Elävältä haudatut.
Illalla ennen lähtöä, iltaiselle ruvetessa, oli Penellan halkomassa
tyhjiä laatikoita tuli-astian alle pistettäviksi, kun äkki-arvaamatta
tunsi sakeasta savusta miltei tukehtuvansa. Samassa silmänräpäyksessä
tärähti lumihuone liitoksilleen ikäänkuin maanjäristyksestä. Jokainen
kiljahti kauhistuksesta ja Penellan suhkaisi ulos.
Siellä valliisi pilkkoinen pimeä. Hirmuinen myrsky raivosi. Lumi
tuprusi tavattoman ankarasti, ja pakkanen oli niin kova, että Penellan
tunsi kätensä paleltuvan. Hänen täytyi taas mennä sisään, sitä ennen
kätensä lumella hierottuansa.
-- Meillä on ankara myrsky, sanoi hän. Suokoon Jumala, että huoneemme
kestäisi, sillä jos raju-ilma sen hävittää, niin olemme hukassa.
Myrskynpuuskain ilmassa raivotessa tuntui hirvittävä ryske kylmettyneen
maan alla. Jäälohkareita kiiteli sinne ja tänne ja räiskien murskautui
toisiaan vasten. Tuuli vonkui niin ankarasti, että toisinaan tuntui
kuin koko huone pyyhkäistäisiin paikaltansa. Phosphoroitsevia
(valkimoitsevia) loisteita, selittämättömiä näillä leveysmitoilla,
välähteli lumituprujen läpi.
-- Maria, Maria! huusi Penellan, tarttuen tätä nuorta tyttöä käsistä
kiini.
-- Olemmepa kauniisti ulkona! sanoi Fidèle Misonne.
-- Ja tiesi Jumala, pääsemmekö täältä hengissä! lisäsi Aupic.
-- Lähtekäämme tästä lumihuoneesta! sanoi André Vasling.
-- Se on mahdotonta, vastasi Penellan. Pakkanen tuolla ulkona on
hirmuinen, jota vastoin meidän täällä sisällä kenties onnistuu suojella
itsemme sitä vastaan.
-- Annapas lämpömittari! sanoi André Vasling.
Aupic antoi hänelle lämpömittarin, joka ovireiällä osoitti 10 pykälää
jäätökohdan alla, vaikka valkea oli viritettynä. André Vasling kohautti
ovireiällä olevaa telttapalttinaa, mutta pudotti sen jälleen alas,
ettei tuulen häntä vastaan ajamat, häntä vastaan raehtivat jääkappaleet
häntä rikki piekseisi.
-- Entäs nyt, h:ra Vasling, sanoi Penellan, vieläkö nytkin tahdotte
mennä ulos? Tottapa jo nähnette, että täällä olemme paraiten turvatut?
-- Olemmepa vainenkin, lisäsi Jean Cornbutte, ja meidän täytyy
ponnistaa kaikki voimamme koettaaksemme lujentaa huonettamme
sisäpuolelta.
-- Onpa vieläkin muuan vaara, mikä meitä uhkaa, sanoi André Vasling.
-- Mikä se olisi? kysyi Jean Cornbutte.
-- Että myrsky särkee jään, jolla olemme, samaten kuin se on särkenyt
jäälohkareet niemellä, ja että siis joko ajaudumme merelle tahi
hukumme.
-- Se näyttää minusta mahdottomalta, vastasi Penellan, kun pakkanen on
niin kova, että kaikki vetelät pinnat välttämättömästi jäätyvät.
Katsokaammepa mitä lämpömittari osoittaa.
Hän pisti kätensä ulos ovireiästä ja jätti lämpömittarin vähäksi ajaksi
lumeen. Sisään otettuna osoitti se 32 pykälää jäätökohdan alla.
-- Kaksineljättä pykälää! Tämä on kovin pakkanen mikä meillä on ollut.
-- Vielä kuusi pykälää, lisäsi André Vasling, niin elävä hopea
jähmettyy!
Tuskallinen äänettömyys seurasi tätä muistutusta.
Kello 8 aikana aamulla teki Penellan vielä yrityksen mennä tilaa
tutkimaan. Paitsi sitä oli välttämätöntä toimittaa ulosmenoa savulle,
jonka tuuli tuontuostakin ajoi tupaan takaisin. Hän pani vaatteensa
huolellisesti nappiin, sitoi päähineen pään ympäri nenäliinan avulla ja
niin veti telttapalttinan ovelta pois.
