V.

Siinä kun Maria evästi Villeä matkalle, heräsi hänen mielessään hauska

tuuma. Mutta ei hän virkkanut siitä Villelle mitään; arveli, että

sittenpähän saa suuret silmät, kun kotiin tulee.

Hän, näet, aikoi laittaa kankaan Villen poissa ollessa, lankoja hänelle

kyllä annettaisiin velaksi rouva Mikkolan lankakaupasta, kun siellä oli

tuttu puotilainen. Sitten hän talvimarkkinoissa sen möisi, saisi hyvät

voitot, maksaisi velkansa, ottaisi uutta ja kutoisi yhä pitemmän

kankaan kevätmarkkinoiksi.

Sillä tavoin hän ansaitsisi rahaa oikein hyvästi ja hoitaisi lapset

samalla, kun ei tarvinnut mennä kotoa pois. Peränurkkaan hän raivaisi

tilaa kangastuolille, siirtäisi sängyn paremmin oven suuhun ja pöydän

ikkunan alta syrjempään. Kaikki hän sen jo sunnuntaina mittaili

silmillään valmiiksi ja toivoi vaan, että maanantai-aamu valkenisi,

Ville lähtisi matkalla la hän pääsisi tuumiaan toteuttamaan.

Ei Ville huomannut mitään, vaikka hän koko ajan oli tavattomasti

ajatuksissaan. Lieneekö ollut niin kiinni omissa asioissaan, taikka

luuli ehkä Marian vain hänen lähtöään surevan. Kaiketi se olisikin

häntä huoletuttanut muussa tapauksessa ja yksin jääminen tuntunut

ikävältä, kun ei ollut siihen vielä tottunut, mutta nyt kangashomma

pyöri mielessä niin, ettei joutunut muuta ajattelemaankaan.

Tuskin oli Ville ehtinyt ajaa portista ulos, ennenkuin Maria jo juoksi

pihalta takaisin kammariin, sieppasi nutun päälleen, sitoi kengän-

nauhat kiinteämmälle ja varoitti lapsia olemaan siivolla sillä aikaa

kuin hän käväseisi kaupungilla.

Kadulla tuli häntä ensimmäiseksi vastaan eräs ilkeä, vanha eukko-

rutale, jota sanottiin »maailman äidiksi», povari muuten viraltaan ja

suuri rolli.

--Pahuus! arveli Maria, enköhän käänny takaisin?

Sillä hän muisti tuon vanhan taian, että pahaa se tietää, kun

naisihminen ensin vastaan tulee. Ei hän sentään malttanut kääntyä, vaan

jatkoi matkaansa, kun kerran tiellä oli. Mutta ilkeän vaikutuksen

häneen tuo tapaus teki, eikä hän enää ollut varma lainkaan hyvästä

menestyksestään, kun astui puodin ovesta sisään.

Anna--se oli puotilaisen nimi--tervehti häntä iloisesti niinkuin

ennenkin, ja Marian mieli kävi taaskin rohkeamniaksi. Hän selitti

asiansa. Mutta silloin muuttui Anna totiseksi, pudisti päätä ja alkoi

panna tiskillä olevia vaatepakkoja kokoon.

Hän ei uskaltanut, rouva oli kieltänyt velaksi annon.

--Eikö panttiakaan vastaan?

Maria ajatteli vihkimäsormustaan.

--Ei, senkin oli rouva kieltänyt. Niistä oli vaan vastusta, usein

jäivät vuosikausiksi lunastamatta.

--Kyllä minä varmaan--vakuutti Maria.

--Niin, kaikki antavat kauniita lupauksia ottaessaan, mutta harvat

pitävät maksusta huolen.

Marian täytyi lähteä pois sinä hyvänään. Hänen mielensä oli niin paha,

että tahtoi melkein itkettää. Hitaasti hän astui pitkin matkaa

kotiapäin ja mietti mikä keino häntä nyt auttaisi. Sillä hän ei millään

tavalla voinut luopua tuosta kankaan tuumasta, kun hän sen kerran oli

saanut päähänsä.

Ajatteli, että jos hän muualta pyytäisi rahaa lainaksi sormuksellaan.

Mutta kalliin koron ottaisivat eivätkä antaisi kuin puolen arvoa. Sen

vertaisella ei päässyt yrittämäänkään.

Tutuilta? Hän muisteli jokaista erikseen, mietti moneen kertaan päänsä

ympäri, vaan siihen päätökseen hän lopulta tuli, ettei ollut toivoa

kenestäkään.

