III.

Ei monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon äiti

kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia

sairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämmensä

koko hellyydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja

hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut

kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta

taistella,--nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut.

Mutta Niilo jäi yksin maailmaan,--ei toki aivan yksin, sillä tuolta

toivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke

valaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syysyön synkän taivaan. Ja

vaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru

hänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, teki

vaan mielen pehmeäksi. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli,

sitä oli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä

syvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret

ja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla

kuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä

ja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä

vaikuttaa, johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin maassa

mateleva mato.

Eräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen

metsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen

käsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja

istautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät

hänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän

kukkaiset levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli

puitten hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä

tuntui ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan

oudossa tienoossa, kunnes hän viimein saapui korkealle vuorelle, jonka

alla, eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata

välkkyi linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa

rikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni

sisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat

kullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa oli kultaisia

astioita täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja

kaikenlaisia hedelmiä. »Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa»,

arveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui

suureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista

lankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella lattialla. Mielikki

oli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmillä,

käsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormensa kultasormuksilla ja

hivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jaloissa oli hänellä

siniset sukat ja kengät, kiinnitetyt punaisilla pauloilla.

Tämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei

toista ollut. Siellä ihanimmat kukkaset kukoistivat, siellä tuhannet

linnut visertelivät, ja kaikki, sekä kukkaset että linnut, puhuivat

kieltä, jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän

tässä loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama,

joka kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se

hänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen orvon-

kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän varmaan

myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän leivon, pääskyn, peipposen

ynnä monta muuta.

--Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki.

--Suomesta olen, vastasi Niilo.

Kukkasten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu.

--Suomesta, hän on Suomesta, pakisivat he toisilleen ja ruusunen

vienolla äänellä jatkoi:

--Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo

mun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja

kesäinen, lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran

heiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa; ja vaikka kauneuden

ruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen

suloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti

muistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko

taivaalla. Hänen purppurahuuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen

muodossa valui ulos maailmaan. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat

silmäykset impeäni seurasivat. »Oi ihana neiti», saneli nuorukainen,

»sinä olet mun sydämmeni valloittanut: sano, miten voisin sun

rakkautesi voittaa?» Ja neiti vastasi: »todistakoon elämäsi, että

kalliimpana minua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan:

palvele uskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä

on ijäti oleva sun omasi.» Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän

ehdon täyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa.

Näin puhui ruusunen; mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen äänensä

ja viserteli:

»Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä

aamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana

ystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun

juurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa

kivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka

pukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria,

täynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatonta

nuorukaista. »Kaunis nuorukainen», puhui hän viettelevällä äänellä,

»tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän

nautintoa. Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri

sukkelammin virtaa sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämmesi

ja sinä saavutat verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.»

Nuorukainen katseli naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli

hänen hurmaavaa puhettaan. Sydämmeni vapisi ja minä varoittelin häntä

tuskallisella äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt.

Hetken kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen

polkuun ja saneli naiselle: »En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä

katso, tuolle polulle on minun rientäminen, siellä helmi on

etsittävänä, jonka nimi on Suomen onni.» »Elä hulluttele, nuorukainen»,

puhui nainen, »jätä se toimi muiden huostaan, sillä sitä helmeä et

kuitenkaan voi löytää; suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi tuskissa

ja vaivoissa. Tuolla polulla sä kompastut teräviin kiviin,

orjantappurat ja ohdakkeet sun jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät

verisiin naarmuihin sun kauniit kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule

mun seuraani! Katso, ruusut ja kukkaset heloittavat sillä tiellä, jolle

sua saatan.» Mutta nuorukainen katsoi vakaasti naiseen ja vastasi

jyrkällä äänellä: »Luovu minusta, viekas nainen; sillä huomaanpa jo

valheen huulillasi asuvan.» Näin sanottuaan, nousi hän ylös ja astui

kaitaista polkua kohden. Samassa ilmestyi tälle polulle impi, suloinen

kuin metsän vaalea vanamo, nuori ja raitis kuin keväinen kukka. Tämä

impi oli Suometar. Hän loi kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon

säde välkkyi niissä, kun hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui:

»elä epäile jalo nuorukainen, vaan ole uskollinen ja vakaa, niin

jalkasi ei horjahda eikä voimasi uuvu!» Ja Suomettaren turvissa astui

nuorukainen urheasti katalata polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa

viritti joutsensa ja tähtäsi heidän jälkeensä, vaan myrkylliset nuolet

eivät enää nuorukaista saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin ja

sävelsin ilovirren, enkä muistanut sinä yönä levollekaan mennä.»

Kaikki, sekä kukkaset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen

ja lauloivat: »Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto

herättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten povissa!»------

Kokonainen kukkais-sade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi

silmänsä ja kavahti ylös, eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut

taikka oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä

laskettiin takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi:

--Arvaa, Niilo, ken sun herätti!

--Eihän tuo liene vaikea arvata, lausui Niilo, samalla kun tarttui

kiinni noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan.

--Hiljaa mies, torui Katri, luuletko minulla olevan aikaa täällä

joutilaana oleskelemaan.

