Rauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli
vähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti
voinut luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille
vesille, peittyi tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden
pohjukasta näkyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma.
Koivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen
välkkyvässä vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi
koivua olisi lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden,
ja toinen alas, järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas
kilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli
alankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä,
yksinäinen kallio, jonka kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä
suuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin
ulos Kallavedelle, nähtiin vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa
salmen suusta, Koiviston uhkea talo, jonka alueesen sekä Rauhalan että
Ristolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa,
joka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja
varallisuudesta.
Eräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö,
Koiviston aaltoilevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan
vähän vanhempi toveriaan, loikuili selällään nurmikolla ja varjosi
käsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta. Tyttö istui
hänestä vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata ruiskukista,
joita hän kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he näin
äänettöminä olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään:
--Kuule Niilo!
--Hoi?
--Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa.
--Niinkö luulet, Katri?
--Siitä olen varma.
--Vai niin, vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin
mukavasti tässä oikoilen, enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon
kiehkuraasi?
--Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti
kukkia.
--Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni?--Niilo kavahti
istumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli
saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.
--Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin
kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin
lapset tekevät?
--Hm--etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin
haluttaa olla niinkuin olen.
Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti
jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen
päähänsä.
--Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! lausui hän ilosta loistavin
silmin.
--Kyllä--Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin
silmiin ja hohtaviin poskiin,--kyllä on hyvin kaunis, virkkoi hän
harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkuraa
tai jotakin muuta.
Katri katsoi Niiloon.
--No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? kysyi hän pilkallisella
hymyllä.
Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.
--Maltas, sanoi hän, kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut
jäseniäni.
Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut
hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon
pientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas
takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan
Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan,
Niilo vaan nauroi ja puristi häntä rintaansa vasten. Viimein he
joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi läähättäen ja laski
kannettavansa maahan.
--Vieläkö moitit minua laiskaksi? kysyi hän, seisahtuen Katrin eteen.
Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkkanut sanaakaan; peitti vaan
kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän
alkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki
väkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat
noita armaita sinisilmiä.
--Katri kulta, puhui hän, miksi sinä noin vähästä suutut? Elä itke, en
minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne rantaan, minä
opetan sinua voileipiä viskaamaan.
Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä
täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla Niilo
tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi hänen
silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä lähemmäksi
rantaa.
Siellä hän etsi sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja
jätti itselleen huonoimmat. Kyyneleet tytön silmissä olivat jo
kuivuneet.
--Katsos nyt, Katri!
Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti
kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi
syvyyteen.
--Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! huusi Katri ihastuen.
--Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti? kuului äkkiä ääni heidän
takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän
huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.
--Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny, lausui Katri.
--No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi!
Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kun oli
semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta
kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi
kauvas, putosi viimein alas ja--ploks!--vajosi heti syvyyteen.
Katri nauroi.
--Ethän saanut ainoatakaan voileipää, ilkkui hän.
Tuo Yrjöä kovin harmitti.
--Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen
heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä, sanoi hän.
--Saat heittää minun palloani, lausui Katri ja otti taskustaan samalla
kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle.
Tämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle
pallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja--
voi onnettomuutta--putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja Yrjö
koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa hänelle
paljoa kauniimman pallon sijaan. Mutta Niilo oli heti juossut veteen ja
sukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli pudonnut.
Silmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri tyynettä
veden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän, pudistellen
keltaisia hiuksiaan ja näyttäen palloa kädessään, ui rotevasti rantaan.
Riemusta huutaen juoksi Katri häntä vastaan ja otti herttaisella
kiitollisuudella pallonsa Niilolta.
Lapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö
oli rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta
oli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin
vanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin
kaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun
eivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä,
ja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa.
Talvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston
tuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa
oli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinkin oli tovereitaan
kehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja
lapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven
hiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat
sittemmin Katrin rakkaimmat ja kalleimmat muistot.