Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kummussa loisti kuu
ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa
alhaalla hohti lumi helisevässä valossa niin pitkälle kuin silmä
kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi
metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka
taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui ja ihmiset, luonnon
nuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elon merkkiä missään. Lepoon oli
pysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella
puolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta
katsoen ulottui ylös aina taivaasen saakka.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut
metsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi
loittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa vuorien
suojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti peltoja
syleilivät ja tuo vanha yksinäinen tupa Savilahden länteisellä rannalla
pysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen kallelleen väänsivät.
Ei liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona oli kaikki hiljaa, ja
niin oli sisällä myös.
Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt
enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan
tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat
ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievulla tukitut.
Ylemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkoittivat hänelle
vastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään.
Vanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauvas kuin muisto
ulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä
katsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina
syntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi. Eikä
tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi.
Toisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä ilmestynyt
yhtä ainoata tähteä korkeudessa. Sysimusta pimeys peitti joka kohdan
sisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan nurkat natisivat
ja seinät uhkasivat pudota alas. Kivut silloin yltyivät suuriksi, joka
hetki oli täynnä tuskaa ja kuitenkin hän kauheasti pelkäsi, että
huojuva tupa römähtäisi kumoon ja lopettaisi elämän heiltä kaikilta.
Vähän väliä ruskahtelivat seinät, jok'ainoan kerran veret sävähtivät
hänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat kasvoivat. Hän odotti aamua
ja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen
liekit riutunutta ruumista repivät. Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä
unta, hän yksin valvoi. Äiti välistä heräsi, muutti kuivia riepuja
hänen haavoihinsa ja kysyi, kuinka hänen laitansa oli.
--Kolottaa, hän kuiskasi.
--Voi, raukkain, voi.
Äiti meni vuoteelle jälleen ja laski kädet ristiin rinnalle. Sielläkin
kolotti; hän huokasi kipeästi.
--Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka kauvan viivytät apuasi?
Mutta siinä hänen silmänsä taas painuivat kiinni, hän nukkui uudelleen
ja unohti surunsa sen aikaa kuin unta kesti.
Eevi yksin valvoi, tuijotti silmät seljällään pimeätä, kuunteli tuulen
raivoa ja seinäin jyskettä, pelkäsi ja kärsi aina aamuun saakka.
Seitsemän vuotta oli pikku Eevi jo täyttänyt. Ja kuitenkin hän oli niin
pieni ja kutistunut, että kätkyessä makasi. Ruumis oli kuivettunut,
ruskea nahka oli kurtussa kävertyneiden ja ohkaisten luiden päällä.
Häntä tuskin olisi ihmislapseksi voinut luulla, ennemmin
koiranpenikaksi. Suuret haavat reisissä ja vatsan pohjassa kasvoivat
matoja. Ruoka tuli niiden kautta sulamattomana ulos. Alituisesti ne
vuotivat pahanhajuista visvaa, joka myrkytti ilman huoneessa.
Toisella vuodella ollessaan Eevi sairastui tulirokkoon ja siitä oli
tämä hivutustauti alkunsa saanut. Ei se enää rohtoja tarvitse, oli
lääkäri jo silloin sanonut. Ja sitten yhä: ei se enää rohtoja tarvitse,
kyllä kuolema pian lopun tekee.
Mutta vuosi vuodelta vieri, eikä kuolema sittenkään tullut. Kädet
kuivuivat, jalat, ruumis märkäni, mutta henki pysyi yhtäkaikki. Äiti
istui vieressä päiväkaudet--muutti kuivia riepuja tavan takaa ja
huuhtoi madot haavoista pois. Ensi aikoina hän myötäänsä itki, sitten
vähitellen kyyneleet loppuivat.
Nyt hän huokasi vaan, raskaita ja kipeitä huokauksia, jotka tulivat
sydämen pohjalta, syvältä.
--Hyvä Jumala, hyvä, armias Jumala. Kuinka kauvan--?