Aukko oli kokonansa lumella tukittuna. Penellan otti raudoitetun
sauvansa ja survasi sen siihen, mutta verensä jähmettyi kauhusta, kun
hän tunsi, että kärki ei ollutkaan irtaalla vaan vastasi johonkin
lujaan kappaleeseen.
-- Cornbutte! sanoi hän lähenevälle kapteinille, me olemme elävältä
haudatut.
-- Mitä sanot? huudahti Jean Cornbutte.
-- Minä sanon, että lunta on ajanut päällemme ja ympärillemme, ja että
siis olemme elävältä haudatut.
-- Meidän täytyy koettaa päästä lumen läpi, vastasi kapteini.
Nämä molemmat ystävät kävivät yhdessä tuohon aukkoa tukkivaan esteesen
käsiksi, mutta eivätpä voineet sille mitään. Lumi oli kylmäytynyt
jäämöhkäleeksi, joka oli enemmän kuin viittä jalkaa paksu ja yhtenä
röykkönä huoneen kanssa.
Jean Cornbutte ei voinut olla huutoa päästämättä, josta Misonne ja
André Vasling heräsivät. Kirous puhkesi Vaslingin huulilta ja kasvonsa
lihakset vääristyivät.
Samassa tunki savua vielä paksummalta takaisin, sillä kun nyt ei ollut
ulosmenoa laisinkaan.
-- Lempo niinkin! huudahti Misonne. Kamiinin torvi on jäästä
tukkeutunut.'
Penellan otti taas sauvansa ja mursi putken hajalle, sittekuin sitä
ennen oli viskannut lunta hiilokselle, sen sammuttaaksensa, josta nousi
niin vahvalta savua, että tuskin voi nähdä lampun liekin. Sitte koetti
hän sauvalla saada reikää auki, mutta tapasi ainoastaan jääkallion.
Nyt ei muu auttanut kuin odottaa hirmuista loppua, mutta sen edellä
tuskallista tukehtumista. Savu, joka tunki näiden onnettomain
kurkkuihin, tuotti tuskan, jota oli mahdoton kauan kärsiä, ja kohta oli
heiltä ilmaakin puuttuva.
Maria tuli nyt ulos pienestä hytistään, ja hänen läsnäolonsa, joka
saatti Jean Cornbutten epätoivoon, sitä vastoin vähin rohkaisi
Penellania. Hänestä tuntui mahdottomalta, että tämä lapsiraukka olisi
tuomittu näin hirmuiseen kuolemaan.
-- Vain niin! sanoi tämä nuori tyttö, te olette panneet kovin paljon
sysiä kamiiniin. Huone on täynnä savua.
-- Niin ... niinpä kyllä! ... änkytti Penellan.
-- Sen huomaan, jatkoi Maria, sillä täällä ei ole ollenkaan kylmä, onpa
kotvan aikaa ollut liian lämminkin.
Ei kukaan rohjennut sanoa hänelle kuinka asianlaita oikeastaan oli.
-- Kas niin, Maria! sanoi Penellan pakollisella mielenmaltilla,
auttakaa meitä nyt saamaan aamuinen valmiiksi. Nyt on kovin kylmä mennä
ulos. Kas tuolla on tuli-astia, täällä on väkiviinaa ja täällä kahvea.
Me muut otamme vähän pemmikania, koska tuo hiiden myrsky estää meidät
otusta ampumasta.
Nämä sanat näyttivät tekevän tarkoitetun vaikutuksen.
-- Syökäämme hetikohta, lisäsi Penellan, ja sitte katsokaamme mitenkä
täältä ulos pääsemme.
Penellan teki samalla niinkuin oli sanonut ja ahmasi ruoka-osuutensa.
Toverinsa noudattivat esimerkkiä ja saivat lopuksi kupillisen lämmintä
kahvea, joka näytti panevan hiukan uskallusta heidän rintoihinsa.
Lopuksi määräsi Jean Cornbutte pontevasti, että työhön oli käytävä
heidän pelastukseksensa.
André Vasling teki nyt tämän muistutuksen:
-- Jos myrsky vielä raivoaa, mikä on todenmukaista, niin olemme
haudatut kymmenen jalkaa syvälle jään alle.
