Hän eli Kalevan maassa, kynti peltoa, poltti soita ja viljeli metsää.
Ahkera oli Sampsa poika Pellervoinen ja väkevä ruumiiltaan; raskain työ
oli hänelle iloista huvitusta vaan.
Eräänä päivänä ruhtoi Pellervoinen metsässä kirveineen ja kaatoi hongan
toisen jälkeen. Kun päivä oli puolessa, tuli aavalta aholta nuori
neitonen metsään ja istautui puun kannolle likelle nuorukaista. Kauan
silmäili hän Pellervoista, joka taukoamatta iski kirvestään hongan
juureen.
»Väkevä olet, nuorukainen», puhkesi neitonen viimein puhumaan, »mutta
tiedänpä erään, joka on sinua vielä väkevämpi».
»Kukahan tuo olisi?» kysyi Pellervoinen, joka yhä jatkoi työtään.
»Se on Tuulen tytär, tai toisin sanoen minä, jos sen muuten tietää
tahdot», vastasi neito.
»Sinäkö?» kysyi Pellervoinen pilkallisesti hymyten, ja nyt hän ensi
kerran loi silmänsä tyttöön.
»Epäiletkö?»
»Hm ... tuskin luulen sun tuota hentoa koivuakaan saavan kaatumaan»,
arveli Sampsa poika.
»No tuopa kumma olisi», huusi tyttö ja tarttui samalla koivuun käsin.
Mutta koivu oli nuortea, se taipui, jotta latva oli lähes maata
koskettaa, mutta ei vaan taittunut. Tuulen tytär ponnisti viimeisetkin
voimansa, otti vauhtia, teki uuden ryntäyksen. Turhaan! Puu oli käyränä
kuin luokka hänen käsissään, mutta poikki se ei sittenkään mennyt.
»Herkeä jo, herkeä, muutoin tapat itsesi», pilkkasi häntä Pellervoinen.
Ja Tuulen tyttären täytyi kun täytyikin heretä. Hän läähätti hirveästi,
koko ruumis vapisi kuin haavan lehti ja hervotonna vaipui hän alas
mättäälle.
Pellervoinen iski kirvestään saman koivun juureen ja samassa puu
kaatui. Tuulen tytär kavahti ylös mättäältä.
»Anna minulle tuo kirveesi», rukoili hän, »minä sinulle siivet annan,
joilla lentää voit».
»En tarvitse siipiäsi, onhan minulla jalat», vastasi Pellervoinen.
»Jaloillasipa et voi ilmassa lentää», väitti Tuulen tytär, »et voi
käydä auringossa, etkä kuussa, etkä tähtitarhassa taivaan alla».
»Mitäpä siellä tekisinkään, minulle kun Maan emo leivän antaa.»
Mutta Tuulen tyttären teki kovin mieli saada kirvestä omakseen.
»Vaihda pois», virkkoi hän, »minä Turjan tytin, hallahelman, karkoitan
takaisin pohjan perille, kun hän tulee peltojasi vahingoittamaan.»
Pellervoinen jo myöntyi.
»Olkoon menneeksi!» lausui hän. »Saattaisi sinusta joskus olla apuakin,
vaikka väliin olet kovin unelias.»
Hän antoi kirveensä Tuulen tyttärelle, joka tarjosi hänelle siipiä
vastaan.
Hyppy-askelin riensi nyt Tuulen tytär iloisena kedon poikki, kantaen
kirvestä olallaan. Pellervoinen taas pani siivet suureen tuohi-
konttiin, nosti kontin selkäänsä ja alkoi hänkin verkalleen astua
poispäin--ei kuitenkaan samaa tietä, kuin Tuulen tytär.
Kun Pellervoinen kotvan aikaa oli astunut eteenpäin, tuli hän laveille
viljavainioille. Voi surkeutta! Vilja, joka eilen vielä kauniina ja
vihantana rehoitti, seisoi nyt haljakkana, ikäänkuin olisi kalman
käsi sitä koskettanut. Ja kuolon hiljaisuus vallitsi ympäristöllä;
ruisrääkkä ainoastaan viserteli tuolla aidan seipäällä valitus-
virttään.