He olivat köyhiä. Isä vaivaloinen ja kykenemätön, toisen päivän kun oli
työssä, toisen jo sairaana virui. Eikä hän muuhun juuri pystynytkään
kuin puunhakkuusen metsässä. Kun vanhin poika, Aatu, joka myöskin oli
vaivainen, häntä siellä auttoi, ansaitsivat he yhteensä parhaimpina
päivinä kuusikymmentä penniä, mutta tavallisina vaan neljä- tai
viisikymmentä. Tahvo, Aatun jälkeinen, kymmenvuotias, oli kivulias,
hänkin. Huonosilmäinen ja paiseita täynnä. Ainoastaan kaksi tyttöä,
Johanna ja Serafia, molemmat Eeviä nuoremmat, olivat terveitä ja
kukoistavia. Olivat punaposkiset ja kauniit kuin ruusunkukat. Vaikka
vastuksen heistäkin pani, kun yhtämittaa kiristivät kakkua, jota usein
ei ollut heille käteen antaa. Eikä liioin tahtonut jaksaa
vaaterepaletta heille hankkia, vaan olivat, poloiset, paleltua kovalla
säällä, etenkin kun heitä ei millään ehdolla saanut pysymään sängyssä
peitteiden alla. Kylmällä lattialla riehuivat, pistäyntyivätpä vielä
uloskin vähän väliä pelkällä paitarisallaan, taikka ilki alasti, miten
sattui. Pakkanen heidät tosin ajoi sisään jälleen, mutta vasta sitten
kun oli purrut ihon sekä siniseksi että punaiseksi.
Eevilläkin oli hyvä ruokahalu. Eikä hän tahtonut tyytyä leipään ja
suoloihin niinkuin muut, vaan halusi aina jotain parempaa. Lieneekö tuo
ollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta vatsan pohjassa
vuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys vaatinut höystettä.
Lääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä ei yksikään Eevin
luona käynyt. Varmaa vaan oli, että enemmän hän söi kuin muut lapset.
Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät varat
riittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt siten, että
ihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat silloin mukanaan
milloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin rieska- tai pullapalan.
Säälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo maistuivat, mutta seurauksena
oli, että hän oppi niitä kaipaamaan. Parempi hänelle ettei olisi
tiennyt semmoisia maailmassa olevankaan.
Äiti ihmetteli, miksi Eevin ruumis kuivui ja käpertyi, vaikka hän niin
vahvasti söi. Ja sitä ihmettelivät kyläläisetkin siinä kätkyen
ympärillä seisoessaan. Eivätkä he muuta ymmärtäneet kuin että se kaikki
mahtoi hänellä muuttua visvaksi ja märjäksi, mikä terveillä lihaa ja
verta lisäsi.
--Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee, sanoivat he sitten. Ei luulisi
hengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän.
--Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan,
lausui äiti, mutta siinäpähän vaan elää yhtäkaikki.
--Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan.--
Tahtoisitko sinä mielelläsi kuolla?
Eevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla,
kärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä ja
monta kertaa päivässä, senvuoksi hän ei siihen enää jaksanut vastata.
Äiti sen teki hänen puolestaan.
--Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja
nousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi ettei hän
uskalla olla kirkkomaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä on
niin paljon ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina
pimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vaan puhuu taivaasta ja kuinka
siellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, että milloin häntä tullaan
sinne hakemaan.
--Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kait
teillekin kauhean suureksi rasitukseksi.
--Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut.
--Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä ole
paljon muuta kuin luut ja nahka.
--Tässä kun saa istua päivät päätään ja katsella noita tuskia... Eikä
voi auttaa, vaikka henkensä antaisi... Sitten kun vielä ovat
vaivaloisia nuo toisetkin... Ja nälkä lisäksi kaikilla... Pääsisin edes
hankkimaan... Mutta enhän voi jättää tätä...
Äiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun
näki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vaan surua, ei surun
lievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin
loppuneen.
Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä
äänellä he sitten jatkoivat vielä.
--Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljon
huolta ja ristiä kannettavaksi. Toinen taas pääsee helpommalla
maailmansa läpi.
