Musta lippu.
Dunkerquen vanhassa kirkossa palveleva pastori heräsi kello 5 aikana
aamulla toukokuun 12 päivänä 18--, hänen kun oli tapansa mukaan messu
luettava muutamille hurskaille kalastajille.
Papilliseen juhlapukuunsa puettuna oli hän juuri alttarille
lähtemäisillään, kun eräs iloinen ja samalla, kuten näytti, mielen
kuohuksissa oleva mies astui sakastiin. Se oli eräs merimies, noin
60-vuotias, mutta vielä tanakka ja hilpeä sekä näöltään rehellinen ja
varakas mies.
-- Herra pastori, sanoi hän, olkaa hyvä ja seisahtukaa hetkisen ajaksi.
-- Mikä vie teidät ulos näin varhain, Jean Cornbutte, vastasi pastori.
-- Mikäkö vie minun ulos?... Kiinteä halu langeta kaulaanne samalla.
-- No niin, sitte messun jälkeen, johonhan tullette saapuville.
-- Messun jälkeen! vastasi hymyillen tämä vanha merimies. Luulette siis
nyt menevänne messua lukemaan ja minun antavan teille luvan siihen?
-- Niin, miksipä en messuani lukisi? kysyi pastori. Selittäkää
tarkoituksenne! Kolmas kerta on jo läpätty...
-- Olkoon läpätty tahi ei, keskeytti hänen Jean Cornbutte, tänäpänä saa
joku toinen kuin te, h:ra pastori, lukea messun, te kun olette
luvanneet toimittaa vihkimisen poikani Louis'in ja sisareni tyttären
Marian välillä.
-- Onko siis Louis tullut kotiin? kysäisi pappi iloisesti.
-- Eipä paljoa puutu, jatkoi Cornbutte, käsiänsä hieroen. Tähystäjä on
päivän noustessa merkillä ilmoittanut prikimme, jonka itse olette
ristineet tuolla kauniilla nimellä: _La Jeune-Hardie_.
-- Toivotan teille kaikesta sydämestäni onnea, vanha Cornbutteni,
sanoi pastori, riisuen messupuvun päältänsä. Muistan hyvin kyllä
välipuheemme. Apulaiseni saa astua sijaani ja minä tulen kanssanne
odottamaan rakkaan poikanne tuloa.
-- Ja minä lupaan, ettei hän kauan anna teidän paastota, vastasi
merimies. Kuulutuksen olette itse toimittaneet, eikä muuta puutu kuin
että annatte päästön niistä synneistä, mitkä hän kenties on tehnyt
Pohjanmerellä, taivaan ja veden välillä. Olipa hyvä mielijohde minulta,
että häät tulevat olemaan juuri kotiintulopäivänä, ja että Louis astuu
prikistään suoraa tietä kirkkoon!
-- Mutta menkääkin siis, Cornbutte, laittamaan kaikki valmiiksi.
-- Kiireesti menenkin, h:ra pastori. Terve tultuanne jälestä!
Merimies kiirehti pitkillä askelilla kotiinsa, joka oli alhaalla
satamassa ja josta oli näkö-ala Pohjanmerelle, asia, jonka vanha
Cornbutte piti iso arvoisena.
Jean Cornbutte oli kerännyt omaisuuden, joka hänen tilaiselleen
miehelle ei ollut vähäinen. Kauan aikaa kuljetettuaan alusta eräälle
rikkaalle laivan-isännälle Havressa, asettui hän syntymäkaupunkiinsa ja
rakennutti omassa nimessään _La Jeune-Hardie_-prikin. Useat reisut
pohjoisille seuduille onnistuivat ja Cornbutte sai aina edullisen
menekin puu-, rauta- ja tervalasteilleen. Jean Cornbutte jätti sitte
päällikkyyden pojalleen Lous'ille, joka oli kolmekymmenvuotias nuori
mies ja kaikkein rantapurjehtijain yhtäpitävän todistuksen mukaan
ripein merimies Dunkerquessa.