Alakuloisena vaipui Pellervoinen pellon pientarelle.
»Mitäs tuumit Sampsa Pellervoinen?» kuului ääni hänen takanaan.
Pellervoinen käänsi päänsä ja katsoi puhujaan.
»Sinäkö se olet, Maan emo?» kysyi hän--»Oi kuules! Tuosta mulle pitkät
tuumat, suuret surut, mustat murheet, kun Turjan tyttö, tuo kehno
hallahelma kylmästä pohjolasta minua alati vainoo, viskaa kauhalla
vilua hyytä jäisestä kattilastaan ja sillä kauniit kasvini kaikki
turmelee.»
»Mitäpä siitä huolit, pellon poika, ota kultainen kirveesi ja lyö sillä
hallahelman jalat poikki», neuvoi Maan emo.
»Ei pysty mun kirveeni hänen jäisiin jalkoihinsa», valitti
Pellervoinen, »siihen tarvittaisiin tulisia miekkoja,--miekkoja, joita
ainoastaan ilman ihanat impyet omivat».
»Oi, Sampsa Pellervoinen! kunpa olisi sinulla siivet niinkuin on
linnulla, niin lentäisitpä korkeuteen taivaan kaarelle noita ihania
impiä puhuttelemaan.»
»Siivet--niin tottakin.» Nyt selveni Pellervoiselle keino oivallinen.
Hän otti siivet kontistaan, kiinnitti ne olkapäihinsä ja kohosi ylös
ilmaan. Kuta korkeammalle hän nousi, sitä keveämmäksi kävi lentäminen.
Maan emo ei häntä enää oivaltanut suurempana kuin kärpäsen kokoisena
sinisellä taivaalla.
Mieluisata oli Pellervoiselle tämä ilmassa liiteleminen. »Kuinka
raskaita olivatkaan askeleni tuolla alhaalla maan tomussa», ajatteli
hän, »ja täällä kuinka ihanata, raitista ja puhdasta kaikki!» Vielä
kerran loi hän silmänsä alas maata kohden. Vihantina ja kauniina
kukoistivat siellä laaksot ja kukkulat, kirkkaina kuin kristalli
päilyivät joet, järvet ja meri. Hiljaiselta ja rauhalliselta näytti
kaikki, ikään kuin ei siellä levottomuus olisi majaansa löytänytkään.
Jäähyväis-silmäilyn maalle heitettyään, aikoi Pellervoinen taaskin
pitkittää matkaansa yläilmoihin. Mutta odottamattomat vastukset
kohtasivat häntä. Sakeata usvaa lankesi alas taivaalta ja piiritti
hänen tuota pikaa niin, että kaikki hänen näkyvistään katosi. Tuostakos
nyt tuska tuli! Pellervoinen pyrki ylös, mutta sumu oli vastassa; hän
lensi alemma,--sumua oli sielläkin. Ja oikealla ja vasemmalla, edessä
ja takana, joka haaralla oli sumua ja yhä sumua. Jo pellon poika
suuttui, eikä se ihme ollutkaan. Hän sieppasi kontin selästään ja alkoi
sillä huiskia ympärilleen. Mutta turhaan hän usvaa pieksi, se ei siitä
paennut, vaan sakeni sakenemistaan. Kun Pellervoinen vihanvimmassa
ruhtoi konttinensa, kuului hänen korviinsa hiljainen naurun katkatus
jostakin läheisyydestä. Hän katsoi ylös, teroitti silmänsä ja huomasi
nyt neidon, joka parast'aikaa seuloi usvaa ilmaan.
»Malta sinä, Terhenitär», lausui Pellervoinen, »luuletko minua usvalla
peloittavasi. Kiitä vaan onnea, ettei ole minulla asetta mukanani.»
Terhenitär nauroi, mutta taukosi kuitenkin seulomasta.
»Suotta taistelisit mun kanssani», lausui Terhenitär, »sillä jos
oletkin miestä olevinasi tuolla alhaalla maan tomussa, olet sä
kuitenkin täällä mitätön kuin tuulelta tuuditeltu untuva. Mutta anna
minulle tuo konttisi, jotta saisin siinä utuani säilyttää, niin päästän
sinut heti rauhassa lentoasi jatkamaan.»