--En tiedä. Mutta on sitä vaan minun osakseni tullut ihan tarpeeksi
asti.
--Vaikeahan on luojan töitä tutkia.--Kuka sitäkään osaa selittää, miksi
hän tuota lapsiraukkaa niin kovasti kurittaa.
--Minä aina pelkään että jos lienee meidän vanhempain syntein tähden.
Olen rukoillut Jumalaa, että kääntäisi vitsan meihin, jotka olemme sen
ansainneet, ja päästäisi viattoman. Ennen toki kärsisi itse vaikka
minkälaista kipua, kuin katselisi lastaan tuossa tilassa.
--Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu meille
kaikille varoitukseksi ja neuvoksi.
--Ehkä niinkin.
--Taikka jos hän saanee täällä noin kärsiä, että sitten pääsisi
taivaassa sitä suurempaan iloon.
Äiti ei puhunut siihen mitään. Hän oli monesti tuolla ajatuksella juuri
lohduttanut itseään. Mutta ei se kaikin ajoin tahtonut häntä
rauhoittaa.
Siinä hetken vielä katseltuaan pientä Eeviä, lähtivät vieraat pois.
Mennessään he yhä päivittelivät vasta näkemäänsä surkeutta.
--Pahinta kaikesta, ettei voi heitä auttaa, sanoi Elviira, eräs nuori
vaimo, joka asui läheisimmässä mökissä. Leivän heille annan
jok'ainoasta taikinasta, mutta mitä se tuntuu semmoiseen joukkoon. Niin
vajoo kuin kaivoon ja puute on yhtä suuri, antoi taikka oli antamatta.
Mutta kotiin tultua hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä vadillisen
pikku Eeville. Se oli juuri päivää ennen tuota hiljaista ja kirkasta
yötä. Eevi oli hapiasti syönyt velliään, eikä vielä milloinkaan ollut
ruoka niin hyvälle maistunut. Äiti sitä lusikalla pisteli hänen
suuhunsa. Elviira seisoi kätkyen jalkopäassä ja katseli tyytyväisenä,
kuinka paljon hän jaksoikin syödä. Itsekseen hän päätti tästä puolin
tuoda keittoa niin usein kuin suinkin ylettyi omalta joukolta. Eihän
senvertainen heille yhtäkaikki kovin suurta haittaa tehnyt, ja jos
hiukan varat vähenivätkin, niin varmaan Jumala taas siunaisi toista
sijaan.
Eevi oli nukkunut senjälestä sikeään uneen, jota kesti koko iltapäivän.
Äiti sitä ihmetteli, sillä tavallisesti hän hyvin vähän nukkui, ja
uneen jos meni, hän samaa päätä vavahti hereille. Nyt makasi hillaa ja
rauhallisesti, vaikka Johanna ja Serafia, varoituksista huolimatta,
yhtämittaa telmivät. Äiti viimein pelkäsi, ettei hänessä ehkä henkeä
enää ollutkaan, koetteli sen vuoksi kättä ja kallisti korvaansa
sieramien eteen. Mutta käsi oli lämmin ja hengitys tasainen niinkuin
nukkuvan ainakin. He menivät levolle sinä iltana keveämmällä mielellä
kuin ennen moneen aikaan.
Oli jo sydänyö, kun Eevi heräsi. Hän oli nähnyt unta, ja hyvää unta,
vaan nyt valveilla ollessaan hän ei saanut siitä kiinni, vaikka
koetteli muistella. Hän ummisti silmänsä nukkuakseen jälleen, ehkä
tuota sillä tavoin olisi vielä jatkunut. Mutta turhaan kaikki; uni kun
kerran oli karkoittunut pois, ei sitä houkuttelemallakaan takaisin
saanut.
Samapa se! Mielellään nyt valvoikin, koska olivat nuo kauniit tähdet
taas näkyvissä. Kuinka kirkkaasti ne tänä yönä loistivat! Tuo
varsinkin, tuo, jonka hän oli omakseen nimittänyt. Kauvemmin kun
katseli, se näytti juuri kuin suurenevan ja tulevan lähemmäksi. Ja muut
tähdet seurasivat; ensin hitaasti, vähitellen, yksi toisensa jälkeen,
mutta sitten alkoivat kilvalla kiitää alas, ja yhä uusia ja uusia
sieltä lenteli, viimein niin tiheästi, ettei jaksanut katsellakaan.
