Oli kerran pieni poika palleroinen, nimeltä Heikki. Hänellä oli siniset
silmät, keltainen tukka, punaiset, pyöreät posket ja valkoiset hampaat,
jotka välkkyivät huulten hymytessä. Hän oli vilkas ja iloinen poika,
tuo pikku Heikki.
Kerran istui Heikki järven rannalla ja vuoli laivaa kaarnan
kappaleesta. Tulipa siitä oikein komea laiva, jonka vertaa tuskin
löytyikään;--»ei ainakaan näillä seuduilla», arveli Heikki. Sisusta
tässä mainiossa laivassa oli kuverrettu ja pohja niin eheä, ettei siinä
silmä eroittanut pienintäkään reikää. Viimeiseksi Heikki keskelle
laivaa pystytti suuren mastopuun, halkasi hiukan päätä ja pisti siihen
valkoisen tuohen palasen lipuksi.
Kas nyt oli laiva valmis!
»Loiskis, loiskis», pakisivat laineet hiekkaisella rannalla. Heikki
laski laivansa veteen aaltoja kyntämään, mutta itse jäi hän rannalle
ihailemaan sen komeata purjehtimista. Kuta edemmäksi laiva joutui, sitä
nopeampi oli sen kulku, ja suurella vauhdilla purjehti se jo aukeata
selkää kohden.
Nähdessään laivansa yhä etenevän, tuli Heikki pahalle mielelle ja
katui, ettei hän itsekin lähtenyt matkaan. »Voi kuitenkin», huokasi
hän, »nyt kun olisin saanut purjehtia kauas vieraille maille, ehkä
olisin tullut aina kuninkaan hoviin, nähnyt kuninkaan ja kuninkaan
rouvan ja kuninkaan tyttären. Voi minua pöllö!»
Ja Heikin sinisissä silmissä välkkyi todellakin katumuksen kyynel, kun
ei hän enää oivaltanut laivaansa suurempana kuin kärpäsen kokoisena
kaukana laineiden harjalla.
Ikävällä mielellä istahti Heikki nyt rannalle. Mutta tuulonen hiljaa
hyväili hänen poskiaan, aurinkoinen taivaalla paistoi lämpimästi,
lehdikossa lauloivat linnut: »tiirili, tirili, tirili tii--ii--», ja
»loiskuen, loiskuen, loiskis, loiskis», puhelivat järven laineet
keskenään.
Silloin äkkiä kohosi aalloista suunnattoman suuri ukko, muhkea näöltään
ja vankka varreltaan. Hartioilla heilui hänellä vaahtinen vaippa ja
rinnalla riippui pitkä ruohoinen parta.
Kummastellen katseli Heikki tätä ukkoa.
»Kuka sinä olet?» kysyi hän viimein.
»Olen Ahti, aaltojen kuningas, satahaudan hallitsija», vastasi ukko ja
hänen äänensä kaikui jalosti kuin kosken kuohu tai meren pauhina
kovalla tuulella.
»Ja varmaankin pidät aalloissa asuntoa, koska sieltä näin sinun
nousevan?» kysyi taaskin Heikki.
"Tuolla Ahtola asuvi,
Ve'en isäntä venyvi,
Nenässä utuisen niemen,
Päässä saaren terhenisen,
Lohisessa louhikossa,
Kalaisessa kartanossa,
Alla aaltojen syvien,
Päällä mustien mutien."
Näin saneli Ahti-kuningas ja Heikki ihastuneena kuunteli hänen
puhettaan.
»Etkös, armollinen kuningas», rukoili hän, »etkö veisi minuakin
näkemään linnasi komeutta? Jo kauan olen halunnut lähteä ulos
mailmaan.»
»Ellet pelänne vesien synkkää syvyyttä tai meren aavaa avaruutta, niin
tule tänne käsivarrelleni!» vastasi kuningas ja ilomielin hyppäsi
Heikki määrätylle paikalleen.
