Ajat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen
neitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia.
Lapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut
rakkaudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu
morsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina
siitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja hänen muotonsa oli
käynyt synkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut
köyhän mökin tytärtä?
Niilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle
ilmoittanut, mitä sydämmen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä
ja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli
luonnoltaan aivan toisenlainen ja kenties olikin se juuri siitä syystä,
kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä, iloinen
olentonsa, hänen suloiset, tuntehikkaat kasvonsa sekä vilkkaasti
liikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat,
ne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen.
Kun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri
liverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen
olkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan
monta sanaa virkkanut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri
silloin nykäsi häntä tukasta, saadakseen »Niiloa oikein valveille»,
niinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi
kiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin ennen heidän
lapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan
Kallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei
Niilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista
kuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä
suurimpain kalain uiskentelevan.
Juhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä
likeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän
hetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä
seisoi paljon kansaa pienemmissä ja suuremmissa parvissa, mitkä hiljaa
keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten tavan
mukaan puetut tummansinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa kädessä
virsikirja, toisessa niistinliina, ell'ei tämä tasaisissa käänteissä
ollut virsikirjan ympärille käärittynä.
Niilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään.
--Elä siihen vielä nukuttele, ilkkui Katri, odota toki siksi, kun
kirkon penkkiin pääset.
--Katso vaan, ett'et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski, vastasi
Niilo.
Katri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun
Niilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa.
--Hei, Niilo, sanoi hän viimein, johan nyt kummia kuullaan, kun
sinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee.
Nauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui
hämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä
katselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän
kättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri
tiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta,
tapasi hän Yrjön tuliset katseet, ja vaikka Katri aina kiireesti loi
silmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella,
kuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi ja oli sen jo
monasti ennenkin aavistanut, että Yrjö häntä rakasti, mutta miksi teki
se hänet levottomaksi, miksi tuntui, ikäänkuin kamala aavistus olisi
herännyt hänen sydämmessään?
Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun
Katri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä
pikkuinen muistikukkanen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään.
Katri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui,
pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti
Yrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä
ei Katri nähnyt.
Paluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa; Niilo piti perää
ja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään.
Puheenaineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita
olivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän
jokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas
kuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän
tahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat
Ristolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta
puhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat
tottumattomat, alkoi tuntua työläältä--ja silmäluometkin kävivät niin
kummallisen raskaiksi.
--Merkillistä, kuinka minua painaa, sanoi Rauhalan emäntä haukotellen.
--Niinpä minuakin, vastasi Ristolan emäntä, sormellaan hieroen kankeita
silmiään,--eikö vaan liene ukkonen ilmassa, koska niin rasittaa.
Ja hänkin haukotteli pitkään.
Veneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat
vähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin
omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja vedenpinta
huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin
airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen.
Emännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja
kyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset
heidän turhaan taistelleen uniukon kanssa.
Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään
ja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan.
Mutta vaikka kasvoissa ilmaantuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin
selvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen
pitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen
huulillaan pyörinyt; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat
ilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen
rantaan saakka.