Ville yhtyi kauppias Hellmanin rahtimiehiin, jotka myöskin veivät
kuormia Kajaanin markkinoille. Tuttuja molemmat, Korhonen Savilahdesta
ja Räsänen Sorsasalosta. Heidän seurassaan oli hänen rattosampi ja
turvallisempi kulkea, sillä he olivat paljon käyneet rahtia ja
Kajaanissa matkustaneet jo monet kerrat.
Sievänlaisessa hutikassa he olivat kaupungista lähtiessään. Ville ei
ollut mikään juoppo, mutta viisi markkaa kun sai käsirahaa, niin osti
hän sillä pullon viinaa kumminkin matkalle. Ryypyt otettiin ja luonto
nousi sen verran, että maailma tuntui keveältä ja ilo tunki esille
milloin rallatuksissa, milloin vallattomissa sätkäyksissä ohikulkeville
tai tarpeettomissa huudoissa hevosille.
Ville varsinkin riemastui, sillä tämä oli hänelle uutta ja virkistävää
vaihtelua entiseen alinomaiseen kirvestyöhön. Sattui vielä lisäksi
olemaan kaunis ilma. Aurinko paistoi kirkkaasti ja jää oli kuin peili;
maakannaksien yli päästessä pani vaan tinkaa, mutta eihän noita,
jumalan kiitos, varsin tiheään ollut alkumatkalla. Siinä kun hän
vatsallaan kuorman päällä ojenteli, milloin hiljaa hyräili, milloin
rallatteli niin, että Räsänen, joka edellä ajoi, kääntyi irvistäen
katsomaan, heräsi hänessä vähitellen rohkeita ja iloisia tulevaisuuden
tuumia. Hän päätti hankkia itselleen hevosen, tavalla millä hyvään,
vaikka velaksi. Sitten hän rupeisi ajuriksi ja kävisi talven aikaan
rahtia. Sillä tavoin hän ansaitsisi enemmän, niin, tietysti paljonkin
enemmän, ja itse pääsisi helpommalla, eihän tämä ollut työtä eikä
mitään, hauskaa ja iloista elämää vaan. Sai olla omassa vapaudessaan ja
nähdä maailmaa. Toista vallan!
Hän hihkasi riemussaan, sivalsi hevosta piiskalla selkään ja antoi
mennä toisten sivu. Päivä oli kirkas, mieli kevyt ja tulevaisuus loisti
eteen valoisampana kuin milloinkaan ennen. Ei hätää mitään! Hän
heilahutti vieläkin piiskaa, hevonen karkasi kuin syötävä eteenpäin,
toiset jäivät pitkän matkaa jäljelle, varsinkin Korhonen, jolla,
polosella, oli onnettoman huono hevonen. Kun maakannas alkoi lähetä,
hän ajoi käyden, pani tupakan ja odotteli toisia.
Yökortteerissa ei tahtonut Ville saada unta. Hän oli vaan ajavinaan;
kun silmänsä ummisti, tunsi, kuinka reki luisti eteenpäin, näki hevosen
ja jään, kuuli jalan kopseet, sieramien puhalluksen ja kitinän reen
alla. Sitten tuli pelko kuormista ja hevosista, että jos ne kuka vie.
Omiaan, tietysti, etupäässä ajatteli. Tuon tuostakin täytyi nostaa
päätä ja kuulustaa, kun luuli ulkona kolisseen. Eikä monta minuuttia
kulunut, ennenkuin taas meni katsomaan oliko kaikki paikoillaan.
Muut nukkuivat rauhassa. Kovin olivat huolimattomia Villen mielestä.
--Ihme ja kumma! hän päivitteli aamulla, kuinka sikeässä te makasitte.
Ette suinkaan olisi tienneet mitään, vaikka olisivat vieneet sekä
kuormat että hevoset.
Toiset vaan nauroivat.
--Tottumus sen tekee, sanoi Korhonen. Jahkapahan olet muutamia vuosia
käynyt rahtia, niin kyllä opit sinäkin. Luissaan sen meikäläinen
tuntee, milloin vaara pyörii.
