Pitkään meni seuraavana aamuna huoneen siivoaminen. Maria istui
pesemättömänä ja kampaamattomana pöydän päässä, nojasi kyynäsvarsia
pöytään ja kasvoja käsiin. Hamekin reksotti viistossa päällä ja nuttu
oli edestä auki. Lapset eivät päästäneet, sillä hän oli antanut heille
sokuripalasia kädet täyteen, että olisivat hiljaa. Niitä he imeskelivät
ja nakertelivat. Yrjön suu ja posket olivat kaikki niljaisina ja
märkinä, mutta hän nuoleskeli yhä sokurista nyrkkiään ja oli
tyytyväinen. Kahviverstaat olivat pöydällä Marian edessä. Hän oli
juonut monta kuppia, siksi ettei pannusta enää herunut kuin paljasta
poroa. Mutta ei hän sittenkään tahtonut virkistyä eikä päästä
entiselleen. Liikkumattomana hän siinä oli istunut kauan aikaa.
Hartioita vaan välistä puistatti, ikäänkuin olisi vilustunut.
--Ei tästä ole, hän viimein puhkesi sanomaan ja veti kädet kasvoiltaan
pois. Silmät hapuilivat ympäri harmaina ja irtonaisina.
--Ei tästä ole, hän taaskin uudisti, kiskaisi itsensä pystyyn ja
korjaili hamettaan.
Liisa toi luudan ulkoa; hän laittoi vuoteet ja lakaisi lattian. Pyyhki
pöydän ja pani astiat paikoilleen. Sitten hän vilkaisi peiliin,
säikähti halsistunutta näköään, harmaankarvaisia poskiaan ja elottomia
silmiään. Kiireimmän kautta hän alkoi kammata hiuksiaan, pestä
kasvojaan ja muutenkin siistiä itseään.
Kun tuo kaikki oli tehty, aukaisi hän pöytälaatikon. Siellä oli seteli
paikoillaan, kaunis kymmenen markan seteli. Hän otti sen käteensä,
silitteli nurkat ja katseli sitä tarkkaan kummaltakin puolen. Tällä hän
nyt saisi lankoja jos kuin!
Eikä Villen tarvinnut mitään tietää. Kankaasta tulleiksi voitoiksi hän
selittäisi kaikki rahan saannit. Hänelle ei mitään epäilyksiä syntyisi.
Parempaa ruokaa hän saisi kuin ennen, viljemmältä olisi rahaa
vaatteeksi ja muuksi tarpeeksi, vähemmän huolta, miksi hän sitten
välittäisi? Oikein jos ymmärtäisi, niin--.
Mariaa kumminkin pöyristytti, kun ajatteli, mitä Ville sanoisi, jos
vähääkään aavistaisi. Pieksäisi varmaankin, eikä antaisi anteeksi, vaan
vihaisi leppymättömästi kuolemaan saakka. Minkälaiseksi muuttuisi
heidän elämänsä?
Ei hän uskaltanut sitä pitemmälle ajatella, vaan karkoitti kaikki
kuvittelut mielestään pois, pisti rahan taskuunsa ja läksi langan
ostoon.
Ylpeänä hän nyt meni uudelleen samaan, rouva Mikkolan puotiin. Niinkö
luulivat, että hän tänäkin päivänä tuli heiltä velaksi tavaraa
rukoilemaan. Taikka että hän missään suhteessa heidän armostaan
riippui? Töin tuskin hän hyvän päivän sanoi, kun ovesta sisään astui,
ja itsekseen hän päätti moittia heidän lankojaan ja uhata ostaa
muualta.
Sattuipa kumminkin niin, ettei hän päässyt heti kauppoja tekemään,
sillä kaksi maalaistyttöä ostivat siinä parast'aikaa villakangasta
itselleen leningiksi. Kaunista, kirkasväristä, sinipunervan kiuhtavaa
se kangas oli. Maria sitä katseli ja ihaili. Kun puoti-Anna oli heille
neljätoista kyynärää mitannut ja kääriessään vei vaatteen kauvemmaksi,
oli se sieltä yhä kauniimpaa. Maria ei vielä ikänään ollut tuommoista
leninkiä pitänyt. Alkoi tehdä mieli. Hän katsoi tarkempaan, otti
hyppysten väliin ja nosti päivää vasten. Harvaa se tosin oli, melkein
kuin harsoa. Mutta eihän sitä pitoleningiksi kukaan ottanutkaan.
Parhaimmaksi vaan. Ja hänellä semmoinen varsinkin oli tarpeen. Tuli
arpajaiset, illanvietot, häät tai muut kestit, niin tuskin oli leninkiä
päälle pantavaa. Tuosta kun laittoi, niin moneksi vuodeksi kestäisi
hyvällä pidolla.
