Toivon kipinä.
Vuoden-aika oli mukava ja laivaväki taisi toivoa pian saapuvansa
paikalle missä onnettomuus oli tapahtunut. Jean Cornbutte tietysti oli
ajatellut perusjuonen yritykseensä. Hän aikoi käydä Fär-saarilla,
joille pohjoistuuli oli voinut ajaa haaksirikkoutuneet. Saatuansa
visseyden, ettei heitä ollut korjattu mihinkään satamaan niillä
tienoilla, aikoi hän siirtää tiedustelemuksensa toiselle puolen
Pohjanmerta ja halkihakea koko Norjan rannikon aina Bodöhön asti, joka
taittiin katsoa haaksirikon likimmäiseksi satamaksi, mutta
pohjoisempaankin jos niin tarvittaisiin.
Vastoin kapteinia oli André Vasling sitä mielipidettä, että pitäisi
tutkia Islannin rannikoita. Mutta Penellan teki sen muistutuksen, että
tuuli oli lännessä onnettomuuden tapahtuessa, mikä seikka antoi toivoa,
että nuo onnettomat eivät olleet ajautuneet Mal-virran kuiluun, ja teki
todenmukaiseksi, että olivat tulleet Norjan rannikolle viskatuiksi.
Siis päätettiin seurata tätä rannikkoa niin likite kuin mahdollista ja
etsiä jälkiä.
Kun Jean Cornbutte päivällä lähdön jälkeen, ajatuksiin vajonneena,
istui erästä karttaa vasten kallistuneena, tunsi hän pienoisen
käsivarren laskettavan olkansa ympärille ja kuuli suloisen äänen
kuiskaavan korvaansa:
-- Olkaa huoleti, eno!
Hän kääntyi sinnepäin, hämmästyksestä sanaa suuhunsa saamatta. Maria
pujotti kätensä hänen ympärillensä.
-- Maria! tyttöni, täällä laivassa! puhkesi hän sanomaan.
-- Tunteneehan nainen toki kehoituksen etsimään puolisotansa, kun isä
menee laivaan pelastaaksensa poikaansa!
-- Onneton Maria! Kuinka olet kestävä meidän vaivamme? Etkö ymmärrä,
että läsnä-olosi voi tulla esteeksikin tiedustuksillemme?
-- Ei, eno, minä olen väkevä.
-- Kuka sen tietää, Maria, minne voimme ajautua: katso tätä karttaa! Me
laskemme noita pohjoisia kulkuvesiä kohti, joita me merimiehetkin,
vaikka kaikilla ajateltavilla vaivoilla kestytetyt, pelkäämme. Entä
sitte sinä, heikko lapsi!
-- Muistakaa, eno, että kuulun merimies-heimokuntaan. Minä olen
kasvanut keskellä kertomuksia myrskyistä ja haaksirikoista. Paitsi sitä
olenhan sinun ja vanhan ystävän Penellanin luona.
-- Penellan! Se on hän, joka on kätkenyt sinut laivaan.
-- Niin, eno, mutta vasta sitte kuin ymmärsi, että olin päättänyt tehdä
sen ilman hänen avuttansa.
-- Penellan! huusi Jean Cornbutte.
Penellan astui sisään.
-- Penellan! Mikä tehty on, sitä ei käy muuttaminen; mutta muista, että
olet minulle edesvastauksen alaisena Marian hengestä.
-- Olkaa huoleti, kapteini, vastasi Penellan. Tytöllä on sekä rohkeutta
että voimaa, ja hänestä on tuleva suojeleva enkelimme. Ja paitsi sitä,
kapteini, te tunnette valilauseeni: kaikki tapahtuu paraaksemme tässä
maailmassa.
Se nuori tyttö majoitettiin erääsen hyttiin, jonka matruusit ennen
pitkää sisustivat kaikella mukavuudella minkä asianhaarat myönsivät.
Kahdeksan päivän kuluttua _La Jeune-Hardie_ laskettiin ankkuriin
Fär-saarien luokse. Tarkimmistakin tiedustuksista ei ollut mitään
hyvää. Ei haaksirikkoutuneita, ei laivahylyn pirstoja ollut rannoille
ajautunut. Itse onnettomuuden tapauskin oli aivan tuntematon. Priki
lähti siis taas matkalle kesäkuun 10 päivänä, 10 päivää siellä
viivyttyänsä. Meri oli mielenmukainen ja tuuli hyvä. Alus meni nopeata
vauhtia Norjan rannikkoa kohti, joka nyt vuorollaan tutkittiin yhtä
vähällä menestyksellä.