Seuraavana yönä otti väsymys kumminkin Villestä vallan. Hän oli juuri
päässyt makeimpaan uneen, kun Korhonen äkkiä hyppäsi vuoteeltaan ja
saimeasti kiroten ryntäsi ovesta pellolle. Räsänen siihen heräsi,
töyttäsi Villeä kylkeen ja oli samassa silmänräpäyksessä ulkona.
Ville ymmärsi, että nyt oli paha merrassa. Hän ehätti kuormien luokse;
hevoset he arvon olivat tässä talossa saaneet lukolliseen liiteriin.
Mutta ennenkuin hän joutui maillekaan, kuului pihasta armotonta huutoa,
jyskettä ja tappelua. Korhonen ja Räsänen olivat tulisessa kahakassa
mustilaisten kanssa, joita koettivat ajaa pois kuormien kimpusta.
Ville sieppasi korennon ovipielestä ja meni hätään. Löi oikeaan ja
vasempaan minkä ennätti ja teki puhdasta jälkeä missä vaan liikkui.
Mustilaiset juosta vilistivät metsää kohden; Ville perässä, korento
pystyssä. Mutta hän oli paljain jaloin ja puolittain alasti, Korhonen
ja Räsänen samoin. Sen vuoksi eivät nämä seuranneet, vaan huusivat
häntäkin takaisin.
--Anna juuttaiden olla; palellut! kuului Korhosen varoitus pihasta, kun
Ville jo oli puolitiessä kujaa.
Ei hän tahtonut malttaa. Kovin teki mieli ottaa heidät kiinni ja lyödä
kintut poikki jok'ainoalta että muistaisivat toisen kerran pitää
kyntensä matkamiesten kuormista erillään.
Mutta niitä oli monta siellä edessä päin, hän yksin. Jalkoja sitä
paitse poltti pakkanen kuin tulessa. Hänen täytyi perältäkin jättää
heidät rauhaan.
Kun hän tuli pihaan jälleen, olivat toiset jo tuvassa. Sinne hänkin
aikoi, vilkaisi kumminkin kuormaansa ensin.
Säikähti ja kirosi. Eihän se ollutkaan entisellään? Niinimattoa oli
revitty peränurkasta, ja kun tutki reikää, näki selvään että
sokuritoppa siitä oli viety.
Ei muuta kun takaisin samaa päätä, ja niin tulisessa kiireessä, ettei
joutunut edes huutamaan toisia avukseen. Eikä hän heitä kaivannut, ei
muistanutkaan; yksin olisi mennyt tällä hetkellä vaikka satoja tuhansia
vastaan. Sitä vaan pelkäsi, ettei hän heitä enää saavuttaisi eikä
löytäisi. Mutta kun maantielle pääsi, hän heidät jo näki vaimoineen,
lapsineen ja kaikkine rössyineen. Pian mustilaisetkin hänet älysivät,
ottivat ensin juoksua eteenpäin, mutta pysähtyivät sitten äkkiä,
jättivät tavarat ja huonomman joukon paikoilleen ja kääntyivät itse
takaa-ajajaa vastaan.
Ottelu syntyi, kamala ja kiukkuinen. Etempänä vaimot uhkailivat ja
parkuivat, lapset itkivät hätääntyneinä. Mutta miehet purivat hammasta,
iskivät toisiinsa kiinni, kiroilivat ja kiehuivat vihasta. Ville huhtoi
korennollaan kuin karhu, mutta erään mustilaisen kädessä välähti
puukko. Ei hän sitä huomannut, vaan kun selkää rupesi kuumentamaan,
ynmmärsi hän saaneensa haavan. Voimat samassa vähenivät, hän lyötiin
maahan ja korento putosi kädestä. Niskaa kylmensi ja jalkoja; korvissa
humisi, silmät pimenivät. Mustia haamuja liikkui ensin ympärillä,
etenivät sitten ja katosivat.