Hän kysyi hintaa. »Kuusikymmentä penniä», vastattiin.--Ei kuin
kuusikymmentä penniä!
»Neljätoista kyynärää.» Hän koetti laskea itsekseen, mutta ei saanut
selvää, sillä ajatus ei juossut.
--Mitenkäs paljon meneekään neljästätoista kyynärästä?
--Kahdeksan markkaa neljäkymmentä penniä, vastasi Anna.
Marian sydän sykähti.
--Entä sitten vuoria lisäksi, kolme kyynärää?
--Yhdeksänkymmentä penniä. Yhteensä yhdeksän markkaa kolmekymmentä
penniä.
--Annattekos rihmarullan kaupantekijäisiksi?
--No, yhdentekevä. Voitte sen saada.
--Niinpä mitatkaa!
Anna alkoi puhetta, ilmasta vai mistä lienee ollut, ei sitä Maria
oikein tajunnut. Vastasi hän siihen kumminkin parilla sanalla, huomasi
itsekin, että ne olivat päin mäntyyn ja koetti korjata, mutta
sotkeentui eikä huolinut enää selvitellä, vaan jätti kaiken sikseen.
Anna nauroi.
--Kovinpa olitte nyt aatoksissanne.
--Minun niin kivistää päätäni, hän vastasi vaikka siinä ei ollut perää
vähääkään.
Seltsemänkymmentä penniä hän sai takaisin. Hän sieppasi pakettinsa ja
läksi.
Seitsemänkymmentä penniä! Niillä jos ostaisi vehnästä, ja kutsuisi
Soiniskaa kahville? Että saisi näyttää leninkikangastaan ja kysyä, mitä
hän siitä arveli; oliko kaunista hänen mielestään ja huokeata?
Mutta miksi juuri Soiniskaa? Hän kohta rupeisi utelemaan, millä
rahoilla se oli ostettu.--Ennemmin sittenkin Katria, joka asui samassa
talossa eikä tiennyt mitään hänen eilisestä rahapulastaan. Hän oli aina
niin kateellinen, jos Maria milloin sai uuden huivin tai jotain
semmoista. Mitä hän nyt tästä sanoisikaan. Hauskaa olisi nähdä, kuinka
hänen sydäntään kaivelisi.
Hän pistäytyi ohimennen leipurissa, laittoi kotiin tultua kahvin
tulelle ja pani Liisan hakemaan Katria.
--Terveisiä ja kiitoksia, kyllä tulee ihan paikalla, kertoi Liisa
palatessaan.
Samassa kiireet, tassuttelevat askeleet jo kuuluivatkin porstuasta ja
sisään touhutti lyhytläntäinen, lihava eukko, silmät tiirallaan.
--No, ei minun päiviäni, vai kahvin juontiin! Mikä ihme sinun nyt
päähäsi pisti? huusi hän jo ovessa.
--Ilman minä vaan, kun tässä sattui olemaan hyvää aikaa. Kävin tuolla
rouva Mikkolan puodissa ostamassa leninkikangasta, niin sieppasin
sivumennen leipurista vehnästä.
--Vai ostit leninkikankaan? Näytä, veikkonen, minullekin. Vai ostit
uuden taas. Eihän siitä ole kauvan kun laitoit itsellesi--tuon juuri
joka on päälläsi.
--Minäpä, kun tarvitsin semmoista parempaa,
--Herra siunaa--villakangasta totta tosiaan!--No, mitä tuo maksoikaan
kyynärä?
Katrin ääni oikein värisi. Hän nieleskeli, kävi hieman kalpeaksi ja
suupieliin ilmestyi syvät juovat. Selvään näki hänen kasvoistaan,
kuinka kipeästi häneen tuo leninki koski.
Maria nautti hänen tuskastaan ja koetti sitä yllyttää yhä suuremmaksi.
--Markka kaksikymmentä, oliko kallista?
--Onpa sillä hintaa. Markka kaksikymmentä? Montako kyynärää?
Neljätoista! Voi ihmettä! Tuleehan se leninki maksamaan kappaleen
toista kymmentä markkaa!
Hän vihelteli ja heilutti päätään.
--Ja mitä tekee työmiehen vaimo tuommoisella? En ihmeeksi ilkiäisi
päälleni panna. En vaikka. Luulisivat vielä miksi hyvänsä.
--Sepä kuuma! Vai et ilkiäisi panna päällesi.--Kyllä minä panen. En
häpeä ollenkaan.
