Villellä oli koko pitkä matka kuljettavaa, uudelta kaupungilta
satamatorille saakka, jossa patruuni asui. Siinä astuissaan hän
ajatteli yhtä ja toista.
--En mene sille miehelle työhön, ennenkuin viimeisessä tingassa, sitten
kun en muualta mistään enää työtä saa. Semmoinen nylkyri kuuluu olevan
... ja tunnoton ... keksii jos minkä koukun, että vaan pääsee maksusta
vapaaksi... Vaivainen, joka sen kanssa joutuu tekemisiin, sanoi Kekkos-
vainaja. Ja niin sanovat kaikki, jotka hänet tuntevat... Koron
kiskomisella kun on rikastunut, niin arvaa sen jo siitäkin minkälainen
mies on... Ja viimeiseen penniin kuuluu tinkivän aina jos mitä teettää
... eikä sitäkään vähää saa ulos muuta kuin suurella riidalla... Kyllä
en työhön rupea, vaikka pyytäisikin. Ennen hakkaan puita...
Eipä sillä että hän minua nenästä vetäisi kesken, olkoon kuinka kavala
hyvänsä ... pitäisin silmäni auki. Eikä hän uskaltaisi maksun kanssa
vikuroida. Kun teen kunnollisen työn, niin täysi palkka, jumal' aut',
siitä tulla pitää, sen näyttäisin herralle. Ja kun ojentaisin ruumiini
oikein suoraksi, sanoisin jyrkän sanan ja teroittaisin häneen semmoiset
silmät, ettei hän mokomia vielä ikinä ole nähnyt, niin varmaan hänen
täytyisi vavista edessäni. Onpa jumala antanut vahvan nyrkin... Mutta
ne ovat miehetkin semmoisia vätyksiä monet, ettei tarvitse kuin vähän
ärjäsee, niin jo säikähtävät. Hyvähän tuommoisten herrain sitten on
menetellä heidän kanssaan aivan oman mielensä mukaan. Mutta tulkoonpas
koettamaan tänne ... tulkoonpas, sanon minä! Kyllä minä opetan...
Istuu siellä vaan ja lihoo. Elää koroillaan kuin hyvä kuningas. Ja
raiskaa naisia, hyi! Ei kuulu rouva uskaltavan nuorta piikaakaan pitää,
kun herra sen kohta viettelee. Hyi, kolmasti, hyi! Ja noita sitä
yhtäkaikki kumarrellaan ja kunnioitetaan. Rehellinen työmies ei ole
ihminenkään tuommoisen pohatan rinnalla. Ja mikä kumma siinä lienee,
että vaikka ne eläisivät kuin siat, ja vaikka viekkaudella ja kujeilla
itselleen kokoovat rikkauksia, niin ei ne siltä kiinni joudu... »Laki
on niinkuin laki luetaan», sanoo sananlasku.
Mutta annahan olla! jos minä sittenkin menisin hänelle työhön. Lystin
vuoksi, yhden hullun kerran. Sepä kumma ettei rehellinen mies saisi
puoliaan pidetyksi... Kun tiedän että minulla on oikeus, niin silloin
panen kovalle, eikä siinä auta, ei laupiaat silmätkään...
Hän seisoi kyökissä ennenkuin näistä ajatuksistaan selvisi. Aivan niin!
Vanhoja, äkäisen näköisiä rumia naisia siellä vaan hääri askareissa.
--Nuo nyt varmaankin säilyvät patruunilta, arveli Ville itsekseen ja
hänen täytyi vetää suutansa nauruun.
Näkyivät tietävän, että häntä oli käsketty puheille.
--Menkää toisesta ovesta sinne suoraan patruunin kammariin, eteisestä
vasemmalle, neuvoivat. Kyllä hän on kotona.
Kun Villen piti astua noita leveitä ja komeita sisäportaita ylös,
huomasi hän saappaansa olevan lumiset ja kovin kömpelömäisesti raskaat.
Ja vaatteetkin, vanhat sarkahousut ja harmaa nuttu, muuttuivat hänen
silmissään äkkiä peräti huonoiksi. Mutta vasta häneltä eteisessä tahtoi
rohkeus tyyten kadota, kun avonaisesta salin ovesta loisti semmoinen
valo ja hienous ja prameus vastaan, että pää kerrassa meni pyörälle.
