Jäävuorten keskellä.
Heinäkuun 23 päivänä ilmaisi eräs valon heijastus ensimäisen kulkujään,
joka, Davisin salmesta lähtevä, hyökäsi valtamereen. Tästä hetkestä
aikain saivat tähystäjät käskyn olla kahta vertaa valppaammat, että
näetsen vältettäisiin tölmäystä noihin suunnattomiin röykköihin.
Miehistö jaettiin kahteen vahtikuntaan, niin että ensimäiseen kuuluivat
Fidèle Misonne, Gradlin ja Gervique, toiseen André Vasling, Aupic ja
Penellan. Vahti-aikaa ei ollut kahta tuntia pitemmältä, sillä näillä
kylmillä tienoilla lannistuvat ihmisen voimat puolta vähemmiksi. Vaikka
_La Jeune-Hardie_ vasta oli 63 leveyspykälän kohdalla, osoitti
lämpömittari 9 pykälää jäätökohdan alla.
Vettä ja lunta satoi usein kosolta. Valoisampina hetkinä, kun ei
tuullut ylen kovasti, Maria oleskeli kannella, ja silmänsä vähitellen
tottuivat pohjoisen meren tuimiin näytelmiin.
Elokuun 1 päivänä käveli hän peräkannella, puhellen enonsa, André
Vaslingin ja Penellanin kanssa. _La Jeune-Hardie_ tuli juuri kolmea
peninkulmaa leveään salmeen, jonka kautta isoja kulkujää-vuoria
pikaista vauhtia ajeli etelää kohti.
-- Milloin saamme maan näkyviin? kysyi tämä nuori tyttö.
-- Kolmen, korkeintaan neljän päivän perästä, vastasi Jean Cornbutte.
-- Luuletteko siellä tapaavamme uusia jälkiä Louis-raukastamme?
-- Onpa mahdollista, tyttöseni, mutta pelkäänpä, olevamme vielä kaukana
löytöretkemme periltä. Se on mahdollista, että _Froöeren_ on ajellut
kauas pohjaan päin.
-- Tottapa on, lisäsi André Vasling, sillä sitä myrskyä, joka eroitti
meidät siitä norjalaisesta aluksesta, kesti kolme päivää, ja kolmessa
päivässä alus voi ajella kauas, kun on niin sorruksissa, ettei kykene
purjeita pitämään.
-- Suvaitkaa minun muistuttaa teille, h:ra Vasling, sanoi Penellan,
että se tapahtui huhtikuulla, että suoja-ilma silloin ei vielä ollut
alkanut, ja että sentähden _Froöeren_ välttämättömästi pidättyi
jäihin...
-- Ja epäiltämättä rutistui tuhansiksi pirstoiksi, lisäsi perämies, kun
miehistönsä ei kyennyt liikehtimään.
-- Mutta nepä jäävuoret, vastasi Penellan, tarjosivat heille helpon
välikappaleen päästä maalle, joka ei voinut olla niin erittäin kaukana.
-- Toivokaamme! sanoi Jean Cornbutte, tehdäksensä lopun tästä
kanssapuheesta, mikä joka päivä uudistui perämiehen ja ruorimiehen
välillä. Minun luuloni on, että ennen pitkää saamme maan näkyviin.
-- Tuolla se nyt on! huudahti Maria. Katsokaapas minkälaisia vuoria!
-- Ei, lapseni, vastasi Jean Cornbutte. Ne ovat jäävuoria, ensimäisiä
tähän asti matkallamme kohtaamia. Ne murskaisivat meidät kuin lasin,
jos laskisimme prikin niiden väliin. Penellan ja Vasling, olkaa
varuillanne.
Nuo ajelevat jääröyköt, joita näkyi enemmän kuin viisikymmentä
taivaanrannalla, lähenivät vähitellen prikiä. Penellan astui ruoriin,
ja Jean Cornbutte kiipesi pram-saalingille, suuntaa komentamaan.
Illan puoleen oli priki keskellä noita liikkuvia kallioita, joiden
rusentava voima on vastustamaton. Nyt oli temppuna, kuinka liikehtiä
tämän vuoriston kautta, mieli kun käski yhä edelleen laskemaan
eteenpäin. Toinen vaikeus tuli vielä lisäämään aseman vaarallisuutta:
ei käynyt varmaan määrääminen, miten alus oli ohjattava, kun kaikki
ympärillä olevat kohdat alituisesti siirtyivät eikä siis ollut
kiintonaista näkö-alaa. Ilta kohta pimeni ja sumu sakeni. Maria astui
hyttiinsä, mutta kapteinin käskystä piti kaiken laivaväen pysyä
kannella. Väki oli varustettuna pitkillä keksillä, aluksen
varjelemiseksi ajelevain jäämöhkäleiden tölmäyksiltä.
