Oli lauvantai-ilta. Maria pesi kammarin lattiata, vanhemmat lapset,
neljännellä vuodella oleva Liisa ja Mikko, joka ei vielä ollut täyteen
kahtakaan, houkuttelivat pikku Yrjöä. Mutta se vaan juonitteli eikä
tahtonut ottaa talttuakseen. Maria ovensuussa hankasi lattiaa että hiki
nousi päähän ja torui Yrjöä aina väliin.
--Huutamatta siellä. Hyi, semmoista pahaa poikaa. Antaako äiti sinulle
tukkapöllyä, häh? Näytä sille nukkeasi, Liisa.
--En minä näytä, se repii, ruikutti Liisa.
--Eikä revi, ja voithan sinä varoittaa. Elä itke mutus, elä, elä!
Mutta »mutus» kun kuuli äidin äänen, äityi kahta kovemmin huutamaan.
Toiset häntä viihdyttääkseen huiskivat ja taputtivat käsiään,
hyppelivät ja laulaa rallattivat. Siitä syntyi semmoinen melakka, ettei
korviaan pitänyt.
Ei Maria kuullut, kun vieras poika tuli sisään, sillä hän sattui
silloin juuri olemaan selin oveen, uunin nurkkaa pestessään.
Poika seisoi hyvän aikaa lakki kädessä ja ryki, ennenkuin Maria älysi.
--Hyi, herra siunaa, kuinka säikähdin! hän huusi ja nousi ryömyltään
ylös polviensa varaan. Mitä asiaa? Hiljaa, lapset, että kuulee puhetta.
--Patruuni Oppman lähetti sanomaan, että--
Maria ei kuullut enempää. Hän sävähti punaiseksi ja käsi putosi
hervottomana alas. Sitäkö kymmenmarkkasta se nyt lähetti perimään?
--En kuule.--Liisa, herkiä, jumalan luoma, eihän se sinun
kiljumisestasi kumminkaan välitä. Sanomaan, että mitä?
--Että jos miehenne tulisi käymään hänen puheillaan.
--Sepä on työssä nyt.
--Tulkoon sitten illalla työstä päästyään.
--Kyllä sanon.
Poika meni. Maria lopetti luuttuamisen ja otti Yrjön syliinsä. Lapsen
rievut jäivät pesemättä, pölyt pyyhkimättä. Häneltä katosi työinto,
eikä hän voinut muuta kuin miettiä ja yhä uudelleen miettiä: »mitä
herran nimessä patruuni Villestä tahtoi». Eikä hän päässyt selville
siitä, hyvääkö tuo merkitsi vai pahaa.
Niin pian kuin Ville ovea aukasi iltahämärässä työstä palattuaan, huusi
Maria hänelle jo vastaan:
--Kuules, hyvä ihminen, kun patruuni laittoi sinua hakemaan luokseen.
--Kuka patruuni?
--Oppman, herra jesta.
--Vai niin. Mitä hän minusta?
Ville laski levollisena hattunsa naulaan.
--No, en tiedä. Sitähän tässä kaiken aikaa olen ihmetellyt.
--Etkös kysynyt sanan tuojalta?
--En hoksannut. Kun minun vaan pisti päähäni, että sitä kymmenmarkkasta
kait se nyt tahtoo periä.
--Jopa--! Vaikka eihän peijakkaan tiedä. On se ehkä harmittanut sitä
vanhaa saituria, kun pani vakaisen rahan menemään.
Villeä nauratti vieläkin sitä muistellessaan.
--Mutta että hän juuri sinua tahtoo.
--Niin, tosiaankin--! Eikä, hiidessä, ei hän sitä kymmenmarkkasta peri.
Jotain muuta hänellä mahtaa olla mielessä.
--Ehkä pyytää työhön.
--Sitä ennemmin.--No, tuleppa nyt sitten tänne isän syliin. Tule, tule!
Sen sanoi Yrjölle, joka kädet ojona pyrki hänelle äidin polvelta.
--Mene vaan. Kyllä oletkin ollut niin paha poika taas, ettei mihin
panna. Elä, jumalan luoma, anna sille piippua suuhun, kipeäksi tulee.
Niin, nauratko sinä nyt, junkkari? puhui äiti.
Toisetkin lapset keikkuivat isän ympärillä. Mikko tahtoi, että isä
häntä hypittäisi jalallaan.
--Sinuako, suurta poikaa? sanoi isä. Jopa jo! Hypi sinä vaan omilla
jaloillasi.
Liisankin olisi vielä tehnyt mieli isän syliin, mutta ei hän sentään
pyytänyt, kun ymmärsi sen mahdottomaksi. Yrjölla oli etuoikeus ja
Mikolla hänen jälkeensä. »Aika tyttö!» sanoi äiti aina, kun hän vaan
mielitekojaan toi ilmi. Ja niin oli Liisa ruvennu pitämään itseään jo
vallan vanhana, semmoisena, jonka tuli vaan hoitaa noita nuorempia ja
vastata niistä.
--Otappas tämä nyt taas minulta, niin saan mennä Oppmaniin kuulemaan,
sanoi Ville, samalla kun laski Yrjön Marian syliin ja otti hattunsa.
--Elä viivy kauvan, huusi vaimo hänen jälkeensä