--Etkö pelkää pahoja puheita?
--Mitä tarkoitat?
--Niin, näes, ihmiset ovat aina valmiit selittämään asiat pahoin päin,
tiedäthän sen. Ja kun sinä yht'äkkiä rupeat noin koreilemaan, niin
voivat arvella yhtä toista.
--Ooho! Mitä ne siitä osaisivat arvella?
Maria punastui ja kumartui alas ottamaan jotain pöytäkaapista.
--Näkyvät ne osaavan, kun vähänkään vaan saavat syytä. Ja tässä
kohden--niin, täytyyhän itsesikin myöntää--
--Mitä sitten? tiuskasi Maria suuttuneena, kun ei toinen tahtonut
jatkaa.
--Että kummalta tämä näyttää. Ei työmiehen vaimolla tavallisesti riitä
varoja tuommoiseen koreilemiseen, eikä sitä juuri kaikki viitsikään,
sitä kun tavallisesti pidetään huonona merkkinä. Mutta tee kuin tahdot,
en kiellä enkä käske.
--Sanokoot mitä hyvänsä, minä piittaan siitä viis. Jopa käskisi--ruveta
kaikkia kuuntelemaan. Juorutkoot niin paljon kuin tahtovat, minä vaan
uhallakin koreilen, sillä se on omassa vallassani, ei liikuta ketään,
kävin puettuna niin tai näin. Heidän kukkaronsa ei siitä kulu.
--Eipä suinkaan. Ei eipä suinkaan.
--Mutta niiden käy kateeksi. Siinä koko juttu. Kyllä minä ymmärrän.
--Ethän vaan luule, että minä sinua kadehdin?
Maria nyrpisti huuliaan, heilautti päätään eikä virkkanut mitään.
--Siinä toki erehdyt! Minä en ikinä maailmassa tuommoista päälleni
panisi, vaikka ilmaiseksi saisin, saatikka että sitä vielä toiselta
kadehtisin. Ei, veikkonen, minun puolestani voit huoleti laittaa
itsellesi vaatteita vaikka silkistä ja sametista.
Katri puhisi vihasta ja pauhasi niin, ettei Maria saanut suun vuoroa.
Hän koetti parastaan, huusi minkä jaksoi, mutta toisen ääni vei voiton
kumminkin. Riita yltyi, molemmat puhuivat yhtä aikaa, sättivät toisiaan
minkä ennättivät, eivätkä säästäneet karkeita haukkumasanoja, joita
heillä olikin runsas varasto.
Lapset kuuntelivat silmät ja suut avoinna, Yrjökin yksin ihmetteli ja
oli koko ajan hiljaa kuin muuri.
--Laita tästä luusi, taikka potkaisen sinut pellolle! huusi Maria
lopulta ja avasi samassa vieraalleen oven.
--Kyllä menenkin, enkä tuon koommin kynnyksesi yli astu, mokoma ruoja!
Katri touhutti pihan poikki omaan asuntoonsa ja säpätti kuin palava
kataja pitkin tietä mennessään. Pysähtyi pari kertaa ja huusi taakseen
karkeimman sanan, minkä keksiä voi, mutta Maria ei sitä enää kuullut,
hän kun oli jo paiskannut ovensa kiinni.
--Sen siitä nyt sain! Vehnäskahvit juotin heittiölle vielä. Kyllä en
vastakertana--porisi Maria itsekseen ja oli äissään. Mutta mitähän
juttuja se minusta laittaa tämän perästä?
Hän alkoi vähitellen katua kiukkuaan, sillä Katri oli noita
pahasisuisia ihmisiä, joita on vaarallista pitää vihamiehinä.
Semmoisten kanssa tuli aina olla mielin kielin, muuten heitti heistä
vastuksen. Maria päätti jo huomissa päivänä lepytellä Katria jollakin
keinoin, laittaa esimerkiksi pannurieskaa ja viedä hänelle siitä
palanen eikä olla niinä miehinäkään, että he muka riidassa olisivat
keskenään.
Vaan sinä iltana vielä sattui semmoista, joka teki tuuman tyhjäksi. Oli
myöhäinen yö, kun hän hiljaa aukaisi oven ja laski patruunin menemään.
Ulkona pilkkoisten pimeätä; hän katsasti ovenraosta, kun patruuni
laskeutui portaita alas. Silloin sujahti nurkan takaa äkkiä ihminen
esiin, repäisi nuttunsa alta palavan lyhdyn, valaisi sillä patruunin
kasvot ja räjähti nauruun.