Kruunussa paloi lamppuja ja kynttilöitä, seinämillä seisoi korkeita,
viheriöitä kasveja, huone oli kuin yrttitarha tai paratiisi. Ja nuo
onnelliset, jotka istuivat pöytien ympärillä, ylpeitä rouvia, nuoria,
ihania neitosia kauniissa puvuissa,--niin olivat kuin enkeleitä...
Pianon luona istui eräs ja soitti, toiset puhelivat ja nauroivat.
Ville unohti itsensä ovensuuhun seisomaan eikä osannut muuta kuin
katsoa töllistellä. Talon neiti kait se oli, tuo, joka hänet ensin
huomasi, koska kiiruhti eteiseen.
--Mitäs asiaa? Patruuniako haette? hän kysyi silmiään siristellen.
Vaan ennenkuin Ville ehti saada sanaakaan suustaan, hän jatkoi:
--Menkää tuosta ovesta!
Ville nosti varoitellen suuria jalkojaan, ikäänkuin olisi hän pelännyt
tuon kiiltävän lattian särkyvän niiden alla. Koko hänen ruumiinsa oli
lamaantunut, hän tunsi itsensä vieraaksi ja oudoksi tässä ympäristössä.
Äskeinen uhkaylpeys pakeni kuin tuhka tuulessa.
Patruuni käveli edestakaisin kammarissaan, ja eräs nuorempi herra,
lieneekö ollut hänen poikansa, istui sohvalla, suuri sanomalehti
edessä. Sen takaa hän kerran vain vilkaisi Villeen, sitten ei pitänyt
hänestä enää lukua.
--Te olette Toikka? kysyi patruuni.
--Niin olen.
--Osaatteko hoitaa hevosta?
--Kyllä.
--Olen ajatellut lähettää teitä viemään kuormaa Kajaanin markkinoille.
Hän oli selin Villeen ja selaili paperia pöydällä.
--Patruuninko omalla hevosella?
--Niin.
--Joko sinne pitäisi milloin lähteä?
--Maanantai-aamuna.--Hän heitti syrjästä silmäyksen Villeen ja kääntyi
sitten taas papereihinsa.--Pari viikkoa siellä korkeintaan menisi.
maksun suhteen ... antaisin teille kaksikymmentä markkaa siitä
reissusta.
Nuoren herran silmät tulivat esiin sanomalehden toiselta puolen:
--Ä de inte för mycky?
Mutta kun vastausta ei tullut, väisti hän lehden taaskin kasvojensa
eteen eikä sen koommin mitään virkkanut.
Ville katseli patruunin leveätä selkää ja lyhyttä, paksua niskaa. Hän
koetti päästä tajuunsa; kierteli lakkiaan, omaa, tuttua lakkiaan, ja
pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse. Mutta selvän ajatuksen päästä ei hän
sittenkään tahtonut kiinni saada. Soitto yhä humisi viereisestä
huoneesta, ja kaikki oli täällä niin hienoa, että hän vasten
tahtoansakin rusi tuntemaan itsensä kovin halpa-arvoiseksi.
Patruuni kääntyi nyt päin.
--No, mitä sanotte? Suostutteko, vai--?
--Saatanhan minä lähteä.
--No, päätetään sitten niin. Maanantai-aamuna tulette varhain tänne
kuormaa laittamaan.
Kadulla vasta Ville taas vähitellen pääsi tolkkuunsa. Ensin häntä
harmitti.
--Voi perhana, hän ajatteli, mikä minulta vei rohkeuden? Ihmisiähän ne
ovat nekin, ei sen kummempia. Kahdella jalalla kävelevät, ihan niinkuin
minäkin. Hitto vieköön! Siinä seisoin kuin mikä justiin, mitähän sekin
neiti minusta ajatteli? No, ihme kumma, että pitää olla semmoinen
tallukka!
--Noh ... mielelläni sinne nyt kumminkin menen. Enemmän tulee
päiväpalkkaa kuin puunhakkuulla,--ja onhan sentään toista kun pääsee
liikkumaan...
Hän oli jotenkin hyvällä tuulella kotiin palatessaan. Käski Marian
laittamaan kalakukkoa evääksi.
--Ja kaksi viikkoa sinä viivyt poissa? kysy Maria.
Aavistus nousi hänelle poveen, joka pelotti ja houkutteli samalla.
Miksi patruuni kääntyi juuri Villeen, jota ei tuntenut ja jota ei
koskaan ennen ollut työssään pitänyt? Mutta kun Ville ei näyttänyt
mitään epäilevän, karkoitti hänkin sen ajatuksen mielestään ja rupesi
hommaamaan evästä kiireimmän takeen.