Löytötuumia.
Lokakuun 9 päivänä piti Jean Cornbutte neuvoittelun määrätäksensä
tulevain retkeilemisten luonnoksen, ja että edesvastauksen tunto
lisäisi itsekurikin intoa ja uskallusta, kutsuttiin koko miehistö
saapuville. Kartta kädessä antoi hän tarkan selityksen asemasta.
Grönlannin itäinen rannikko menee suoraa pohjoista suuntaa.
Merenkulkijain löytöjen nojalla on tämän rannikon rajat saatu ihan
tarkalleen määrätyiksi. Niiden 500:n peninkulman pinnalla, mitkä
eroittavat Grönlannin Huippuvuorista, ei ole maata tähän asti löydetty.
Yksi ainoa saari, Shannon-saari, on 100:n peninkulman etäisyydellä
pohjaan päin Gaël-Hamken lahdesta, missä _La Jeune-Hardie_ piti talvea.
Jos siis kaiken todenmukaisuuden mukaan se norjalainen alus oli ajellut
tätä suuntaa, ja jos se ei ollut päässyt Shannon-saareen, niin tottapa
Louis Cornbutte ja haaksirikkoutuneet tällä saarella olivat
turvapaikkaa talveksi etsineet.
Tämä mielipide sai vastoin André Vaslingin väitöksiä vallan, ja nyt
päätettiin suunnata tiedustelemukset Shannon-saarta kohti.
Valmistukset tehtiin hetikohta. Norjassa olivat he varustaneet itsensä
reellä sitä erittäin tarkoituksenmukaista laatua, jota eskimolaiset
käyttävät. Se oli kahtatoista jalkaa pitkä ja neljää leveä, ja siihen
mahtui siis varoja useiksi viikoiksi, jos niin tarvittiin. Fidèle
Misonne rupesi heti panemaan sitä kuntoon ja teki työtänsä
lumimakasiinissa, johon hänen työ-aseensa oli siirretty. Ensi kerran
käytettiin nyt kaoliinia tässä makasiinissa, nyt kun oli niin kylmä,
että työnteko muuten oli ihan mahdotonta. Kaoliinin torvi meni erään
sivuseinän kautta lumeen tehdystä reiästä ulos; mutta suuri haitta oli
seurauksena tästä laitoksesta, sillä torvessa kulkeva lämmin sulatti
lumen, niin että reikä melkoisesti laajeni. Jean Cornbutte keksi nyt
sen keinon että ympäröi torven siltä paikalta teräslankakankaalla,
jolla on se ominaisuus että estää lämpimän menemästä pois, ja se
onnistui täydellisesti.
Misonnen rekeä valmistellessa toimitti Penellan, Marian avulla, toisia
vaatekertoja matkalle. Hylkeennahkasaappaita oli onneksi suuri
lukumäärä. Jean Cornbutte ja André Vasling pitivät huolta eväästä; he
ottivat laivasta vähäisen nassakan väkiviinaa kanneltavan uunin
lämmitysaineeksi, tarpeeksi asti kahvea ja teetä, jonka ohessa laatikko
korppuja, kaksisataa naulaa pemmikania ja muutamat pulloset paloviinaa
täydellisentivät evästyksen. Linnun-ajon arveltiin joka päivä antavan
tuoreita varoja. Joku määrä ruutia ositeltiin pikku pusseihin. Yksi
kompassi, yksi sekstanti ja yksi kiikari pakattiin niin sisään, että
olisivat varjellut loukkauksista.
Lokakuun 11 päivänä aurinko ei tullut näkyviin taivaanrannalta. Lamppua
täytyi alinomaa pitää palamassa miehistön ruumassa. Aikaa ei ollut
hukata, tiedustelemusten täytyi alkaa, ja katsopas tästä minkä tähden:
Tammikuulla oli pakkanen käypä semmoiseksi, ettei olisi mahdollista
kellekään astua ulos ovesta ilman hengen vaaratta. Vähintään kahtena
kuukautena olisi laivaväki tuomittuna täydelliseen sulkeesen; sitte
olisi vähitellen suojailma tuleva, jota tulisi kestämään siihen asti,
että laivan pitäisi eritä jäistä. Tämä suoja-ilma tulisi olemaan
ehdotonna esteenä kaikille kulkuretkille. Siihen tulisi lisäksi, että
joskin Louis Cornbutte ja sen matkatoverit vielä olisivat hengissä, he
todenmukaisesti eivät kestäisi pohjanperäisen talven vaivaloisuuksia.
He olivat siis sitä ennen pelastettavat taikka myös olivat kaikki
toiveet siksensä heitettävät.
André Vasling tiesi tämän yhtä hyvästi kuin joku toinenkin ja päätti
sen tähden rakentaa kaikkia mahdollisia esteitä tätä retkeä vastaan.
Matkan valmistukset olivat päätetyt lokakuun 20 päivänä. Puuttui vaan
että osan ottajat retkeen valittiin. Nuorta tyttöä ei saanut jättää
ilman Jean Cornbutten tahi Penellanin suojeluksetta. Mutta näistä
molemmista ei voitu kumpaakaan ilman toimeen tulla.
Kysymyksenä oli nyt, voisiko Maria kestää semmoisen retken
vaivaloisuudet. Tähän asti oli hän kestänyt kovia koetuksia kunnialla,
hän kun oli kestyttynyt tyttö ja lapsuudestaan oli tottunut
meri-elämään, ja Penellan piti uskottavana, että hän yhtä hyvin kuin
miehet kestäisi taistelun pohjoisen meren vaaroja ja sen peljättävää
ilmanlaatua vastaan.
Siis päätettiin, pitkään keskusteltua, että tämän nuoren tytön piti
lähteä mukaan, ja että, jos tarve niin vaatisi, paikka olisi pidettävä
häntä varten reessä, joka sen vuoksi varustettiin pienoisella,
hengenpitävästi suljetulla päällysrakennuksella. Maria itse oli tästä
päätöksestä hyvin iloissaan, koska hänelle olisi käynyt sangen
raskaaksi erota molemmista suojelijoistansa.
Matkueesen kuuluivat siis seuraavat henkilöt: Maria, Jean Cornbutte,
Penellan, André Vasling, Aupic ja Fidèle Misonne. Alain Turquiette jäi,
sen erityisen käskyn kanssa että pitäisi prikistä huolen, laivaan,
johon paitsi häntä Gervique ja Gradlin jäivät. Kaikenlaisia varoja
pantiin vielä lisää mukaan; taitaaksensa näetsen ulottaa matkustuksen
niin kauas pohjoiseen kuin mahdollista oli Jean Cornbutte päättänyt
joka seitsemännellä tahi kahdeksannella päiväyksellä kaivaa
alas ruokavaroja paluumatkalle. Heti kuin reki oli valmiiksi
saatu, ruvettiin kuormaa panemaan, jonka tehtyä se peitettiin
puhvelinvuodilla. Koko kuorma tuli painamaan 100:n naulan paikoille,
mitkä viisi eteen valjastettua koiraa ilman vaivatta voivat jäällä
vetää.
Lokakuun 22 päivänä tapahtui, kuten kapteini oli ennustanut, äkkinäinen
ilman muutos. Taivas seestyi, tähdet loistivat erinomaisella
kirkkaudella, ja kuu nousi taivaanrannan päälle viipymään siellä
lähinnä seuraavat viisikymmentä päivää. Elävä hopea lämpömittarissa
aleni 25:n pykälän kohdalle alemma jäätökohtaa.
Lähtö määrättiin seuraavaksi aamuksi.