--Mihinkäs sinulla on kiire?

--Täytyy mennä lehmiä hakemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle, että

meidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle.

--Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni?

--Ei ole tietoa. Olethan käynyt niin vakaaksi ja totiseksi, että sua

vähitellen rupee ihminen pelkäämään.

--Katri!

--Niilo!

--Tuo oli sinulta leikkiä vaan.

--Ei ollutkaan se leikkiä, vaan aivan täyttä totta. Mutta elä viivytä

minua, kun on muutenkin kiire. Hyvästi nyt! Tule hyvissä ajoin!

--Hyvästi Katri! Kyllä tulen!

Katri katosi puiden ja pensaiden taakse ja kohta sen jälkeen kuuli

Niilo hänen heleän äänensä kaikuvan metsässä.

--Ptrui lehmäni, ptrui piikani, ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptru--

ptru--u u--ui! Ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptru--ptru--

u--u--ui.

Lehmän kello kuului loitompaa ja Katri meni siihen suuntaan, vähän

väliä kutsumushuudollaan lehmiä houkutellen. Nämä pian tulivatkin häntä

vastaan, kellokki edessä, muut jälessä. Mansikki, joka kelloa kantoi

kaulassaan, oli Katrin nimikko. Sitä hän ensimmäiseksi silitteli ja

taputteli, siitä hän myöskin ensimmäiseksi koivun vihdakkeella kaikki

kärpäset pakosalle ajoi. Hänen tätä tehdessään, käänsi lehmä hitaasti

päätänsä, katsoi suurilla tummilla silmillään vakaasti nuoreen

hoitajaansa ja sanoi »möö--öh», joka sen kielellä tarkoitti samaa kuin

»suuri kiitos!»

Nuotta oli jo vedetty, raskas työ oli päättynyt ja saalis, suuri joukko

kiiltäviä, pieniä muikkuja, oli veneen pohjalla. Niilo ja Katri olivat

kahden toisessa veneessä; toisessa taas oli Katrin isä erään

palvelustytön kanssa. Paluumatkalla tahtoi Katri soutaa, pysyäkseen

lämpöisenä, sillä hän oli nuottaa tarpoessaan kastunut. Niilo

asettautui sentähden perään.

Yö oli jo tullut. Se oli noita juhlallisia, lumoavia kuutamo-öitä

Elokuun loppupuolella. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei

hiiskahdustakaan kuulunut, ei läheltä eikä loittoa, muuta kuin airojen

tahdinmukainen kolke. Saarissa ja niemekkeissä ei pienin liikahdus, ei

lehdenkään väräys häirinnyt metsän asujainten rauhallista yöunta.

Tummansinisellä taivaalla kumotti ystävällinen täysikuu, ja muutamia

keveitä, valkoisia pilven hattaroita uiskenteli verkalleen yläilmoissa.

Niiden välistä näkyi ääretön avaruus, jonka synkeyttä tuikkivat tähdet

vaan vähäisen valaisivat. Mutta järvi välkkyi niin kirkkaana

hopeanhohtavassa valossa--olipa aivan kuin jonkun Vellamon neitosen

hääjuhlaa olisi tuolla alhaalla, Ahtolan kartanossa vietetty. Suloiset

tunteet täyttivät Niilon sydämmen, kun hän tätä suurta ja ylevää

ihanuutta katseli. Mutta tavallisuuden mukaan kätki hän ne omaan

poveensa eikä ainoallakaan sanalla niitä ilmituonut. Katria hänen

puhumattomuutensa harmitti ja hän päätti pienellä kiusanteolla kostaa

sulholleen tuon luulotellun kylmäkiskoisuuden. Ei Katri vielä

täydelleen tuntenut sen sydämmen jaloutta ja lemmen-syvyyttä, jonka hän

oli omakseen saanut. Käsittäneekö hän sen, ennenkuin se liian myöhäistä

on?

Katri taukosi hetkeksi soutamasta, pyyhki hiukset silmiltään huivin

alle, jonka solmua hän veti tiukempaan, korjasi vähän tuhtoa, ja--niin,

nyt oli kostontuuma valmis!

--Kuule Niilo!

--Kyllä kuulen.

--En vielä heti aijokaan mennä vihille kanssasi.

--Kuinka niin? Olethan jo luvannut Köyrin aikaan tulla pappilaan.

--Vaikka olen luvannut; mutta en tule sittekään.

--No mikä ihme sinun nyt on päähäsi pistänyt?

--Se vaan, ett'ei minua haluta vielä mennä miehelään.

--Et sitä tähän asti ole vastaan pannut.

--Mutta nyt panen. Enhän tietäisi nuorena olleenikaan, jos

kahdeksantoista vuotiaana jo naimiseen menisin.

--Eihän sinun siltä tarvitse vanhaksi tulla--ole sinä vaan ijäti yhtä

iloinen ja hilpeä luonnoltasi, kuin nytkin olet.

Niilo antoi Katrille lämpimän silmäyksen, mutta Katri päätti nyt

vuorostaan olla muka jäykkä.

