Lumihuone.
Lokakuun 23 päivänä kello 11 aikana aamupäivästä lähti matkue
liikkeelle kauniilla kuutamolla. Toimenpiteisin oli käyty, niin että
matkustusta, jos niin tarvittiin, taittiin pitkittää joksikin kauan.
Jean Cornbutte pani kurssin pohjoista kohti, seuraten rannikkoa. Jalat
eivät tehneet jälkiä jäätyneellä lumella. Menon suunta määrättiin
joistakin ylhäälle pistävistä esineistä, milloin huippuisesta
kalliosta, milloin isosta jääkentälle temmatusta jäämöhkäleestä.
Viisitoista peninkulmaa vaellettua tehtiin seisahus, ja Penellan
valmisti yösijat. Teltta levitettiin niin, että jäämöhkäle oli suojana
tuulen puolella. Marialla ei ollut kovin paljon kiusaa kovasta
pakkasesta, sillä onneksi oli tuuli heikennyt ja pakkanen samalla
käynyt vähemmin läpitunkevaksi. Mutta monta kertaa oli tämän nuoren
tytön täytynyt nousta reestä pois, ettei jäsenten puutumus olis estänyt
veren kulkua. Muuten hänen vähäinen hyttinsä, jonka Penellan oli
turkkinahoilla peittänyt, tarjosi kaiken mahdollisen mukavuuden. Yön
eli, oikeammin sanoen, levon ajan tultua kannettiin tämä pieni hytti
teltan alle, jossa se oli tytöllä makuukammiona. Iltaiseksi oli
tuoretta lihaa, pemmikania ja lämmintä teetä. Estääksensä vaarallista
keripukkia antoi Jean Cornbutte jokaisen saada muutamia noppia
sitruunin mehua. Sitte antoivat he itsensä Jumalan huostaan ja
vaipuivat unen helmoihin. Kahdeksan tuntia nukuttua astui kukin
paikalleen matkueessa, ja runsaan aamuisen syötyä alkoi marssinta
jälleen. Korkea hanki teki että koirat helposti vetivät rekeä, ja
miesten oli toisinaan työläskin pysyä niissä.
Mutta yksi paha, joka pian oli saattava useimmat merimiehet koviin
kärsimisiin, oli silmäin huikeneminen. Ensiksi alkoivat Aupic ja
Misonne tuntea kipua silmissään. Kuunvalo, joka heijastui noilta
äärettömiltä valkoisilta lakeilta, tulehdutti silmät ja tuotti tuskan
miltei mahdottoman kärsiä.
Myös havaittiin eräs toisenlainen merkillinen valon taittumisen
vaikutus. Toisinaan tapahtui kävellessä, että juuri kuin luuli
laskevansa jalkansa jollekin töyrypaikalle, se painui alas vastusta
tapaamatta, josta tuontuostakin kuperkeikkoja, vaikka toki ei
vaarallisia, oli seurauksena. Penellan löi asian leikiksi, mutta
varoitti yhtähyvin jokaista ottamasta askelta ennenkuin sauvalla oli
tunnustellut eteensä.
Marraskuun 1 päivänä, kymmenen päivää matkaanlähdön jälkeen, oli matkue
tullut 50 peninkulmaa edemmä pohjoiseen päin. Itsekutakin alkoi
ylenpuolinen väsymys vaivata. Jean Cornbuttella oli hirmuinen tuska
silmätaudista ja hänen näkövoimansa oli tuntuvasti vähennyt. Aupic ja
Fidèle Misonne eivät arvanneet eteensä hamuilematta astua, kun heidän
punertuneet ja ajettuneet silmänsä olivat ikäänkuin poltetut tuolla
huikaisevalla heijastuksella. Maria oli onnekseen välttänyt nämä haitat
istumalla pienessä hytissään, jossa hän oleskeli niin paljon kuin
mahdollista, Penellan, lannistumattoman rohkeutensa kannattamana, kesti
kaikki vaivat. Joka muuten paraiten piti puolensa ja jolle pakkanen ja
silmätauti eivät näyttäneet mitään voivan, oli André Vasling. Rautainen
ruumiinsa oli luotu semmoisiin vaivaloisuuksiin, ja häntä näytti
tavallaan huvittavan nähdä, kuinka vankimmatkin miehet alkoivat käydä
alakuloisiksi, ja hän alkoi aavistaa, että kohta puhallettaisiin
paluusen.
