Koiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta
Yrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti
ylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella korskalla
ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani satamarkkaset
liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa seisovan kapakan
ääressä sillä välin, kun hän itse sisällä löi korttia ja joi vuoroin
viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo kahdeksan
vuoden sisään oli tyyten hävittänyt suuren rikkautensa. Katri istui
kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja rukoili,--mutta
turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa sisällistä taloutta,
mutta mahdotonta oli hänen torjua köyhyyttä, kun miehensä vaan hävitti,
sen kuin ennätti.
Oli myöhäinen ilta Heinäkuun loppupuolella. Likeiseen kestikievariin
oli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies,
silmät tumman siniset, parta ruskea, kasvot päivettyneet. Olentonsa
herätti kunnioitusta ja luottamusta ja isäntä, joka sitä paitse kohta
huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi, kiiruhti kohteliaasti
riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei talliin yöksi. Sillä
välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa heti pyysi
valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän jätti pienen
matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui sikeään uneen.
Lienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa,
hiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli
kääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä,
kiiruhti hän nopeasti takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan lähellä
ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja viskasivat
hänet hervattomana lattiaan. Vavisten käänsi rosvo harmaat kasvonsa
vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla kumpaisenkin
huulilta.
--Yrjö!
--Niilo!
Yrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut
hänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän
siinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan
käsiinsä.
--Onneton, näinkö sinut jälleen tapaan? puhkesi viimein Niilo puhumaan.
Tuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus.
--Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi?
Synkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta.
Hän katsoi epäillen Niiloon.
--Mitä kysyt, sanoi hän, mene häntä katsomaan, viimeistä yötä viettää
hän Koivistossa.
--Mitä tarkoitat?
--Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou'otkin ovat
myydyt, ja huomenna myydään talomme.
--Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi
tekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä
lievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti
mun järkeni, ett'en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa
ymmärtämättömyydestä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan.
--Haa, sinä konna! mutisi Yrjö, tulitko tänne Katria lohduttamaan?
Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten käsiin ja
ryöstät sitten minulta vaimoni. Mutt' Jumal' aut'--sitä ennen olet sinä
laudoissa ja minä raudoissa------
Hän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitteli puukkoa vyöltään. Mutta
Niilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi
maahan.
--Kelvoton, mikä oletkin, lausui hän. Vaimosi luo todella lähdenkin
heti, mutta sinut vien sinne mukanani.
Niilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi
Koivistoon. Kuinka hyvin hän muisti tämän tien! Joka puu, joka kivi ja
kanto olivat juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaset tien
ohessa kallistivat päätään, ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa
oli kaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa,
rakennukset rappiolta,--joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota.
Eräässä pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet.
Kolme lasta makasi lattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana
vuoteella, jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa
käänsi hän kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden
ja silmänsä jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan.
--Niilo! kuiskasivat hänen värisevät huulensa, Niilo, mun Niiloni!
riemuitsi hänen sydämmensä, ja pitkästä unesta heräsivät valtavat,
autuaalliset tunteet. Sydämmen kuihtuneet kukkaset saivat kauvan
kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen. Unhotetut
olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki kurjuus
ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan tiesi ja
tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja rajuinen
riemu täytti hänen sydämmensä.
Ja Niilo?
Hän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen
nuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä
viehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo
antoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun
seisomaan. Tämä katse sanoi: »sinä, kurja, olet hänet noin onnettomaksi
tehnyt!»
Niilo läheni polvillaan olevaa vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja
puhutteli häntä hellällä ystävyydellä.
--Katri, mun armas ystäväni, lausui hän, sydämmeni on pakahtua,
nähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko
minun auttaa? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi laillisen eron
kunnottomasta miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi
tarvitse kurjuutta nähdä.
Katri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan,
johdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt
eroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki
hän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetönnä kesti hän
siinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot
voimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta hän,
joka sydämmet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, hän sen näki ja
kiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui,
ahdistus hälventyi ja--voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin
kasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkain silmin hän
katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä, joka
yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana. Viimeiseksi hän
katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa.
--En hylkää puolisoani, Niilo, kuului päätös hänen huuliltaan.--Mitä
jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa.
Nyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen
ja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen.
--Jumala siunatkoon sinua, Katri, nyyhkytti hän, ei taivaan enkeli voi
olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun
tähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt
lupaan muuttaa entisen elämäni ja täst'edes kokea rehellisellä työllä
hankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua
hylkää?
--En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta
lupaat.
--Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni
täyttämiseen!
--Amen! kuiskasi Katri.
Samassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen
silmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli
rauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa,
aukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa.
--Päivä koittaa! lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan
sinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi
ikkunan, josta raitis aamuilma virtasi sisään.
Mutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan
maailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn,
raittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin
herätessään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut
visertelivät ja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja
liverteli korkeudessa riemuisen aamuvirren.
Katrin silmissä välkkyi kyynel.--ei enää murheen eikä huolien tuottama,
vaan ilon ja kiitollisuuden.
* * * * *
Kun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se
Niilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou'ot ja karjankin,
jotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen
takaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä
lähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin
kesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei
väsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo.
Viimemainittu ei enää mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen,
jossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän
taloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä
syvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja
Katri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä;
mutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin,
niinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi
ilmaantuu.
["Päijänne" 1878, n:ot 42, 44, 46, 48. Novelleja ja kertomuksia I.
Novelleja I.]