--Kyllä on hyvä sanoa »ole», vastasi hän, mutta etkö luule minun

näkeväni, kuinka kaikki naiset kuihtuvat ja vanhentuvat heti, kun

naimisiin joutuvat. Tottapa ei heillä silloin mahda olla varsin hyvä

oltava.

--Niin--lienet siinä osaksi oikeassakin; vakuutusta vastaan puhuisin,

jos toista väittäisin. Varmaankin mahtanee naimisessa olevalla naisella

olla paljoa enemmän huolta ja kärsimystä kuin naimattomalla, niinkuin

hänellä myöskin on suuremmat ja vaikeammat velvollisuudet täytettävänä.

Mutta koska Jumala sen kerran niin on säätänyt, niin luulen myöskin,

että hän ne voi hyvin kestää, jos häneltä vaan ei tahtoa puutu. Ja

varmasti luotan siihen, että siunaus aina tulee olemaan sitä suurempi,

kuta raskaampi ja vaikeampi tehtävämme on ollut.

--Miten lienee tulevaisessa maailmassa, mutta ei se tässä elämässä

kumminkaan aina niin ole.

--Kyllä se totuus paikkansa pitää jo tässäkin elämässä. Ken ensin

rehellisesti kärsii työn kirouksen, joka juuri on vaiva ja rasitus, hän

saa myös tuntea työn siunauksen, joka, lukuunottamatta aineellista

hyötyä, on tunnon rauha ja kaikkien hyvien avujen kehittyminen.

--Tuota en ymmärrä.

--Etkö ymmärrä? Otetaan esimerkiksi kaksi miestä, jotka kumpikin ovat

saaneet periä yhtä hyvät tilat. Toinen heistä tekee kovasti työtä

talonsa päälle ja saa tietysti monta vuotta kestää ruumiillista vaivaa

ja rasitusta, ennenkuin mitään hedelmiä työstään näkee. Mutta siinä

säilyttää hän mielensä virkeänä ja puhtaana, tottuu säästäväisyyteen,

ahkeruuteen ja raittiuteen, ja saavuttaa sisällisen rauhan ja

tyytyväisyyden. Toinen taas ei huoli voimiaan uuvuttaa työn teolla,

vaan viettää aikaansa ilossa ja hupaisuudessa. Siinä hänelle kasvaa

nautintohimo senlainen, ett'ei hän siitä ikänä omin voimin vapaaksi

pääse. Hän tulee viimein työhön kykenemättömäksi, ruumiilliset ja

hengelliset voimat tylsistyvät ja yltyneet himot eivät anna hänelle

hetkeksikään lepoa. Siihen tulevat lisäksi tunnon vaivat ja köyhyys,

sillä tietysti hän piankin talonsa menettää, kuin sitä vastaan

edellisen talo yhä hyötyy ja voimistuu.

--Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit työn kirouksella ja työn siunauksella.

Mutta--Katri muisti, ett'ei hän vielä ollut kostonsa perille päässyt--

mutta enhän minä siltä aijo laiskana virua, vaikka en vielä halua

naimiseen mennä.

--Siinä kohden, rakas Katri, saat tehdä juuri mielesi mukaan. Kyllä

sinua odotan niinkauvan, kuin vaan tahdot; toivossa on hyvä elää.

Katri veti niin kiivaasti airoilla, että toinen luiskahti vedestä ja

kasteli Niilon.

--Enkö millään saa tuota tyyneyttä häirityksi, arveli hän itsekseen.

--Mutta elä paheksi, sanoi hän, hetken mietittyään, elä paheksi, jos

sillä välin sattuisin saamaan jonkun mieluisemman ja silloin sinut

heitän.

--Katri, miksi puhut noin kevytmielisesti?--Nyt oli Niilon ääni

tavallista kiivaampi.

--Ahaa, ajatteli Katri, hyvä juttu! Mutta kovaa sanoi hän:

--Niin, näet ajattelin vaan------

--Mitä ajattelit?

--Ajattelin vaan----, no hyvänen aika, pitäisikö sinulle kaikki

ajatuksensakin ilmoittaa?

--Katri, mihinkä luottaisin maailmassa, ellen sinuun?

Niilon ääni hiukan vapisi. Katri käänsi päänsä järvelle päin, sillä hän

oli niin hyvillään, ettei tahtonut voida nauramatta olla. Ei hän

kuitenkaan enää hennonnut Niiloa kiusata. Mutta kun hän hetken kuluttua

jälleen katsoi Niiloon, näyttivät tämän kasvot hänestä niin kummallisen

kalpeilta.

--Niilo, sinulla varmaankin on kylmä, lausui Katri, ota minun

sarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin

paitse.

--Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole.

--Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalpeat kuin kuolleen.

--Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda

vähän paremmin, että päästään pois.

--Kyllä.

Katri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo

aikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin,

ja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri

ja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja

Katri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään.

--Kuulitko? kysäsi hän äkkiä, tuolla koivukossa risahti.

--Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yöunta häiritsimme.

Tuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen

kivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti

säikähdyksestä ja hänen kasvonsa kalpenivat. Mutta Niilo koki häntä

rauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessään

hän kuitenkin toista ajatteli.