Tuli kotiin ja koetti saada koko asian mielestään pois. Olipa hänellä

työtä muutakin, lasten vaatteita sieti paikata, sukkia parsia ja ruokaa

hommata; varmaan ne raukat jo olivatkin nälissään, kun hän ei malttanut

heitä syöttää ennenkuin läksi.

Hän laittoi uuniin tulen, pesi padan ja pani perunoita kiehumaan.

Lapset leikkivät perällä huonetta, Yrjö oli kätkyessä, Liisa taputteli

käsiään hänen vieressään ja puheli:

--Kato, kato, äiti keittää ponnaa. Ai, makeata, ai, Yrjökin saa, kun on

kiltti, saa, lapsi, saa, saa!

He sanoivat näet perunoita ponniksi.

Kun Maria. oli laittanut perunat tulelle, jäi hän siihen uunin viereen

istumaan. Katseli valkeata, kuinka se paloi ja perunoita, jotka

kuulsivat pyöreinä ja puhtaina veden alta. Hän oli ostanut ne

syysmarkkinoilta ja saanut huokealla. Sillä kymmenmarkkasella, jonka--

Hän puhalteli uuniin, että se paremmin syttyisi.

Ei hän nyt missään tapauksessa kääntyisi patruuniin, jätti ennemmin

sikseen koko kangaspuuhan. Olipa hänellä työtä muutakin, lasten

vaatteet ja sukat...

Tuli leimahteli korkealle padan ympärillä ja vesi porisi.

Kyllä patruuni ne hänelle varmaan mielellään lainaisi, mitäs se hänen

rahoissaan tuntuisi. Eipä hän entisestäkään vihaa kantanut, koska otti

Villen työhön. Hyvä mies hän mahtoi olla yhtäkaikki, vaikka häntä

moitittiin. Mutta ei häneen sentään sopinut kääntyä, Villekin

pahastuisi. Kuinka hän uskaltaisi sitä hänelle tunnustaakaan?

--Äiti, anna ponnaa.

Mikko seisoi takana ja repi häntä nutusta.

--Odota, jahka kiehuu.

Mutta lapsella oli nälkä, hän ei enää talttunut, vaan alkoi vänistä.

--Tuossa kakkua, hekä, syö sitä ensi hätään.

Mikko istui lattialle äidin viereen, haukkasi kannikkata ja kaivoi aina

välillä pehmeätä paikkaa sormellaan. Yrjö kitisi, Liisa liverteli.

Maria istui yhä samassa asemassa. Perunat halkeilivat, hän ei sitä

huomannut. Mutta Liisa sen älysi kätkyen luota, sillä hänen silmänsä

kääntyivät tavantakaa Yrjöstä porisevaan pataan.

Hän muuttui hiljemmäksi ja odotti eikö äiti jo nostaisi sitä tulelta

pois. Vaan äiti kun ei hievahtanut, hän viimein muistutti:

--Äiti, ne jo halkeilevat.

Maria heräsi kuin unesta, huokasi syvään ja suoristi itseään.

--Jopa tosiaan, hän sanoi. Nyt lapset saavat ponnaa.

--Ponnaa, ponnaa, huusi Mikko, nousi kiireesti ylös lattialta ja

hyppeli ilosta.

Kun Maria oli syöttänyt lapset ja nukuttanut Yrjön, haki hän

paikattavat vaatteet esille. Katseli niitä ja kävi pahoilleen, sillä ne

olivat kovin kuluneita. Jos yhteen kohtaan pani paikan, niin toinen jo

menisi rikki tuotapikaa.

Hän huokasi. Kädet vaipuivat syliin ja vaate putosi lattiaan. Siitä

kankaasta hän olisi saanut lapsillekin vaatteita. Muutamia kyynäriä--ei

se olisi mihinkään tuntunut. Olisi ottanut sen verran enemmän voittoa

markkinoissa.

Kangaspuita hänellä ei ollut itsellään. Soinisen emännältä oli aikonut

ottaa lainaksi, hänellä kun tiesi olevan kahdet.

Olisikohan tuo antanut? hän arveli nyt. Tekisipä mieleni mennä

kysymään.--Soma kuulla, olisinko onnistunut edes niitäkään saamaan.

Soiniska asui siinä lähellä, hän käski Liisan tulla hakemaan, jos

heille mikä hätä sillaikaa tulisi. Mikkoa varoitti olemaan hiljaa,

ettei Yrjö heräisi.

