Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Vinhuen pieksi pohjantuuli puiden
oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita
lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeistä
kuolintanssia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten
yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä
äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.
Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli
Niilon, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti
nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa toden perään ollutkaan estää
heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan oli
sillä tahtonut häntä kiusata. Vieläkin Katri hymyili muistellessaan,
kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo levottomaksi. »Kyllä
hän minusta sentään pitää», ajatteli hän ja tunsi itsensä niin
sanomattoman onnelliseksi.
Nyt kuului jalan kopse porstuasta,--ovi aukeni ja sisään astui
Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin
yksinään olevan.
--Hyvää iltaa, Katri! sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä
ottaen. Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.
Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne
häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden,
odottaen Niiloa tulevaksi.
--Terveisiä kaupungista! lausui taaskin Yrjö, tiedätkö, mitä sinulle
sieltä toin tuomisiksi? Hän veti taskustaan esiin kauniin, mustan
silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.
Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon
komeaan huiviin eikä virkkanut mitään.
--Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun, sanoi Yrjö.------Katri----
yhden ainoan vaan, lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä, kun
Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä.--Katri, rakas Katri,
anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!
Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia
ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengähdyksensä. Katri
tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen
mansikkahuulilleen, ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia
suuteloita.
Samassa kamala ääni, aivan kuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa
pimeydestä ja kalpeat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.
--Mikä se oli? huusi Katri kauhistuen.
--Se oli vaan tuuli, joka vinkuu nurkissa--Katri, mitä tyhjää
pelästyt?----Elä katso noin kamalasti Katri------Katri, miksi kalpenet
suotta?
Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet
inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.
--Sinä olet kehno mies, Yrjö, lausui hän vihaisesti. Niilo ei koskaan
olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä minulle.
--Mutta minäpä rakastan sinua, Katri--rakastan sua hurjasti, sinä
ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä
mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan
talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.
Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja ääni oli
lähes tukahtunut rajuista himoista.
--Mene pois, kelvoton, lausui Katri, mene ja vie huivisi ja kaikki, en
tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.
Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja
veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana,
Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.
Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia.
Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt
kotoansa, mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä häntä ei oltu nähty,
enemmän kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle
jonkun onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana
turhanpäin kuleksia ja viipyä kotoa poissa. Katrin sanottiin
säikähdyksestä makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetönnä näitä
uutisia ja pani tupakkaa piippuun. Käsi toki hieman vapisi, mutta sitä
ei kukaan huomannut.
* * * * *
Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi
monta viikkoa kuumetaudissa huonona, ja kun hän viimeinkin nousi
vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut
huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin
välinpitämätön ja toivoton, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää
voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä--ei
siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja elämän
riemusta.
Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka
Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta--Yrjö sai vahvat liittolaiset
Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran luvannut
antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään kuuluisi
takaisin. Hän lupasi--sillä hän luuli silloin jo makaavansa rauhassa
turpeen alla. »Elämäni lanka katkeaa», ajatteli hän, »kun viimeinen
toivon kipinä Niilostani sammuu». Mutta Yrjö riemuitsi sydämmessään,
sillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut.
Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen,
metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat,--mutta Niilo ei takaisin tullut.
Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin ja
puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä syys
oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta, jolloin
Niilo katosi. Ei Katrin sydämmen salaisimmassakaan sopukassa enään
ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä
omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa
töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt
muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta
iloa ei hän elämästä enää odottanut.
Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjoili kihloja,
joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne
eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka
taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan
hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja--hyrähti itkuun.
Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi,
nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä
asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja
kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia
likiseudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär
kadehti tuota suloista ja kalpeata morsianta, ja päätti hänen
varmaankin noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän
sydämmen.