Ei tuo ollut Pellervoiselle aivan mieluista, mutta hän tunsi jo
olevansa ylhäällä ilmassa juuri kuin kukko vieraalla tunkiolla, ja
sentähden hänen täytyi myöntyä Utu-tytön vaatimukseen.
»Jos lupaat sinäkin Turjan tyttiä hätyyttää silloin, kun huomaat hänen
aikovan peltojani vahingoittaa, niin olkoon kontti omasi.»
Terhenitär suostui kauppaan, otti Pellervoiselta kontin ja alkoi heti
koota usvaansa. Ilma samalla rupesi selkenemään; näköala laajeni
laajenemistaan, taivas jo kirkkaana kaarsi ylähällä ja ainoastaan
muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli verkalleen Pellervoisen
ympärillä.
Kolme päivää ja kolme yötä liiteli Pellervoinen yläilmoissa, ennenkuin
hän saapui taivaan tähtitarhaan. Hän lensi tähdestä toiseen ja joka
tähdessä tapasi hän ihania impiä, jotka ahkerasti kutoa helskyttivät
loistavata kangasta. Mutta Tähettäret eivät omineet sitä kultaista
miekkaa, jota Pellervoinen halusi saada. Otavatar, jonka luokse pellon
poika viimein saapui, neuvoi häntä menemään joko Kuutalaan tai
Päivälään, joissa hän luuli senlaisen miekan löytyvän. Pellervoinen
otti jäähyväiset ystävällisiltä neideiltä ja lähti taaskin ilmoja
liitämään.
Taas lenteli Pellervoinen kolme päivää ja kolme yötä aavassa
avaruudessa, ja tuli niin kolmannen yön lopulla Kuutalan tupahan.
Hopealta hohtivat paikat Kuutalassa ja hopeanhohtavata oli kangaskin,
jota Kuutar parast'aikaa hopeisen ikkunan ääressä vireästi kutoi.
Ujostellen jäi Pellervoinen ovensuuhun ja toimitti sieltä asiansa
ihanalle immelle. Tämä heti taukosi kutomasta ja kuunnellen
Pellervoisen puhetta nosteli hän ensin niisiänsä, nojasi sitten
kyynärpäällään pirtaan ja käänsi lempeät kasvonsa Pellervoista kohden.
Tämä jo oli puheensa lopettanut; Kuutar oli hetken vielä ääneti ja
hänen kasvoissaan ilmaantui suruinen mieli. Viimein hän lausui:
»Kuinka mielelläni tahtoisinkaan sinua auttaa, jos vaan suinkin voisin,
sillä maan asujamia olen aina sydämestäni lempinyt. Hiljaisina syys-
öinä, kun kaikki olette levolla olleet, olemme usein Tähettärien kanssa
valvoneet ja taistelleet tuon kurjan Turjan tytin kanssa, joka
väsymättä vainoo viljapeltojanne. Mutta jäisellä kilvellään on hän
taitavasti väistänyt miekkaimme lyönnit ja ilkeästi nauraen tanssinut
vaan jäisen kattilansa kanssa lakeudella. Onpa hän vielä kauhallaan
viskannut jäänsirpaleita meillekin vasten silmiä.»
Kuutar taaskin polki suksiaan, löi kangasta pirralla ja viskeli
vireästi sukkulaista. Pellervoinen aukaisi oven ja aikoi nolomielin
mennä jo menojansa, kun Kuutar vielä huusi hänen jälkeensä:
»Päivätär on ainoa, jonka kultaista miekkaa Turjan tytti pelkää; ja
varmaan hän tahtookin sinua auttaa, sillä hän on lempeä ja hyvä.»
Ja Pellervoinen samosi uudelleen autioon avaruuteen. Edemmäksi ja yhä
edemmäksi lensi hän ilman tasaisella tanterella. Jo loppui autio
yksinäisyys, jo virtasi valoa ja lämmintä hänelle vastaan. Hän näki
tuhansittain ilman ihania impiä, mitkä joko liitelivät sinne ja tänne
ympäristössä, tai venyivät rusoreunaisten pilvein helmassa. Kaikki he
olivat loistavan sinertävässä puvussa, kaikki lempeitä ja suloisia
näöltään.