--Olkaa nyt kilttiä, en minä kauvan viivy, hän vakuutti vielä ovessa

mennessään.

Mutta kylässä keitettiin kahvit, eihän sieltä niin pian päässyt. Ja

pitkiin puheisiin he joutuivat. Soinisen emäntä tiesi kertoa kummia

juttuja. Kettunen oli karannut vaimonsa luota ja lähtenyt laivassa

eteläänpäin erään nahkurinsällin vaimon kanaa Savilahdesta. Kettuska

aikoi mennä Helsinkiin perästä miestään hakemaan.

Maria päivitteli, he päivittelivät sitä molemmat.

--Semmoisia ne miehet ovat! Tekisipä tuon joku vaimo, he sanoivat.

Eikä tullut kumpikaan ajatelleeksi, että olihan siinä tosiaankin vaimo

toisena säikeenä.

Soiniskalla oli kangas parast'aikaa kuteilla, kaunista ristikirjaista

mallia, sinipohjaa, punaista ja valkeata rannut. Semmoista olisi

Mariakin pannut; lopun olisi sitten lapsia varten kutonut pelkällä

sinisellä, että olisi tullut tummempaa eikä niin lian ottavaa kuin tämä

valkovaltainen.

Hän puhui nyt Soiniskalle kangashommasta ja miten se oli mennyt

myttyyn. Kysyi olisiko saanut häneltä kangaspuita lainaan.

--No, veikkonen, mielellä hyvällä, sanoi emäntä. Tuollahan ne seisovat

joutilaana liiterissä ja minulta olisit saanut kaikki verstaat, niidet

ja pirran, niitä on minulla jos kuin, enkä niistä mitään hyyriä olisi

tahtonut.

--Ihanko todella? Sinäpä vasta hyvä ihminen, kiitteli Maria, mutta hän

huokasi kohta sen jälkeen, sillä raskasta oli ajatella, kuinka

mainiosti kaikki olisi menestynyt, jos hän vaan olisi lankoja saanut.

--Hanki rahaa vaikka kiven kulosta, kehoitti Soiniska ja osta lankoja.

--Voi, rakas sielu, enhän minä niitä mistä hanki, ja kiven kolosta

niitä taitaisin vähin löytää. Elä edes puhu enää, pahaa tekee, kun sitä

ajatteleekin. Täytyy heittää kerrassa mielestä pois koko juttu.

Mutta eihän sitä niin helposti saanut karkoitetuksi. Aina syvemmälle se

vain tunki, mitä enemmän hän koetti sitä vastaan taistella.

Kotimatkalla hän tarkasti katseli katukiviä, että jos sattuisi sieltä

löytämään jonkun kultarahan taikka setelin. Onni jos olisi sen hänelle

potkaissut, useinhan niitä pudotettiin. Herrasväkeä kun tuli vastaan,

hän arveli: »noilla varmaankin olisi taskussaan mutta otapas sieltä».

Mihin hänen silmänsä vaan tarttuivat kotonakin, täytyi hänen kohta

mielessään laskea sen kapineen arvoa rahassa. Eihän niitä paljon

ollutkaan, huonekaluja muutamia ja pitovaatteita. Ei niitä voinut edes

panttiin viedä, ne kun olivat kaikki tarpeellisia. Vihkimäsormus oli

ainoa, mutta se taas ei yksin mihinkään riittänyt. Neljä markkaa

olisivat ehkä antaneet korkeintaan,--mitä lankoja hän sen vertaisella

sai?

Lapset olivat tuskaisia, hän torui heitä. Mikkoa hän lyödä nässäytti

pari kertaa sormillekin ja tiuskaamalla hän vaati Yrjöä olemaan vaiti.

Mutta ei se raukka siitä mitään ymmärtänyt, näkihän vaan että äiti oli

hänelle vihainen, ja tuli pahalle mielelle. Suu hömmäili, vesi tuli

silmiin ja hän parahti itkemään.

Marian kävi sääliksi, hän unohti hetkeksi markat ja kankaat, otti

lapsen syliinsä ja alkoi viihdytellä.

Viidettä käydessä hän tavallisuuden mukaan laittoi ne jo nukkumaan

yöuntaan. Eikä hän sitten oikein tiennyt, mihin työhön ryhtyisi;

katseli vielä kerran noita vaatteitakin, mutta viskasi ne harmissaan

kohta jälleen pois. Niinhän ne olivat rikki, ettei ollut kuin työn

hukka, jos niitä rupesi korjaamaan.

