Jean Cornbutten tuuma.
Sittekuin se nuori tyttö, helläin ystävätärten huoleen uskottuna, oli
lähtenyt laivasta, kertoi perämies Vasling Jean Cornbuttelle sen
onnettoman tapauksen, jonka johdosta hän ei saanutkaan poikaansa enää
nähdä, ja josta tapauksesta laivan päiväkirja sisälsi seuraavaista:
"Mal-pyörteen leveysmitan kohdalla huhtikuun 26 päivänä, kovalla
länsi-eteläisellä tuulella, havaittiin hätämerkkiä eräältä alla tuulen
prikistä olevalta kuunarilta. Kuunari, joka oli menettänyt ison
mastonsa, ajeli taakelilla ja touvilla pyörrettä kohti. Kapteini Louis
Cornbutte, joka näki aluksen menevän välttämättömään perikatoon, päätti
mennä alukseen. Huolimatta laivaväen varoituksista, lasketti hän luupin
mereen ja astui siihen matruusi Cortrois'in ja ruorimies Pierre
Nouquet'in kanssa. Laivaväki noudatti heitä silmillään, kunnes
katosivat sumuun. Yö tuli. Meri kävi vähitellen yhä levottomammaksi.
_La Jeune-Hardie_ oli niiden vuolteiden vaikutuksen alaisena, mitkä
liikkuvat Mal-pyörteen ympärillä, ja oli vaarassa joutua sen
nieltäväksi. Alus häätyi laskemaan perintakaista ja vähän ulkoutumaan
onnettomuuden paikasta, jonka likisyydessä se kumminkin jo useita
päiviä oli risteillyt, vaikka turhaan: prikin luupia, kapteini Lous'ia
ja molempia matruusia ei sen kovemmin nähty. André Vasling käski nyt
laivaväen koolle, ilmoitti ottaneensa päällikkyyden ja pani kurssin
Dunkerquea kohti."
Jean Cornbutte itki kotvan aikaa, luettuansa tämän mutkattoman
kertomuksen, mutta tunsi toki lohdutusta siitä ajatuksesta, että
poikansa oli hukkunut koettaessaan kanssa-ihmisiä pelastaa. Sitte lähti
hän pois prikistä, jonka näkeminen teki hänelle pahaa, ja palasi
synkeään kotiinsa.
Tämä surullinen uutinen levisi hetikohta koko Dunkerquen kaupungille.
Tämän vanhan merimiehen ystävät keräysivät ja osoittivat hänelle
myötätuntoisuutensa. Vähitellen tuli hän _La Jeune-Hardien_ väeltä
kuulemaan onnettomuuteen kuuluvat likemmät asianhaarat, samaten kuin
André Vasling sai Marialle pienimpiäkin seikkoja myöten kuvailla hänen
sulhaisensa alttiiksi panevan teon.
Ensimäisen mielenkuohun asetuttua, alkoi Jean Cornbutte miettiä mitä
oli tapahtunut, ja jo pari päivää prikin kotiintulon jälkeen sanoi hän
André Vaslingille:
-- Oletteko, André, aivan varma siitä, että poikani on hukkunut?
-- Varmako? olen kaiketi, vastasi Vasling.
-- Ja oletteko tehneet kaikki, mitä tehdä voitiin, löytääksenne hänen
jälleen?
-- Kaikki, epäiltämättä, h:ra Cornbutte! On vaan, valitettavasti, kovin
vissi että Mal-virran pyörre on niellyt hänen ja molemmat matruusit.
-- Miltä mielestänne tuntuisi pitää perämiehenä yhä edelleen
päällikkyyttä _La Jeune-Hardiessa_?
-- Se tulee siihen, kuka tulee olemaan sen kapteinina, h:ra Cornbutte.
-- Kapteinina tulen minä olemaan, vastasi tämä vanha merimies. Minä
aion joutuisasti jälleen varustaa alukseni, valita miehet ja lähteä
poikaani hakemaan.
-- Poikanne on kuollut, vastasi Vasling varmasti.
-- Se on mahdollista, André, vastasi vilkkaasti Jean Cornbutte, mutta
onpa mahdollista sekin, että on pelastunut. Minä aion hakea häntä
kaikista Norjan satamoista, joihin hän mahdollisesti on voinut ajautua,
ja saatuani varmuuden siitä, etten koskaan enää saa häntä nähdä, mutta
myös sitte vasta, tahdon palata tänne kuolemaan.