Aaltojen vaahtoisaan helmaan heittäysi nyt Ahti, pitäen Heikkiä
vankalla käsivarrellaan ja vesipisareet hyppelivät heidän ympärillään
ikäänkuin kirkkaat kristalli-helmet. Maat ja manteret katosivat tuota
pikaa heidän näkyvistään. Ylähällä siinti tähtinen taivas ja ympärillä,
niin pitkälle kuin silmä kannatti, välkkyi vaan veden pinta. Heidän
seuraansa liittyi koko joukko iloisia ja kauniita Vellamon neitosia,
jotka uiskentelivat sukkelammin kuin ahvenet Heikin kotoisessa
järvessä. Milloin he olivat edessä, milloin takana ja milloin sivulla;
välistä sukelsivat lymyyn laineiden alle, ja kun Heikki jo luuli heidän
ijäksi vajonneen syvyyteen, silloin pujahtivat taaskin ylös,
pudistelivat keltaisia kiharoitaan, nauroivat ja taputtelivat käsiään.
Muutamat heistä poimivat sylen täydeltä lumpeita, joita viskelivät
Heikin päälle, ja Heikki nauroi ja tavoitteli kukkaisia, voidakseen
taas vuorostaan niillä tähdätä neitosia. Mutta kun Ahti häntä varoitti
istumaan kauniisti, täytyi Heikin totella, vaikka kovasti mielensä teki
hiukan kurittaa varsinkin tuota vallatonta Kosken neitoa, joka
lakkaamatta priiskoitti vettä hänen silmilleen.
Olihan tämä hauska matka. Rauhassa lepäsi luonto harmaan hämärä-vaipan
alla, ja öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Meren kuninkaan vankalla
käsivarrella oli Heikin parempi olla kuin äidin höyhentyynyllä kotona;
sen ohessa he nuolen nopeudella kiitivät eteenpäin ja hyrskynä
vaahtoeli vesi heidän edessään.
Kotvan aikaa näin matkailtuaan, lähestyivät he erästä tuuheata,
viheriäistä saarta, joka vähitellen selveni heidän eteensä sakean sumun
verhosta.
»Nyt varmaankin tulemme Ahtolan kartanoon», arveli Heikki.
Eikä hän väärin arvannutkaan.
Iloinen sätkätys kuului jo ruokoiselta rannalta niemen nenässä, missä
sorsien haltiattaret, nuo kauniit Sotkottaret, parast'aikaa suorivat
pitkiä, kullankarvaisia hiuksiaan. Huomattuaan vaahtoisen hyrskyn veden
pinnalla, arvasivat nämät veden kuninkaan väkineen lähestyvän,
pudottivat kiireessään hopeapäiset harjansa ja kultaiset sukimensa
veteen ja riensivät riemuten ruoko-rintaan häntä vastaanottamaan.
»Terve Ahti! terve kuningas!» kaikui täältä jo kauas matkaseurueellemme
vastaanotto-huuto. Samassa myös Vellamokin, veden ehtoisa emäntä, nosti
sinilakkista päätään aallon alta. Vellamon silmät kohta kiintyivät
poikaseen, joka hymysuin ja punaposkisena istui Ahti-kuninkaan
käsivarrella, nojautuen hänen hartevata olkapäätään vasten. Lempein
silmin katseli veden hyvä-luontoinen emäntä tätä kaunista ihmislasta ja
lähestyi häntä avoimin sylin.
»Tule luokseni, poikanen», puhui hän, »tule luokseni, että saan sinut
sulkea ruokoista rintaani kohden.»
Mutta kuningas esti häntä siitä.
»En anna, Vellamo, poikasta sinulle», sanoi hän, »sillä et varmaankaan
hennoisi häntä takaisin antaa. Avaa ennen pienen pirttisi ovi, niin
näytämme hänelle veden kuninkaan asuntoa.»
Vellamo silloin viittasi eräälle neitoselleen, ihanalle Aallottarelle,
joka heti kiirehti esiin, ojensi valkoisen hohtavat käsivartensa ja
irroitti kaksi aaltoa toisistaan, joten järven mutainen pohja tuli
näkyviin.
Tähän aukeamaan riensi nyt koko seurue, ja varovaisuudesta Heikkiä
kohtaan ei Aallotar sulkenutkaan oveansa, vaan antoi aaltojen seisoa
toisistaan eroitettuina.
»Katso täällä», puhui Ahti Heikille, »tuon paksun paaen kainalossa on
hallitus-istuimeni ja tuon notkuvan lumpeen kuvussa leposijani. Tuossa
taas on ilo-kiveni, jolla illoin istun ja soittelen kanteloa väkeni
huviksi. Nuo säihkyvät helmet, joilla ilo-kiveni on kaunistettu, ovat
Väinämöisen kyynelet, ne kyynelet, jotka hän itki kanteloa
soittaessaan.»