--Parasta kun menen maata, hän ajatteli, ettei pala öljy turhaan.

Hän nousi vuodettaan pöyhimään ja aukaisi oven ottaakseen avaimen

suulta pois, kun kuuli jonkun sieltä hiljaa tulevan pimeästä. Hän

säikähti ja yritti huutamaan. Näki sitten, että se oli mies, ja

peljästyi vielä enemmän.

--Hyi, herra siunaa, kuka siellä? Mitä te tahdotte? Mitä asiaa?

Vastauksen asemesta tukeva käsi työnsi hänet kynnykseltä takaisin

sisään.

Patruuni Oppman seisoi ovella, loi tarkastavan silmäyksen huoneesen,

koetteli lukkoa ulkopuolelta, huomasi avaimen jo olevan poissa ja näki

sen Marian kädessä. Hän hymyili ja veti oven kiinni.

Maria vapisi.

--Mitä patruuni tänne tulee, mitä varten,--mitä teillä on mielessä?

--Ole hiljaa, ettei lapset herää. Mitäkö tulin? Sinua katsomaan,

tietysti, en muuta.

Hän vaan naurahteli ja meni istumaan.

--Menkää pois, hyvä patruuni, menkää pois.

--Kas, kas, vai pois sinä minut ajaisit? Etpä ole varsin kohtelias

vieraallesi.

--Teillä mikä lieneekään aikomus. Voi hyvä jumala--

--Mitä sinä pelkäät suotta, enhän minä pahaa tee. Vai luuletko minua

semmoiseksi hirviöksi?

--Kun tulette näin myöhällä.

--Mikä myöhäinen, kello tuskin kuutta. Istuhan nyt ja ole ihan

rauhallinen. En minä kun tulin katsomaan, jos sinulla on hyvin ikävä

täällä yksinäsi.

Maria asettui pallille istumaan ja koetti tyyntyä.

--Kerro nyt, mitä olet tehnyt tänä päivänä.

Hän puhui levollisesti ja oli tosiaankin vaarattoman näköinen.

--Enpähän minä juuri mitään--

Hän keskeytti. Kangas juohtui mieleen, mutta viitsikö hän ruveta sitä

selvittämään?

--Sano pois. Sinä jotain ajattelit?

--Niin--ajattelinhan minä--ja miksikäs en sitä voisi kertoakin.

Hän puhui tuumansa alusta alkaen, kuinka hän sitä oli miettinyt kaiken

yötä ja toivonut sen onnistuvan, mutta kuinka se sitten raukesi

tyhjään, kun ei saanutkaan lankoja.

Siinä kertoessaan hän kaiken aikaa salaisesti toivoi, että patruuni

ehkä tarjoutuisi auttamaan. Hänellä kyllä oli rahaa, ei sen vertainen

summa hänen kukkarossaan mihinkään tuntuisi. Pelko katosi. Patruuni

kuunteli häntä ystävällisenä ja lempeänä. Viimein hän otti taskustaan

esille rahakukkaron, laski siitä setelirahan pöydälle ja hymyili.

--Katsopa tuota! Mitä sanot, jos antaisin sinulle?

--Voi, hyvä patruuni!

Maria vapisi. Hän ei voinut silmiään kääntää setelistä. Patruuni väisti

tuoliaan lähemmäksi.

--Riippuu vaan sinusta itsestäsi. Kun rupeat minulle ystäväksi, niin

kyllä rahaa saat. Minä en ole itara tämmöisissä kohdin.

Hän tarttui kiinni ja veti Mariaa luokseen, huolimatta hänen

vastustelemisestaan.

--Elkää, hyvä patruuni, päästäkää, päästäkää--hän mutisi ja koetti

irtautua. Mutta kun hän, väänsi päätään syrjään, sattuivat silmät

taaskin seteliin. Sydän löi, posket hohtivat, ja laimeammin hän

vältteli patruunin hyväilyjä. Katse kiinni pöydällä olevassa rahassa

hän vaan puolella voimallaan enää pyrki erilleen.

--Voi päästäkää, hän kuiskaili, en minä uskalla, en--ihmisiä asuu

seinän toisella puolella--kuulevat--

--Mitäs sitten vääntelet suotta. Ole hiljaa.

Patruuni nykäisi lamppua ja puhalsi. He jäivät pimeään.