Eevi painoi silmänsä kiinni vähäksi aikaa. Ja siinäpä hän jo muistikin
unensa. Taivaassa hän oli ollut, enkelein seassa. Itse hän oli yksi
heistä, yhtä kaunis ja iloinen ja terve kuin kaikki nuo lukemattomat
hänen ympärillään. Ei ainoatakaan haavaa enää, eikä kipua. Yhdessä
heidän kanssaan hän oli laulanut jotain hyvin ihanata laulua ja itsekin
ihmetellyt, että hän osasi. Monet urut soivat. Aatu oli kerran puhunut
hänelle kirkon uruista, mutta ei ne varmaankaan mahtaneet niin
kauniisti soida kuin nämä. Siellä ylinnä istui Jumala itse ja katseli
heidän iloaan. Eevin teki mieli lähemmäksi, sillä hän oli niin rakkaan
näköinen, ja samalla hän kohosikin korkeammalle. Jumala avasi sylinsä
ja hän oli juuri pääsemässä sinne, kun heräsi.
Niin, se oli ihmeellinen uni. Tai jos se ei unta ollutkaan...? Jos
olikin totta...? Eihän mitään vaivoja enää tuntunut? Ja mieli oli niin
keveä, niin kumman keveä, ehkä pääsi hän kohoamaan ylös...? Ylös ...
ylös, tähtein tasalle. Ja vielä korkeammalle...?
Hän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta
tähtein takana taivaan portit olivat selkiseljällään. Huikaisevaa valoa
sieltä virtasi alas ja valon keskeltä pienet enkelit ystävällisesti
hänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät.
--En pääse, en pääse! hän koetti huutaa.
Vaan samassa sieltä laskeutuikin useita alas, ehättivät hänen luokseen
ja ottivat häntä syliin. Jo kaikui jälleen tuo kaunis soitto ja
valtavat, kauvas äärettömiin ulottuvat äänet riemuvirressä lauloivat:
--Halleluja, halleluja...!
* * * * *
--Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa! Eevi tekee lähtöä.
Äiti meni toisesta toiseen ja nykäisi jokaista kylkeen, siksi kuin sai
kaikki hereille. Nuorimmatkin pian valpastuivat, kun nuo sanat
tajusivat. Kätkyen luokse he kokoontuivat.
Eevi makasi hiljaa. Katse sammui sammumistaan, mutta suu oli hymyssä.
Rinta hiukan kohosi välistä vielä ja korahdus kuului. Muuta elonmerkkiä
ei enää huomannut.
He seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä. Äiti vapisi kuin
haavanlehti ja sydän löi. Taukosi aina väliin, mutta hetkeksi vaan.
Sitten taas löi, että haljeta oli.
Kädet ristissä he seisoivat. Äiti olisi tahtonut rukoilla; vaan ei
löytänyt sanoja. Ei löytänyt sanoja, eikä juohtunut mieleen entisiä.
Mutta sydän löi, taukosi ja löi sitten taas. Niin löi että haljeta oli.
Kirkas kuutamo loi Eevin kasvoille hopean värin. Entistä kalpeampi hän
oli; vaan kivun väreitä ei enää näkynyt, eikä tuskasta kertoelleet
himmentyneet silmät. Hymyssä oli suu ja rauhan hohde otsalle laskeutui
kuutamon kirkkaassa valossa.
Viimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut...
Äiti meni ulos. Hän istui porstuan kynnykselle ja puhkesi itkuun.
Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina
taivaasen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä pohjalla
ja etäisen metsän latvoilla revontulten leimut soilehtivat. Hiljainen
ja kirkas oli yö...
[Kuopiossa 1887. "Savo-Karjala" 1888, n:ot 15, 16, 19, 20 ja 22.
Novelleja I.]