André Vasling ymmärsi hänen päätöksensä järkähtämättömäksi, ja vetäysi
pois, kokematta saada mielipidettään noudatettavaksi.
Jean Cornbutte ilmoitti hetikohta sisarensa tyttärelle tarkoituksensa
ja näki toivon säteen loistavan tämän kyynelten läpi. Tämä nuori tyttö
ei ollut tähän asti lainannut ainoatakaan ajatusta mahdollisuudelle,
että sulhaisensa kuolema olisi epäiltävä; mutta tuskin oli toivo
sytytettynä hänen sydämessänsä, ennenkuin hän ehdottomasti antausi sen
nojaan.
Se vanha merimies päätti, että _La Jeune-Hardien_ piti hetikohta lähteä
merelle jälleen. Prikillä, joka oli vankasti rakettu, ei ollut vikoja
korjattavia. Jean Cornbutte saatatti tiedoksi, että jos entinen
laivaväki tahtoi jälleen palvelukseen ruveta, siihen ei olisi mitään
estettä. Ainoana eroituksena tulisi olemaan, että hän astuisi poikansa
sijaan aluksen päälliköksi.
Ei yksikään Louis Cornbutten kumppaleista jäänyt kehoitusta
noudattamatta, ja laivaväen lista sisälsi seuraavat nimet: Alain,
Turquiette, timmermanni Fidèle Misonne, bretagnelainen Penellan, jonka
piti tulla ruorimieheksi Pierre Nouquet'in sijaan, sekä vielä Gradlin,
Aupic ja Gervique, kaikki uskaliaita ja koeteltuja merimiehiä.
Jean Cornbutte ehdoitti vielä kerran André Vaslingille, että tämä
rupeaisi entiseen virkaansa aluksessa. Vasling oli taitava merenkulkija
ja oli viimeksi näyttänyt taitonsa, kun toi _La Jeune-Hardien_
satamaan. Yhtähyvin teki hän, tiesi mistä syystä, esteitä ja pyysi
ajatuksen aikaa.
-- Niinkuin tahdotte, André Vasling, sanoi Cornbutte. Muistakaa
kumminkin että, jos vaan tahdotte, olette joukkoomme tervetullut.
Jean Cornbuttella oli uskollinen mies bretagnelaisessa Penellan'issa,
joka oli pitkän ajan matkustanut yhdessä hänen kanssansa. Pikku Maria
oli lapsuudessaan viettänyt monta talvi-iltaa hänen polvellaan,
kuunnellen hänen kertomuksiaan meri-elämästä. Myös oli Penellan aina
kantanut isällistä ystävyyttä Mariata kohtaan, niinkuin taas tämä
kantoi häntä kohtaan tyttären kunnioitusta. Penellan kiirehti kaikin
voimin prikin varustamista, etenkin kun oli tykönään vakuutettuna, että
André Vasling ei ollut koettanut kaikkea mikä olisi mahdollista ollut
haaksirikkouneiden löytämiseksi, vaikka hän kyllä velvollisuutensa
vuoksi pitää huolta aluksen ja miehistön pelastuksesta oli syystä
puhdas.
Kahdeksan päivää ei ollut kulunut, ennenkuin _La Jeune-Hardie_ oli
valmis taas kyntämään lainetta. Tavallisen kauppatavara-lastin sijaan
se oli täydellisesti varustettu suolatulla lihalla, laivakorpuilla,
jauhoilla, potaateilla, sianlihalla, viinillä, paloviinalla, kahvilla,
teellä ja tupakilla.
Lähtö määrättiin toukokuun 22 päiväksi. Illalla ennen tuli André
Vasling, joka ei vielä ollut antanut mitään vastausta Jean Cornbutten
tarjoukseen, kotiin tämän luokse.
Jean Cornbutte ei ollut kotona, mutta porstuan ovi oli auki. André
Vasling astui jokapäiväiseen huoneesen, joka oli vieretysten Marian
huoneen kanssa, mistä kanssapuhe hänelle kuului. Hän kuunteli tarkasti
ja tunsi Penellanin ja Marian äänet.
Tottapa kanssapuhetta jo oli kestänyt jonkun ajan, sillä tämä nuori
tyttö tuntui järkähtämättömällä lujuudella vastaavan kaikkiin
Penellanin väitteisin.
-- Kuinka vanha on eno Cornbutte? kysyi Maria.
-- Liki kuudenkymmenen vuoden, vastasi Penellan.
-- No niin! Eikö hän astu suorastaan vaarain eteen löytääksensä jälleen
poikansa?