Louis Cornbutte oli viime kerran kotoa lähtiessään karvaalla mielellä
eronnut Mariasta, orpanastaan ja kihlatustaan, joka taas puoleltaan oli
pitänyt luvun hänen poissaolonsa päivistä. Maria ei ollut täyteen
kahdenkymmenen vanha; hän oli kaunis flamlantilais-neito, muutamia
pisaroita hollantilaista verta suonissaan kantava. Äitinsä oli
kuolinvuoteellaan uskonut hänen veljensä Jean Cornbutten huostaan, joka
rehellinen merimies rakastikin häntä kuin omaa lastansa ja tuossa
aiotussa avioliitossa näki todellisen ja pysyväisen onnen lähteen.
Prikin tulo oli onnellinen loppu isommalle kauppavehkeelle, josta Jean
Cornbutte odotti melkoista voittoa. _La Jeune-Hardie_ oli kolme
kuukautta sitä ennen lähtenyt Dunkerquesta ja palasi nyt Bodö nimisestä
norjalaisesta satamasta, tehtyänsä erinomaisen nopean reissun.
Kotiin tultuansa tapasi Jean Cornbutte koko talonväen liikkeellä.
Maria, ylen onnellisena, oli juuri hääpukua päällensä ottamassa.
-- Kunhan vaan priki ei tulisi ennen meitä, sanoi hän.
-- Joudu, lapseni, vastasi Jean Cornbutte, sillä tuuli on pohjoisesta
ja _La Jeune-Hardie_ tulee hyvää vauhtia, kun sillä on tuuli myötäinen.
-- Onko, eno, ystävillemme jo sana annettu? kysyi Maria.
-- On annettu.
-- Entäs notariolle ja papille?
-- Ole huoleti! Jos tulemme ketään odottamaan, niin se lienee sinua.
Samassa astui Clerbaut, Marian kummi, sisään.
-- Kas tätäpä sopii lykyksi sanoa, vanha ystäväni, puhkesi hän
sanomaan. Aluksesi tulee juuri samaan aikaan kuin hallitus antaa käskyn
isoista puutavarain ostoista laivastoa varten.
-- Mitä se minuun koskee? vastasi Jean Cornbutte. Mitäpä minä
hallituksesta huolisin?
-- Näettekö, h:ra Clerbaut, tänäpänä ei ole kuin yksi asia, mikä meitä
liikuttaa, ja se on Louis'in paluu.
-- En kiellä että ... vastasi Clerbaut. Mutta nuo ostot kuitenkin...
-- Teidän pitää myös olla häissä, keskeytti hänen Jean Cornbutte,
puristaen kauppamiehen kättä, ikäänkuin rusentaaksensa sen.
-- Nuo puutavarain hankkimukset...
-- Kaikkein maalla ja merellä liikkuvain ystäväimme seurassa. Minä olen
jo antanut sanan tuttavillemme ja aion kutsua prikin koko miehistön.
-- Ja menemmekö siksi aikaa rantasillalle odottamaan? kysyi Maria.
-- Niinpä teemmekin, vastasi Jean Cornbutte. Me marssimme rivittäin,
kaksi kussakin rivissä, ja musiiki etukynnessä.
Jean Cornbutten vieraat tulivat ennen pitkää. Vaikka aika oli
varhainen, niin ei yksikään jäänyt pois. Onnea toivotettiin sydämen
pohjasta tälle kunnon merimiehelle, josta kaikki pitivät. Sillä aikaa
avasi Maria polvillaan kiitollisen sydämensä rukouksessa kaiken hyvän
tykö. Kohta palasi hän, autuaallisuudesta ja ihanuudesta heloittavana,
kokoushuoneesen, ja tavallisten syleilemisten, suutelemisten ja
kädenlikistysten perästä antoi Jean Cornbutte lähdön merkin.
Olipa varsin omituista nähdä tämän iloisen seurueen suuntaavan menoansa
satamaan tällä varhaisella aamuhetkellä. Uutinen prikin odotetusta
tulosta oli jo levinnyt, ja useita yömyssyllisiä päitä ilmaantui
akkunoihin ja raoitetuille porteille. Kaikilta suunnilta tuli
ystävällisiä tervehdyksiä ja iloisia huutoja.