--Jokohan kuolen?
Se oli viimeinen ajatus, joka nousi hänen mieleensä. Mutta sekin sammui
pian, kaikki raukesi ja pysähtyi kuin hiljaiseen uneen ikään.
Sillä välin mustilaiset kiireesti pakenivat. Sokuritopan jättivät
jälkeensä, ettei heitä ajettaisi takaa eikä tunnettaisi samoiksi, jos
kiinnikin saataisiin. He vainusivat jo liikettä talosta.
Eivätkä he siinä pettyneet. Kahakka oli kuulunut tupaan, Korhonen ja
Räsänen arvasivat Villen olevan hädässä.
--Sitäkös hän sinne meni. Sitäkö jo vaan! kiukkuili Räsänen, joka juuri
parahiksi oli heittäytynyt vuoteelleen.
Nousi kumminkin ylös ja veti saappaat jalkaansa.
--Avuksi täytyy lähteä. Kiireimmän takeen. Vähissä tappavat vielä!
sanoi Korhonen ja suti päälleen vaatteita minkä ennätti.
Pystyssä oli pian talon omakin väki, lapset vaan vetivät rauhassa
untaan ja muutamat vaimot käänsivät siunaillen kylkeänsä eivätkä
välittäneet nousta, kun näitä tämmöisiä jumalattomia menoja tavantakaa
sattui siinä tienposkessa.
Miehet hyökkäsivät pihalle, mutta silloin oli melu jo hälvennyt. He
pysähtyivät kuuntelemaan, luulivat ensin rusahtelevan vielä kauvempana
tiellä, vaan sitten oli kaikki hiljaa.
He menivät kumminkin sinnepäin, löysivät Villen tiepuolesta
hengettömänä ja vähän etempänä sokuritopan; muuten ei kuulunut eikä
näkynyt enää niin mitään.
Ville oli vielä lämmin; he kantoivat hänet tupaan penkille ja kaatoivat
viinaa suuhun. Alas se meni. Sitten hän jo alkoi huokuakin ja aukaisi
silmiään. Mutta tajussaan hän ei ollut, sen kohta huomasi, ja selvää
oli myöskin, ettei hän seuraavana aamuna matkalle kykenisi.
Kuorma oli toimitettava ajoissa perille, siitä tunsivat toisetkin
olevansa vähän niinkuin edesvastauksessa, kun olivat kerran yhtä matkaa
kulkeneet. Läheisestä mökistä saatiin mies, ja ennen päivän valjettua
he taas läksivät taipaleelle. Ville ei vielä silloinkaan tiennyt
maailmasta mitään. Hän vaan pyörtyi pyörtymistään, yhä uudelleen. Vähän
aina saivat virkoamaan välillä, kun panivat milloin viinaa, milloin
Hokmannia suuhun, mutta hetken päästä kun katsoivat, oli hän jälleen
tainnuksissa.
Veri oli lakannut vuotamasta, sillä vaimoväki oli tuonut riepuja,
joilla sidottiin haavat kiinni. Niistä oli yksi pahin; se oli vasemman
olkaluun alapuolella ja näytti menevän hirvittävän syvälle.
Pulppuamalla siitä alussa tuli verta ja kauan sieti hautoa kylmällä
vedellä ennenkuin saivat sen verran taukoamaan, että voivat panna
siteen päälle.
Kun Korhonen ja Räsänen olivat valjastaneet ja laittaneet kuormansa
taas kuntoon menomatkalle, tulivat he vielä kerran sisään Villeä
katsomaan. Seisoivat siinä kotvan aikaa penkin luona ja odottivat, että
hän avaisi silmänsä. Mutta ei hän avannut. Kalpeana vaan makasi ja
hiljaa huokui.
--Tuskin hänestä enää kalua tulee, arveli Räsänen.
Molemmat antoivat markan omista rahoistaan talon väelle, pyysivät
hoitamaan ja lupasivat palatessaan tulla katsomaan.