_La Jeune-Hardie_ joutui kohta ahdinkopaikkaan, semmoiseen, että sen
raa'an-nokat töytäilivät jäävuorten kupeisiin, ja leeseilien piirat
täytyi ottaa sisään. Täytyipä kääntää isomärssykin niin, että se kävi
vanttiin kiini. Onneksi prikin purjehtimiselle tästä ei mitään vahinkoa
ollut, tuuli kun sopi ainoastaan sen yläpurjeisin, ja ne ulottuivat
viemään sitä melkeätä vauhtia eteenpäin. Hyvällä rakennollaan priki voi
tunkeuta noihin sadepuuskain täyttämiin laksoihin, jolla aikaa
jäämöhkäleet yltympäri puskiskelivat toisiaan surmaa ennustavalla
ryskeellä.
-- Lemmon reissu! jupisi André Vasling keulan puolella matruusien
joukossa, jotka keksi kädessä poistelivat uhkaavimpia tylmäyksiä.
-- Mikä on vissi, on se, että jos pääsemme täältä hengissä, niin olemme
kauniin kynttilän velassa jäävuorten rouvalle, vastasi Aupic.
-- Kukapa tietää, kuinka monta vuorta meillä vielä on sivupäästävänä!
arveli perämies.
-- Ja kukapa epäillee mitä siellä takana löydämme? lisäsi matruusi.
-- Älä jaarittele noin lemmon lailla, sanoi Gervique, vaan pidä varasi.
Päästyämme tämän läpi lienee aikaa jankata. Pidä keksisi varalla.
Samassa tuli mahdottoman iso jäämöhkäle kiireesti ajellen
_La Jeune-Hardieta_ kohti, ja mahdottomalta näytti väistyä sen edestä,
se kuu täytti koko tämän ahtaan kanavan leveyden ja prikin oli perin
mahdotonta kääntyä.
-- Tunnetko ruoria? kysyi Jean Cornbutte Penellanilta.
-- En, kapteini! Se on herjennyt ohjaamasta.
-- Ohoi! pojat, huusi kapteini miehilleen. Älkää peljätkö, vaan iskekää
vankasti vastaan kekseillänne.
Jäämöhkäle oli liki kuuttakymmentä jalkaa korkea, ja jos se kaatui
prikin päälle, niin tämä oli musertuva. Sanomaton kauhu seurasi
hetkisen ajaksi ja laivaväki hyökäsi perän puolelle, huolimatta
kapteinin käskystä että kukin pysyisi paikallaan.
Mutta jäämöhkäleen ollessa ainoastaan puolen kaapelipituuden päässä
_La Jeune-Hardiesta_, kuului kumahus, ja oikea vesipatsas holvahti
aluksen päälle, joka samassa kohosi suunnattoman aallon harjalle.
Kauhistuksen huuto pääsi merimiehiltä, mutta kun loivat silmänsä
eteenpäin, oli jäämöhkäle kadonnut, salmi oli auki, ja sen lopulta
näkyi ääretön, päivän viimeisten säteiden valaisema ja helppoa
purjehtimista ennustava vesipeili.
-- Kaikki tapahtuu paraaksemme! huudahti Penellan. Sukkelasti nyt ison
märssyn ahtimille.
Eräs näillä vesillä varsin tavallinen ilmiö oli tapahtunut. Kun
suoja-ilman tultua nämä jääröykkiöt irtautuvat, toinen toisensa
perästä, viskentelevät ne merellä täydellisessä tasapainossa. Mutta
tultuansa valtamerelle, missä vesi on verrattain lämpimämpi, ne
heikontuvat kannaltaan, joka vähitellen sulaa pois ja ilmankin pienenee
tölmäyksistä muihin jäämöhkäleihin. Niin tulee silmänräpäys, jolloin
painokohta on siirtynyt, ja silloin menee koko jäävuori kuperkeikkaa.
Jos kuitenkin tämän jäävuoren pyllähys olisi tullut ainoastaan kahta
minuutia myöhemmin, niin vuori olisi kaatunut prikin päälle ja sen
rusentanut painollansa.