Maria koetteli uutta leninkiään, joka oli tehty oikein muotilehden
mukaan, päällyshameen ja körttien kanssa. Taakse oli pantu vanteita,
että seisoi melkein yhtä korkealla kuin herrasnaistenkin. Hän katseli
toiselle ja toiselle kupeelle. Hyvin oli nätti hänen mielestään. Tämän
hän nyt pitäisi päällään patruunin tulemaan asti. Ei sinne pitkältä
enää ollutkaan. Maria silmäili kelloa--tunnin päästä hänen tavallinen
aikansa oli.
Hän sieppasi peilin käteensä ja tarkasti siinä kasvojaan. Patruuni
kehui häntä joka kerta niin kauniiksi--eikä suotta! Nuo silmäkulmat
olisivat vaan saaneet olla mustemmat. Hän otti hiilen uunista ja nokesi
niitä koetteeksi vähäisen. Vähäisen vaan aluksi, ettei patruuni
huomaisi.
Ei hänellä tulisi hätää olemaan niin kauvan kuin kauneus pysyisi. Ja
miksei se pysyisi--? Nuo lapset hän toimittaisi maalle, jos Ville
kuolisi. Patruuna luuli varmasti, ettei hän enää sieltä hengissä
palaisi. Ei hätäpäivää nyt--!
Mutta mikä neuvo olisi häntä auttanut, ellei patruuni olisi tullut?
Puutetta hän olisi kärsinyt jo parast'aikaa ja sitten--leskenä kolmen
pienen lapsen kanssa! Köyhäinhoitoon olisi täytynyt turvautua, eihän
siinä muu olisi auttanut. Häntä puistatti.
Maria otti kaapista viinipullon, jonka patruuni edellisenä iltana oli
tuonut, ja asetti sen ynnä lasit valmiiksi pöydälle. Hyvää viiniä, he
eilen siitä joivat jo puolet. Vähän enemmänkin--? Hän piteli pulloa
tulta vasten ja mittaili silmillään.
Astuntaa kuului,--aikaiseenpa patruuni tänä iltana tulikin. Ovi aukeni,
Maria kääntyi päin.
--Ville--!
Ei hän huutanut, hiljaa hän sen nimen vaan mainitsi. Mutta käsi, jolla
hän nojasi pöytään, vapisi, ruumis hiukan horjui, mutta ei kumminkaan
kaatunut.
Lyhyt, hiljainen hetki seurasi; olisi kuullut nuppineulan putoavan.
Ville se oli, joka seisoi ovella, Ville itse ihka elävänä, vaikka
kalpeampana entistään.
--Hyv'iltaa! hän sanoi, ei enempää.
Hän jäi seisomaan kuin naulattu oven suuhun, ikäänkuin epäillen omia
silmiään. Sitten otti hän päästään kiinni, arveliko kenties hourivansa
vielä?
Ja uudelleen hapuili katse Mariaa. Siinä katseessa oli kysymystä,
epäilystä, tajuttomuutta ja vihdoin myöskin jotain pelottavaa.
Maria pääsi lopulta ääneen. Kurkku oli kuiva, sanat tulivat kähisten
suusta.
--Kuinka säikähdin! Milloinka sinä, mitenkä--sanoivat sinun makaavan
kipeänä siellä--.
Hän hämmentyi ja vaikeni; jatkoi sitten, hiljemmin:
--Käy peremmälle, mitä siellä niin kauvan seisottelet--
Väkinäisesti naurahtaen hän meni lähemmäksi, ja aikoi tarjota kättä.
Mutta Villen katse pani hänet pysähtymään; jalat löivät taaskin
hervottomiksi. Mikä neuvo häntä auttaisi?
--Sinä tätä pukua ihmettelet? Luulet kai omakseni?
Hän taaskin nauroi tuota kummallista naurua, sillaikaa kuin etsi
sopivaa valhe-juttua.
Ville jäi odottamaan.
--Soinisen tytön leninki. Oli saanut reiän helmaan ja pyysi minua
korjaamaan. Koettelin ilman lystikseni, miltä tuo näyttäisi minun
päälläni.
Ville huomattavasti rauhoittui, vaikkei kyennyt vielä mitään puhumaan.
Maria jo alkoi hengittää helpommin. Hän pyrki panemaan leikkiäkin
entiseen tapaansa:
--Annahan edes kättä. Kumma, kun ei tervehdikään, vaikka on niin kauvan
ollut kotoa poissa.
Ville laski nuttunsa ovensuuhun naulaan ja meni peremmälle huonetta.
Katseli lapsia, jotka kaikki nukkuivat makeata yöuntaan, Yrjö kätkyessä
ja vanhemmat vierekkäin lattialla nurkassa.
--Eivätkö ne vilustu, poloiset, kun niillä on noin huono peite? hän
kysyi.
--Liisan oma syy, sanoi Maria, olenhan minä aina käskenyt ottamaan
tuota vanhaa sarkatakkia lisäksi.
Hän heitti sen heidän päälleen. Kun hän jälleen kääntyi, oli Ville
siirtynyt pöydän luokse.
Maria jähmettyi. Viinipullo ja lasit--! Nyt hän oli hukassa!
Ville istui äänettömänä tuolille, pöydän viereen. Ehkei hän niitä
huomannut? Hän oli laihtunut ja vanhentunut, kasvoissa oli syviä
poimuja, silmät olivat painuneet kuoppiin ja posket muuttuneet
harmaankarvaisiksi. Vakava hän oli, alas lattiaan katsoi, luomet
rävähtelivät tiheään, muuten ei hän jäsentäkään hievahuttanut. Maria
koetti tunkea hänen lävitsensä saadakseen tietää, mitä hän nyt
ajatteli. Miksi oli hän noin puhumaton? Jos epäili jotain, miksei
suuttunut ja pauhannut niinkuin ennen?
--Tahdotko ruokaa? hän kysyi viimein.
--En, kuului lyhyt vastaus.
Ville nousi ja otti lakkinsa,--ei aikonut kaupungille, koska otti vaan
lakkinsa eikä nuttua.
Maria jäi huoneesen. Hän katsoi kelloa--patruuni saattoi tulla millä
hetkellä hyvänsä! Raoitti ovea,--siellä ei ollut vielä ketään. Jos hän
juoksisi kadulle vastaan? Leninki vaan ensin pois ja toinen sijaan. Hän
riisui ja vei sen konttuorin naulaan, näkyvistä pois. Sieppasi toisen
päälleen, mutta kiireessä pani hän liivin väärään nappiin, ja kun
rupesi purkamaan, kuului ulkoa huuto, joka sai hampaat kalisemaan hänen
suussaan.
Hän hyppäsi ulos, näki patruunin seljällään maassa ja Villen hänen
päällään, toinen käsi puristi kurkkua, toinen hapuili puukkoa vyöltä.
Maria sai sen siepatuksi pois.
--Anna tänne, minä tapan teidät molemmat, karjui Ville ja painoi
toisellakin kädellään kurkkua.
Maria huusi, hän luuli patruunin jo kuolleeksi. Katri seisoi ovellaan
ja päivitteli. Mutta talon puolelta tuli miehiä hätään, he eroittivat
Villen uhristaan ja veivät poliisikammariin. Maria toi patruunille
vettä. Hän nousi ylös, joi ja läksi liikkeelle.