»Ja tuo suuri ruotainen romuko sitten olisi Väinämöisen kuuluisa
kantelo?» kysyi Heikki ihmeissään.
»Juuri sama, poikaseni», vakuutti Ahti. »Istu rinnalleni tähän ilo-
kivelle, niin annan sun kuulla sen kanteloisen kajahdusta.»
Ja hän otti kantelon polvillensa ja antoi sen suloiset sävelet kertoa
niistä ilon ja surun tunteista, jotka aaltojen kuninkaan povessa
liikkuivat.
Ihanasti kaikui soitto öisessä hiljaisuudessa. Vedet värähtelivät,
rannan ruohot kallistivat päänsä ja aallot asettuivat tyvenenä
kuuntelemaan. Kalat, suuret ja pienet, kokoutuivat ilo-kiven juurelle»
jossa hiljaisessa levollisuudessa ihailivat soiton säveleitä; mutta
Vellamon hilpeät neitoset yhtyivät kaikki käsi kädessä huimaavaan
tanssiin. Meren viileässä helmassa vallitsi ilo,--ilo, josta
surumielinen halajaminen hehkui.
Ihmetellen katseli Heikki elämää Ahtolan tuvassa. Hänen ihmeenä
kuitenkin nousi korkeimmilleen, kun äkki-arvaamatta pikkuinen, peukalon
kokoinen mies saapui kartanolle, ratsastaen suuren ahvenen selässä. Hän
oli vaskisissa vaatteissa kantapäästä aina kiireesen asti ja vyöllä
riippui vaskinen kirves, jonka terä oli kynnen suuruinen.
Heikki aikoi juuri tehdä likempää tuttavuutta tämän merkillisen uroon
kanssa, kun samassa Ahtikin lopetti soittamisen ja valmisteli itseään
matkaa jatkamaan.
Tämän huomattuaan, lähestyi Vellamo Heikkiä, ja puhutteli häntä
lempeästi.
»Valitse itsellesi joku lahja valtakunnastamme, ennenkuin lähdet,
poikaseni», sanoi hän, »sillä tyhjin käsin en salli sun luopua tyköäni.
Silmäele ympärillesi ja mikä ikänä sinua vaan miellyttänee, se pitää
omasi oleman.»
Heikki katseli noita mahtavan suuria ja lihavia lohen-kaloja ja
muisteli rakasta äitiään, joka varmaankin ihastuisi, saadessaan
senlaisia rikkaita antimia veden valtakunnasta. Mutta kun hänen
silmänsä niistä kääntyivät hiukan syrjään ja kohtasivat kanteletta,
jonka Ahti juuri oli asettanut pystyyn ilo-kiveä vasten, silloin hän
unhotti kaikki ja anoi uskaliaasti:
»Anna minulle tuo Väinämöisen kantele!»
Tämä rohkea pyyntö nosti suurta hämmästystä veden väessä, joka haaralta
kuului tyytymätön napiseminen.
»Hän tahtoisi riistää ainoan ilomme», sanoivat he; »vaan sitä et
kuitenkaan salline, armas emäntä!»
Ainoastaan pikku mies istui levollisena ahvenen selässä, myhäili ja
silmäili mieli-suosiolla Heikkiä.
»Ethän hukanne iki-iloamme, emäntä!» kertoi väki uudestaankin
ympäröiden Vellamoa.
Mutta Vellamo viittasi heitä poistumaan ja vastasi vakavasti:
»Minkä olen luvannut, sen olen luvannut.»
»Eikä suotta sinua nimitetty veden armaaksi antivaimoksi», lisäsi pikku
mies.
Väki kääntyi nyt kuninkaan puoleen ja rukoili häntä rajoittamaan
Vellamon liikanaista anteliaisuutta. Mutta Ahti vaikeni kauan ja hänen
kasvoissaan kuvautui osaksi suruista mieltä, osaksi syvää
miettiväisyyttä.
»Kantele on poikasen oma», vastasi hän viimein, »mutta hän saakoon sen
vasta silloin, kun hänessä on miestä sitä käyttämään. Savon synkässä
salossa löytyy vuori, nimeltä Valon-vuori, jonka juurta eivät päivän
säteet ole löytäneet, mutta jonka huippu rohkeasti ylenee loistavata
taivasta kohden. Tämän vuoren luolaan kätkeköön pikku-mies kanteleen ja
poikanen valloittakoon sen sieltä omakseen.»