-- Kapteinimme on vielä voimakas mies, väitti merimies. Hänellä on
ruumis tammesta ja jäntäret teräksestä. Enkä epäilekään että hän vielä
kerran menee merelle.
-- Hyvä Penellanini, jatkoi Maria, kun rakastetaan, silloin ollaan
vahvat. Muuten minulla on luja luottamus taivaan apuun. Te ymmärrätte
minun ja teistä pitää tulla minulle avunvara.
-- Ei, sanoi Penellan. Se on mahdotonta, Maria! Kukapa tietää, minne
joudumme, ja mitä vastuksia olemme kärsimään tuomitut! Kuinka moni
voimakas mies eikö ole menehtynyt niillä kulkuvesillä!
-- Penellan, jatkoi tyttö, ei sanaakaan enää; jos kiellätte, niin
luulen, ettette enää pidäkään minusta.
André Vasling oli hoksannut tämän nuoren tytön tarkoituksen. Hän mietti
hetkisen aikaa, ja päätöksensä oli tehtynä.
-- Jean Cornbutte, sanoi hän, mennen tätä sisään astuvaa vanhaa
merimiestä vastaan, minä olen teidän miehenne. Asianhaaroja, mitkä
tähän asti ovat tehneet minulle mahdottomaksi ottaa tarjoustanne
vastaan, ei ole enää olemassa, ja minä pyydän teitä luottamaan
rajattomaan uskollisuuteeni.
-- En ole koskaan epäillyt teistä, André Vasling, vastasi Jean
Cornbutte, likistäen hänen kättänsä. Maria, lapseni! lisäsi hän
koristetulla äänellä.
Maria ja Penellan tulivat paikalle.
-- Me olemme valmiit lähtemään purjeille nousuveden muassa
huomen-aamulla päivän koittaissa. Maria rukka, tämä on siis viimeinen
ilta minkä yhdessä vietämme.
-- Enoni! huudahti Maria, kaatuen Jean Cornbutten syliin.
-- Maria! Jumalan avulla olen antava sinulle sulhaisesi jälleen.
-- Niin, kyllä löydämme Louis'in! säisti André Vasling.
-- Te tulette siis kanssamme? kysäisi Penellan äkisti.
-- Tuleepa niinkin, Penellan, André Vasling tulee perämiehekseni,
vastasi Jean Cornbutte.
-- Oi, vai niin, virkahti bretagnelainen omituisella mielen ilmauksella
sanoissansa.
-- Ja hänen neuvoistaan tulee olemaan meille hyötyä, sillä hän on sekä
uskalias että taitava.
-- Entäs te itse, kapteini, vastasi André Vasling, teistä tulee meille
esikuva, sillä vielä on teissä yhtä paljon kykyä kuin kokemustakin.
-- Huomenna siis, ystäväni! Menkää nyt laivaan käymään viimeisiin
valmistuksiin.
Nämä molemmat merimiehet menivät yhdessä pois ja jäivät kahden kesken.
Monet olivat ne kyynelet, mitkä tänä kamalana iltana vuodatettiin.
Nähdessään Marian noin lohduttomana päätti Jaan Cornbutte säästää hänet
eronhetken mielihaikeudesta, lähtemällä talosta hänen vielä
nukkuessaan. Ennenkuin erosivat, antoi hän hänelle vielä viimeisen
suutelon, ja kello 3 aikana aamulla lähti hän hänen tietämättänsä
matkaan.
Lähtö oli kerännyt rantasillalle kaikki tämän vanhan merimiehen
ystävät. Pappi, jonka olisi pitänyt siunata Marian ja Louis'in liiton,
tuli antamaan alukselle viimeisen siunauksen. Lujia käden-antoja
vaiheteltiin sinne ja tänne Jean Cornbutten laivaan mennessä.
Kaikki oli nyt valmiina. Muutamia komentosanoja kuului, purjeet
pullistuivat, ja priki ulkoni pikaisesti hyvän länsipohjoisen viuhkan
viemänä, jolla aikaa pappi, polvistuneiden katsojain keskellä seisova,
jätti laivan Jumalan käsiin.
Minne tuo alus purjehtii? Se menee sitä vaarallista tietä, jolla niin
useat haaksirikkoutuneet ovat päättäneet päivänsä! Sillä ei ole vissiä
määräpaikkaa. Sen täytyy olla valmiina kaikkiin vaaroihin ja tohtia
hätäilemättä katsoa niitä silmiin! Jumala yksinään tietää, minne se on
joutuva! Jumala sitä johtakoon!