Se oli Katrin ääni! Marian löi jalat hervottomaksi, hän veti kiireimmän
takeen oven kiinni ja paiskaantui suulleen sänkyyn. Niin hän vapisi
kuin lankavyyhti eikä kyennyt kotvaan aikaan ajattelemaan mitään,
huokui vaan ja voivotteli, kierteli itseään toiselta syrjältä toiseen.
--Ville saa sen tietää, ei auta mikään, hänelle sen ilmoittavat heti
ensimmäiseksi! Voi onnetonta minua!
Ei hän saanut unta koko pitkään yöhön. Ja seuraavana päivänä hän
ei uskaltanut liikkua paikaltaan. Liisan antoi tuoda puita ja
kantaa roskat ja tunkiot pois, muuta ei hänellä ollut ulkona
toimitettavaakaan, sillä aamulla pimeän aikaan hän jo oli hakenut
kaivolta veden siksi päiväksi.
Hiljaisena ja puhumattomana hän hoiti lapset ja teki välttämättömimmät
askareet. Tavattoman äänettömiä he sinä päivänä olivat kaikki. Lapset
oudoksuivat, kun ei äiti heille pakissut niinkuin ennen, ei torunut
eikä houkutellut liioin. Heiltäkin meni iloisuus ja rohkeus, eivät
pienemmätkään uskaltaneet ääntä päästää, mutta Liisan silmät kääntyivät
tuon tuostakin äitiin. Iltapuoleen kun Maria heittäytyi sänkyyn
pitkälleen, kasvot seinään päin, huomasi Liisa vallan hyvin, ettei hän
nukkunut, vaikka oli unessa olevinaan. Eikä se ollut yskää tuo--
Hän väistyi hiljaa likemmäksi ja kurottui jalkopuolelta laidan takaa
katsomaan häntä silmiin. Turvoksissa ne olivat ja punaisina. Liisa
palasi kätkyen luokse, antoi kauniin nukkensa Yrjölle käteen ja
kuiskasi Mikolle korvaan, että tämä saisi hänen sokeriosansa huomis-
aamuna, jos nyt olisi oikein kilttinä poikana. Taaskin hän vilkaisi
äitiin ja kun näki tämän yhä nyyhkyttävän, täyttivät vedet hänelläkin
silmiin. Poskille valuivat alas, hän pyyhki niitä tavantakaa
kämmenillään, että mustat rannut pitkin kasvoja vaan jäivät merkiksi.
Niistä hän itse ei tiennyt mitään eikä niitä äitikään huomannut, kun
taas illemmällä nousi ylös, sillä hän ei tullut Liisaan päin
katsoneeksi.
Kelloa Maria siihen sijaan piti ahkerasti silmällä, ja sen mukaan kuin
viisari siirtyi, hän alkoi niinkuin odottaa ja toivoa jotakin.
Lapset viimein nukkuivat, kaikki oli hiljaa, se aika lähestyi jolloin
patruunin oli tapana tulla. Hän istui pallilla kumarassa ja kuunteli.
Ei tarvinnut kauvan odottaa, ennenkuin patruuni astui sisään, paksu
keppi kädessä. Maria nousi häntä vastaan.
--Tulittehan kumminkin, puhkesi hänen suustaan.
Hän auttoi nuttua patruunin päältä.
--Sinä minua jo ikävöit? hymyili patruuni.
--Minua niin kauheasti peloittaa. Olen kaiken päivää ollut semmoisessa
tuskassa.
--Sitä illallista eukkoako pelkäät? Tulkoonpas hän vielä kerran, niin
lyön häneltä niskat poikki tällä kepilläni.
--Mutta Ville saa sen tietää ja silloin--hän väänteli käsiään eikä
uskaltanut ääneen puhua--silloin on kaikki mennyttä.--Minä olen
hukassa.
--Elä hätäile tyhjää, miehestäsi ei ole pelkoa. Hän on tapellut
mustilaisten kanssa ja makaa henki hieverinä tiellä. Minä sain juuri
sähkösanoman Kajaanista, kuorma ja hevonen ovat onnellisesti perillä.
--Villekö--jäänyt tielle--?
Maria putosi istualleen ja tuijotti jäykästi ikäänkuin tajuttomana
patruuniin.
--Entä sitten? Sinulle ei tule hätää, vaikka leskeksikin jäisit.
Marialle lensi päähän se ajatus, että tämä oli jumalan rangaistus hänen
synnistään; pelko ja kauhistus tahtoivat vallata hänet. Patruunin
luokse hän ryömi ja tarttui kiinni hänen polviinsa.
--Elkää heittäkö minua, hyvä patruuni, elkää heittäkö minua, tehkää
minulle mitä tahdotte, mutta elkää heittäkö!