Pikku mies heti sieppasi kanteleen olkapäälleen ja samosi sen kanssa
kauas pois.
Ahti otti Heikin taaskin käsivarrelleen lähteäkseen hänen kanssaan
jälleen matkalle, mutta Vellamo koki heitä siitä estellä.
»Maltas», sanoi hän, »enhän ole vielä näyttänyt poikaselle aarre-
aittani komeutta».
»Sitä emme nyt joudu ihailemaan», vastasi Ahti; »sillä yö on pitkälle
joutunut ja päivän ruhtinas jo kohta nousee leposijaltaan».
Tämän sanottuaan hän nousi veden kalvolle ja riensi poikasen kanssa
ulos aavalle merelle. Heitä seurasi nytkin koko joukko Vellamon
neitosia ja entisen tapaista kulkua taaskin jatkettiin.
Mutta yö oli jo loppumaisillaan ja taivaan itäisellä rannalla koitti
kultainen aamurusko. Meren neitoset sukelsivat toinen toisensa jälkeen
alas veteen, ja yhä rajummalla nopeudella kiiti Ahti siintävää
mannermaata kohden.
Eipä kulunutkaan aikaa kun silmänräpäyksen verran, ennenkuin he jo
rantaan saapuivat. Samassa kohosi aurinko aamuruskon helmasta; Ahti
laski Heikin käsivarreltaan kuivalle maalle, mutta itse hän vajosi alas
meren syvyyteen ja--katosi. Ypö yksinään seisoi nyt Heikki rannalla.
Toisella puolen laajeni hänen eteensä kuiva kanervikkoinen kangas,
toisella mahdottoman suuri järven selänne. Nolomielin mietti Heikki
siinä seisoessaan kaiken ajallisen katoovaisuutta ja oli juuri itkuun
hyrähtämäisillään, kun hän äkkiä älysi rannalla oman pienen kaarna-
laivansa.
»Olet varmaankin tullut minua kotia noutamaan!» huusi Heikki iloisena
ja hyppäsi toisella jalallaan laivan kannelle.
Mutta laiva ei kannattanutkaan niin raskasta miestä, kuin Heikki oli,
vaan painui syvyyteen. Heikki putosi veteen, melaskoi ja tepasteli ja
koki pysytellä veden päällä, mutta turhaan! Hän vaipui ... vaipui ...
vaipui...
* * * * *
»Nouse ylös, lapseni, ja tule kiiruusti tupaan! Katso kuinka märkänä jo
olet sateesta!»
Näin kuului tuttu ja rakas ääni Heikin korvissa. Heikki aukaisi
silmänsä ja--oi ilmainen ihme--hän makasi todellakin kotoisella
rannalla, juuri samalla kohtaa, mistä merkillisen matkansa oli
alkanutkin. Rankka sade lankesi alas taivaasta ja äiti, joka varmaankin
oli häntä etsinyt, seisoi nyt hänen rinnallaan. Lieneekö hyvä ystävänsä
Ahti hänet löytänyt meren pohjasta ja tuonut terveenä tänne jälleen!
»Joudu jo, lapseni, joudu pois sateesta», kiirehti häntä äiti vieläkin
ja, tarttuen Heikin käteen, riensi hän tämän kanssa ylös tupaan.
Siellä istui Heikki hetkisen kuluttua tyytyväisenä rahilla ja kertoi
merkillisestä matkastaan sillä aikaa, kun äitinsä hänelle muutti
puhtaat ja kuivat vaatteet, ja varmasti hän vakuutti lähtevänsä heti
suureksi tultuaan Valon-vuorelta Väinämöisen kanteloa noutamaan. Äiti
hymyeli kuullessaan poikansa kertomusta ja arveli hänelle jo varmaan
nälänkin tulleen, niin pitkän matkan jälkeen.
Nähdessään äitinsä taittavan hänelle suuren palasen leipää, naurahteli
Heikki, ja kun äiti levitti vielä voitakin leivän päälle, silloin hän
oikein ääneensä nauroi. Mutta saatuaan voileivän toiseen käteensä ja
piimätuopin toiseen, ei hän enää nauramaan joutunut.
Näin hyvin päättyi satu pikku Heikistä. Pyydä kauniisti hyvältä
äidiltäsi,--ei tiedä, vaikka antaisi hän sinulle yhtä suuren voileivän,
kuin se minkä Heikkikin äidiltänsä sai.
["Päijänne" 1879, n:ot 48, 49.]