Hääjoukko saapui rantasillalle, ylistyksiä ja siunauksia joka suunnalta
kaikuessa. Ilma oli komea ja aurinko näytti päättäneen liittäytä samaan
seuraan. Meri karehti kohtalaisesta viuhkasta, ja muutamat
kalastajaveneet, jotka juuri risteilivät sataman suusta ulos,
piirtelivät nopeilla vanavesillään pitkiä juomuja paalutusten väliin.
Dunkerquen sataman molemmat aallonsärkijät ulottuvat melkeän pitkälle
mereen. Hääjoukko astui pitkin pohjoispuolista aallonsärkijää, täyttäen
koko sen leveyden, ja saapui kohta sen äärimmäisellä nenällä olevan
huoneen luokse, missä satamavouti piti tähystystä.
Jean Cornbutten priki oli tullut enemmin ja enemmin näkyviin. Tuuli
kiihtyi ja _La Jeune-Hardie_ huilasi myötätuulta märssypurjeillaan,
pram- ja puuvenprampurjeillaan ja isolla purjeellaan. Ilo tietysti
lienee ollut suuri niin laivassa kuin maallakin. Jean Cornbutte seisoi
kiikari kädessä, iloisesti vastaillen ystäväinsä kysymyksiin.
-- Kas tuossa meillä nyt on kaunis prikini, sanoi hän, siisti ja sievä,
niinkuin se vastikään olisi Dunkerquesta suoriutunut. Ei mitään
vahinkoa! Ei köyden päätäkään poissa!
-- Näettekö poikaanne, kapteini? kysyttiin häneltä.
-- En, en vielä. Tietysti hänellä on tehtävänsä.
-- Miksi hän ei lippua nosta? kysyi Clerbaut.
-- Sitä en ymmärrä, vanha ystäväni; mutta tottapa hänellä on joku syy
siihen.
-- Kiikaria, eno! sanoi Maria, ottaen kapineen hänen käsistään. Minä
tahdon olla ensimäinen joka näen hänen.
-- Mutta hän on minun poikani, mamselli!
-- Onpa vainen, se on hän ollut jo kolmekymmentä vuotta, vastasi tämä
nuori tyttö ilomielin, mutta hän on vaan kaksi vuotta ollut minun
sulhaisenani.
_La Jeune-Hardie_ oli nyt kokonansa näkyvillä. Laivaväki alkoi
valmistauta purjeita käärimään. Yläpurjeet olivat jo nostetut.
Matruusit voitiin jo nähdä taklaasissa heilumassa. Mutta ei Maria eikä
Jean Cornbutte olleet vielä saaneet lähettää tervehdystä prikin
päällikölle.
-- Tosiaankin, kas tuossa on meillä perämies André Vasling! huudahti
Clerbaut.
-- Ja tuossa on Pidèle Misonne, laivatimmermanni! sanoi toinen.
-- Ja tuolla ystävä Penellan! sanoi kolmas, viuhuttaen hatulla
tervehdystä sen nimelliselle ystävälle.
_La Jeune-Hardie_ oli kolmen kaapelipituuden päässä satamasta, kun
musta lippu kohosi kahvelin alle... Siellä oli siis murhetta laivassa.
Kaikki säikähtivät.
Priki liukui verkalleen satamaan ja syvä hiljaisuus vallitsi sen
partaiden sisällä. Se tuli rantasillan viereen, ja ennen pitkää olivat
Maria, Jean Cornbutte ja kaikki heidän ystävänsä laivassa.
-- Poikani? sanoi Jean Cornbutte, joka vaan töin tuskin sai sanat
suustaan ulos.
Merimiehet nostivat hattujansa ja osoittivat ääneti kahvelin alla
olevaa lippua.
Maria parkasi epätoivosta ja kaatui vanhan Cornbutten syliin.
André Vasling oli tuonut _La Jeune-Hardien_ kotiin; mutta Marian
sulhainen Louis Cornbutte ei ollut enää sen partaiden sisällä.