Jean Cornbutte päätti nyt mennä Bodöhön. Kentiesi hänen siellä oli
onnistuva saada tietää sen hätäytyneen aluksen nimi, jonka avuksi Louis
Cornbutte ja tämän molemmat matruusit olivat rientäneet.
Kesäkuun 10 päivänä laski priki ankkuriin Bodön luokse.
Paikkakunnan virastot jättivät Jean Cornbutten käsiin puteliin, joka
oli ajellut rannalle ja havaittu sisältävän kirjeen, jolla oli seuraava
sisällys:
"Huhtikuun 26 päivänä, _Froöeren_-laivassa. Sittekuin luoksemme oli
tullut eräs luuppi, joka oli lähtenyt avuksemme kapteinin ja kahden
miehen kanssa _La Jeune-Hardiesta_, yhdyimme erääsen vuolteesen, joka
vie meitä pohjoisia jäitä kohti. Jumala olkoon meille armollinen".
Jean Cornbutten ensimäinen ajatus oli kiittää taivasta. Hän luuli
olevansa poikansa jälillä! _Froöeren_ oli norjalainen kuunari, josta ei
muuta tietty, kuin että se varsin varmaan oli ajellut pohjoiseen
jäämereen.
Ei päivääkään ollut menettää. _La Jeune-Hardie_ pantiin hetikohta
siihen kuntoon, että se voi kohdata pohjoisen jäämeren vaaroja.
Timmermanni Fidèle Misonne tutki rungon mitä tarkimmalla huolella ja
vakuutti, että sen luja rakennuslaatu teki sen kykeneväksi kestämään
tölmäyksiä jäävuoria vastaan.
Penellanin toimesta, joka ennen valaskalan pyytäjäin kanssa oli käynyt
pohjoisilla kulkuvesillä, vietiin laivaan villaisia huopapeittoja,
turkiksilla vuoritettuja vaatteita, hylkeen-nahkasaappaita ja
tarvepuita rekien teoksi, joita aiottiin käyttää kiintonaisilla
jäälakeilla. Myös lisättiin kosolta väkiviina- ja kivihiili-varat,
siinä tapauksessa että täytyisi pitää talvea jollakin paikalla
Grönlannin rannikkoa. Niinikään hankittiin kalliilla hinnalla ja
suurella vaivalla koko joukko sitruuneja, keripukin estämistä ja
parantamista varten, joka tauti niin hirmuisesti harventaa alusten
miehistöjä jäisillä tienoilla. Kaikki nämä kalut ynnä lisätyt liha-,
korppu- ja paloviina-varat alkoivat jo täyttää osan prikin ruomaa,
sillä muonahuone oli aikoja sitte täynnä. Myös varustivat he itsensä
suurella paljoudella pemmikania, erästä indialaista laitetta, joka
sisältää suuren määrän ravitsevia aineita vähässä koossa.
Kapteinin käskystä hankittiin paitsi sitä rautakankia, kiiloja ja
sahoja, jään särkemistä varten. Sitä vastoin päätti hän vasta
Grönlannissa varustaa itsensä rekikoirilla.
Koko laivaväki oli nyt kiini näissä valmistuksissa ja osoitti
väsymätöntä ahkeruutta. Penellan oli joka paikassa läsnä ja tiesi
neuvon kaikkeen. Muiden opetusten muassa, mitkä hän antoi niille, jotka
ensi kertaa varustausivat jäämeriretkelle, oli se, etteivät käyttäisi
villaisia vaatteita, vaikka lämpömäärä näillä pohjoispiiriä ylempänä
olevilla leveyskohdilla jo oli sangen alhainen.
Penellan tarkkaili visusti, mitään virkkaamatta, André Vaslingin
pienimpiäkin liikentöjä. Tämä mies, syntyään hollantilainen, oli
tullut tiesi mistä, ja, hyvä merimies muuten, tehnyt kaksi reissua
_La Jeune-Hardien_ kanssa. Penellan ei vielä voinut moittia häntä
mistään, paitsi että omisti ylen ahkeran huomaavaisuuden Marialle,
mutta seuraili häntä yhtähyvin valppaalla silmällä.
Miehistön ripeydellä priki saatiin varustetuksi heinäkuun 16 päivänä,
15 päivää siitä kun Bodöhön oli tultu. Silloinpa olikin soveliain aika
tiedustuksille pohjoisissa vesissä. Kaksi kuukautta oli suoja-ilmaa
ollut, ja retkeilemisiä taittiin sentähden ulotuttaa etemmä kuin
muutoin. _La Jeune-Hardie_ lähti siis purjehtimaan, ottaen kurssinsa
Brewster-nientä kohti, joka on Grönlannin itäisellä rannikolla ja 72
leveyspykälän kohdalla.