Pellervoinen joutui jo vähän hämilleen.
»Entä jos tuntematta sivuuttaisinkin Päivättären», arveli hän, ja
päätti lähestyä erästä impeä, joka istui loistavan kaaren partaalla ja
harjasi pellavia.
»Voitko, ihana impi, minulle neuvoa, niissä Päivän ruhtinatar asustaa?»
kysyi hän neidolta.
»En olisikaan Koitar, hänen ovensa vartija, ellen sitä tietäisi»,
vastasi impi. »Teroita silmäsi tuonne itään; siellä näet ruusuisen
pilven, jonka reunalla Päivätär istuu ja kehrää kultaista lankaa.»
Pellervoinen loi silmänsä neuvottuun suuntaan, oivalsi siellä pilven,
oivalsi myöskin ruhtinattaren, joka istui pilven partaalla. Mikä
selittämätön loisto ja ihanuus vallitsikaan täällä Päivälän suuressa
suojassa! Pellervoisen sydän sykki valtavasti, hänen mielensä hurmautui
tätä jaloa kauneutta nähdessä, jonka vertaa hän ei ennen koskaan ollut
kohdannut. Hän ei voinut silmiään kääntää ruhtinattaresta, jonka
katseessa lempeys, ihanuus ja ylevyys täydellisimmässä määrässä
kuvautuivat. Oliko tuo jalo impi lähtevä isänsä kultaisesta kodista
tullakseen vieraasen, tuntemattomaan maahan?
Pellervoisen lähestyessä pysähdytti Päivätär rukkinsa, pudisti
keltaiset kiharat otsaltaan ja silmäeli oudoksuen nuorukaista.
Pellervoinen esitti hänelle asiansa, kertoi, kuinka kovalla vaivalla ja
työllä suot ja rämeet Kalevan maassa muutetaan kauniiksi
viljavainioiksi ja kuinka vilu lyhyessä ajassa tämän viljan riuduttaa
ja työn turhaksi tekee.
Päivättärellä oli lämmin sydän. Hän oli heti valmis nuorukaista
auttamaan.
»Pellava-kuontaloni on suuri», lausui hän, »ne täytyy mun jättää tänne
Päivälään, mutta rukkineni tulen sun maahasi, nuorukainen, ja kehrään
siellä. Illan tullen on mun kuitenkin palajaminen, sillä isäni, jalo
Päivä, tahtoo silloin nähdä perheensä koolla, ja vasta aamulla, kun
Koitar oveni aukaisee, voin jälleen tulla luoksenne.»
Ja Päivätär tuli. Lehevän lehdon reunalle asetti hän rukkinsa, istui
itse viheriälle kummulle ja alkoi uutterasti kehrätä kultaista lankaa.
Hongat humisivat, linnut lauloivat ja loistavina säikeinä valuivat
pellavat suuresta kuontalosta Päivälän suojassa pimeään Kalevan maahan,
tuoden valoa, onnea ja iloa mukanaan.
Turjan tytti kovin pelästyi Päivättären tuloa ja pötki pakoon aina
Pohjan perille, jotta maa tömisi ja korvet paukkuivat. Öisin kuitenkin,
kun Päivätär on kotiinsa levolle mennyt, hiipii hän vielä usein
Pohjolan pimeästä tuvasta, ja rientää pikaa kuin noidan nuoli yli
vuorten ja rotkojen Kalevan maahan, jossa hän ainoana yönä ehtii
turmella kaikki viljavainiot, tyhjäksi tehdä peltomiesten ihanimmat
toiveet. Mutta jos silloin Tuulen tytär tai Terhenitär sattuvat
valveilla olemaan, ei hänen onnistukaan mitään vahinkoa matkaansaattaa,
sillä Pellervoisen uskollisina liittolaisina karkoittavat nämät
hallahelman samaa vauhtia takaisin omaan kolkkoon maahansa.
["Päijänne" 1879, n:ot 50, 51.]