Ja niinpä päätettiinkin marraskuun 1 päivänä yleisen voipumuksen tähden
levähtää päivä tahi pari.
Leväyspaikan valittua alettiin majaa valmistella paraiten kuin
taittiin. Huone oli laitettava lumesta niin, että sillä oli tukena joku
ulkoneva kallioniemi. Fidèle Misonne suunnitteli hetikohta alusviivat,
jotka olivat viittätoista jalkaa pitkät ja viittä jalkaa leveät.
Penellan, Aupic ja Misonne lohkoivat leveillä puukoillaan isoja
jäälohkareita, jotka he sitte latoivat seiniksi niinkuin muurari latoo
kivet muuriksi. Kohta oli perämuuri kohonnut viiden jalan korkuiseksi
ja joka paikasta pian yhtä paksuksi; rakennus-aineita, näetsen, ei
puuttunut, ja tähdellistä oli, että rakennuksesta tuli tarpeeksi
vankka, että kestäisi muutamia päiviä. Muurit olivat, liki kahdeksan
tuntia työskenneltyä, valmiit; eteläsivulla oli ulosmentävä, ja
telttapalttina pingoitettiin noiden neljän muurin yli, jota paitsi
siitä ylijäänyt kappale laskettiin ovireiän eteen, joka täten tuli
kätköön. Nyt ei muuta puuttunut kuin peittää koko laitos isoilla
jäälohoilla, joita pantiin katoksi tälle väli-aikaiselle rakennukselle.
Kolme tuntia kovaa työtä tehtyä oli kaikkityyni valmiina, ja itsekukin
turvautui majaan, väsyneenä ja alakuloisena. Jean Cornbutte oli siihen
määrään voipunut, että tuskin kykeni askelta astumaan, ja André Vasling
arvasi niin hyvästi käyttää hänen heikkoutensa hyväkseen, että
viekoitteli hänen lupaamaan, ettei enää jatkaisi tiedustelemuksia
näissä hirmuisissa autioissa.
Penellan tuskin enää tiesikään, minnepäin kääntyisi. Hän katsoi
kelvottomaksi ja häpeälliseksi jättää toverinsa, epäluulojen nojalla
joilla kenties ei perustusta ollut. Hän kokikin kaikin tavoin painaa
niitä alas, ehkä turhaan.
Vaikka paluu jo oli päätetty, oli levon tarve kuitenkin niin suuri,
että kolmen päivän kuluessa ei tehty mitään valmistuksia matkalle.
Marraskuun 4 päivänä rupesi Jean Cornbutte erääsen paikkaan rannalla
kaivamaan ruokavaroja, jotka eivät olleet tarpeesen. Merkki
pystytettiin paikalle sitä tuskin uskottavaa tapausta varten, että
uusia tiedustelemuksia tulisi tehtäväksi tälle suunnalle. Sinne
mennessä oli, kuten edellä mainittiin, samanlaisia kätköjä tehty pitkin
matkaa, määrätyn matkan päähän toisistaan, joten heillä oli ruokavaroja
paluumatkalle, tarvitsematta niitä reessä kuljettaa.
Lähtö määrättiin marraskuun 5 päiväksi kello 10 ajaksi aamupäivällä.
Syvä alakuloisuus vallitsi tässä pienessä seurassa. Maria tuskin voi
pidättää kyyneleitään, nähdessään enonsa noin nulomielisenä. Mitkä
kärsimiset ja vaivat, eikä miksikään hyväksi! Kuinka paljon hukattua
työtä!
Penellan nurpeili ja ynsisteli; hän ei huolinut koko maailmasta ja
purki joka tilaisuudessa tovereilleen vihojaan heidän huonoudestaan ja
kelvottomuudestaan. He olivat, sanoi hän, arkamaisempia ja vennompia
kuin Maria, joka olisi kyennyt menemään vaikka maailman ääreen
antamatta valitusta kuulua.
André Vasling ei saattanut salata iloansa, minkä tunsi tästä asiain
käännöksestä. Hän osoitti tälle nuorelle tytölle entistä ahkerampaa
huomaavaisuutta, saattipa hänen toivomaan uusiakin tiedustelemuksia
talven kuluttua. Hän tiesi hyvin kyllä niiden silloin olevan myöhään
tulleita.