Penellan katsahti Marian puoleen, joka nyt ymmärsi kuinka asia oli,
antamatta kuitenkaan vavahustakaan näkyä.
Penellan alkoi nyt kuumentaa sauvansa kärkeä tuli-astian liekissä ja
koetti sitte eri paikoista tehdä sillä reikää. Mutta turhaan. Jean
Cornbutte päätti nyt murtauta ulos oven kautta. Lumi oli lujaa kuin jää
ja puukot pystyivät siihen ainoastaan vaivoin. Huone alkoi kohta
täyttyä jääkappaleilla, joita vähitellen irti lohottiin. Kahden tunnin
vaivaloisella työllä ei saatu enempää kuin kolmea jalkaa syvä kovero
aikuiseksi.
Siis oli joku tehokkaampi keino keksittävä, joka samalla ei saattaisi
huonetta vaaraan romahtaa alas. Sillä jota edemmä työ edistyi, sitä
enemmin pakoitti jää, joka kävi yhä kovemmaksi, väkinäisiin
ponnistuksiin. Penellanilla pisti nyt päähän käyttää tuli-astian
väkiviina-liekkiä jään sulattamiseksi haluttua suuntaa. Tämä oli
vaarallinen välikappale, sillä väkiviina-varasto ei ollut erittäin iso,
ja jos työ oli pitkälle venyvä, niin kohta ei saataisi atrioita
valmistetuiksi. Yhtähyvin kaikki myöntyivät esitykseen ja se pantiin
toimeen. Aluksi tehtiin kolmea jalkaa syvä ja jalkaa laaja kuoppa sen
veden keräämiseksi, mikä syntyisi jään sulatessa, eikä tullut syytä
katua tätä varakeinoa, sillä kohta alkoi tulen vaikuttaessa vettä
valua, niin että Penellan kahlasi möhjässä.
Reikää laajennettiin vähitellen, mutta eipä ollut mahdollista kauan
pitkittää semmoista työtä, vaatteet kun kastuivat likomäriksi. Penellan
näki itsensä pakoitetuksi keskeyttämään työn neljännes-tunnin perästä
ja ottamaan tuli-astian pois, kuivaillaksensa itseänsä. Misonne astui
hänen sijaansa ja osoitti yhtä suurta rohkeutta.
Kaksi tuntia työtä tehtyä ei vielä saatu reikää rautasauvalla
puhkaistuksi, vaikka kovero jo oli viittä jalkaa syvä.
-- Se ei ole mahdollista, sanoi Jean Cornbutte, että lunta on voinut
tulla niin kosolta. Tottapa tuuli on sitä kinostuttanut tälle paikalle.
Kentiesi meidän pitäisi miettiä ulospääsyä jostakin toisesta paikasta.
-- En tiedä, vastasi Penellan; mutta jos ei muun vuoksi, niin ainakin
ettemme tekisi tovereitamme alakuloisiksi, meidän tulee minun
mielestäni pitkittää työtä aljettua suuntaa. Mahdotonta on muu, kuin
että olemme kohta perillä.
-- Kuinka on väkiviinavarain laita? kysyi kapteini.
-- Toivon niiden riittävän, vastasi Penellan, mutta yhdellä ehdolla,
nimittäin että luovumme kahvestamme tahi muista lämpimistä juotavista.
Muuten tämä ei ole se, mikä minua enimmin huolettaa.
-- Mikä se siis on, Penellan? kysyi Jean Cornbutte.
-- Se on, että lamppumme sammuu öljyn puutteessa, ja että me, vaikka
toiveita kyllä on pelastuksesta, saamme odottaa päiväimme loppua. Mutta
tapahtukoon Jumalan tahto!
Penellan meni sitte André Vaslingin sijaan, joka teki voimakkaasti
työtä yhteisen pelastuksen eteen.
-- H:ra Vasling, sanoi hän hänelle, minä tulen teidän sijaanne. Mutta
pitäkää silmällä pieninkin alku lohkeamiseen, että aikanamme voisimme
sen estää.
Levon hetki oli tullut, ja sittekuin Penellan oli kaivautunut vielä
yhden jalkamitan ulospäin, etsi hän unta onnettomuuden toveriensa
vierellä.