte alkavan
vapista ja kalveta.
-- Kuinka voitte, Vasling? kysyi hän häneltä.
-- Ei se ole mitään, vastasi tämä. Menkäämme sisään ja sitte
katsokaamme, miten pääsemme pois näiltä tienoilta, joille meidän ei
koskaan olisi pitänyt jalallamme astua.
Mutta sen sijaan että olisi totellut, kiipesi Penellan jälleen ylös ja
käänsi silmänsä sille suunnalle, joka vastikään oli kääntänyt Vaslingin
huomion puoleensa. Minkä hän siellä näki, teki häneen perin toisen
vaikutuksen, sillä hän huudahti ilosta ja sanoi:
-- Jumala olkoon ylistetty!
Vähäinen savu näkyi itäpohjoisesta. Sen suhteen ei voinut erehtyä;
eläviä ihmisiä hengitti siellä loitolla. Penellanin ilohuuto houkutteli
paikalle muutkin, ja kaikki taisivat omin silmin saada vakuutuksen
siitä, ettei hän erehtynyt.
Ajattelematta kauemmin ruokavarain puutetta ja huolimatta kirpeästä
pakkasesta lähtivät kaikki, päähineihinsä kääriytyneinä, pitkillä
askelilla sitä paikkaa kohti, josta savu nousi.
Heidän vaelluksensa määräpaikka oli, kuten sanottiin, itäpohjoisessa
noin viiden tahi kuuden peninkulman päässä, ja suurin vaikeus oli saman
suunnan pitämisessä. Savu oli kadonnut eikä ollut yhtään korkopaikkaa,
joka olisi voinut johtona olla, lakea kun oli aivan tasainen. Ja
kuitenkin oli välttämätöntä, etteivät poikenneet oikealta suunnalta.
-- Koska meillä ei ole etäisiä esineitä meitä opastamassa, sanoi
Cornbutte, niin koettakaamme toista keinoa: Penellan menee edellä,
Vasling kahdenkymmenen askelen päässä hänen jälessään ja minä
kahdenkymmenen askelen päässä Vaslingin jälessä. Sillä tavoin voin
nähdä, syrjäytyykö Penellan oikealta linjalta.
Käyntiä kesti tällä tavoin noin puolen tunnin ajan, kun Penellan
yhtäkkiä seisahtui ja näytti kuuntelevan. Toiset riensivät sinne.
-- Ettekö ole mitään kuulleet? kysyi hän.
-- Emme mitään, vastasi Misonne.
-- Sepä oli kumma! jatkoi Penellan. Minusta oli kuin olisin kuullut
huutoja tuolta suunnalta.
-- Huutojako? kysyi se nuori tyttö. Siis olisimme määräpaikkaa likellä!
-- Ei se sentähden ole vissi, vastasi André Vasling. Näiden korkeiden
leveyspykäläin kohdalla ja tällä kovalla pakkasella ääni kulkee
mahdottoman kauas.
-- Olkoon miten hyvänsä, sanoi Jean Cornbutte, niin eteenpäin, jos
mieli ei paleltua.
-- Ei! huusi Penellan. Kuulkaapa!
Muutamia vienoja, mutta kumminkin eroitettavia ääniä kuului. Huudot
ilmaisivat kipua ja tuskaa. Ne kuuluivat kahdesti. Oli kuin joku olisi
apua huutanut. Heti sen jälkeen kaikki jälleen vajosi hiljaisuuteen.
-- Enpä olekaan erehtynyt, sanoi Penellan. Eteenpäin!
Hän alkoi juosta sitä suuntaa, mistä huuto oli kuulunut. Hän pitkitti
juoksuaan noin kaksi peninkulmaa, ja hämmästyksensä kävi suureksi, kun
näki miehen makaavan lumella. Hän läheni häntä, nosti hänen ylös, mutta
näpisti sitte sormensa ristiin epätoivosta.
André Vasling, joka oli seurannut häntä kintereillä, tuli nyt paikalle
ja sanoi, luotuansa silmänsä miehen päälle:
-- Se on yksi haaksirikkoutuneista! Se on matruusimme Cortrois!
-- Hän on kuollut, sanoi Penellan, viluun kuollut!
Jean Cornbutte ja Maria tulivat nyt ruumiin luokse, joka jo oli
kylmästä kangistunut. Epätoivo kuvastui kaikkein kasvoihin. Tämä
kuollut oli yksi Louis Cornbutten matkakumppaleista.
-- Eteenpäin! huusi Penellan.
Ja eteenpäin mentiinkin vielä puolen tuntia, sanaakaan vaihtamatta,
siksikuin näkivät erään töyrypaikan, mikä tuskin voi olla muuta kuin
maata.
-- Se on Shannon-saari, sanoi Jean Cornbutte.
Peninkulman vaellettuaan taisivat he selvästi eroittaa savun nousevan
lumesta tehdystä, puu-ovella suljetusta majasta. He kiljaisivat. Kaksi
miestä syöksi majasta ulos, ja toisen niistä tunsi Penellan hetikohta
Pierre Nouquet'iksi.
-- Pierre! huusi hän.
Pierre seisoi kuin kivistyneenä, tietämättä, kuten näytti, mitä hänen
ympärillään tapahtui. André Vasling katseli eräänlaisella
levottomuudella, mutta myös julmalla tyytyväisyydelläkin, Pierre
Nouquet'in kumppalia, hän kun ei nähnyt Louis Cornbuttea heidän
kanssansa.
-- Pierre! minä se olen, huusi Penellan, ja ystäväsi kaikkityyni.
Pierre Nouquet havahtui ja riensi vanhan toverinsa syliin.
-- Entä poikani! Entä Louiseni! huusi Jean Cornbutte, mitä synkeintä
epätoivoa näyttäen.