Kuulijat rupesivat jälleen lähestymään, mutta noudattivat vielä
jonkunlaista häikäilevää ujoutta esiintymistavassaan ja eleissään.
-- Oi, sanoi suurin taimenista. Messinkiuistin ei ole minulle mikään
outo laitos. Pitää todellakin olla hauki tullakseen petetyksi noin
karkeilla kapineilla. -- Hän ei voinut olla sanomatta hauille paria
pisteliästä sanaa, koska häntä hieman hävetti se, että hänkin oli
antautunut yleisen pelon valtaan. -- Ellei pulmallisempaan tilanteeseen
tarvitsisi ikinä joutua, olisi elämä tanssia lummekukkien päällä.
Pahempiin vehkeisiin kuin hauin kertomaan on ennenmainittu kamreeri
tehnyt itsensä syylliseksi.
-- Makasin viime kesänä eräänä päivänä syvässä kolossa, joka on ihan
sen paikan alla, missä koski on jyrkin. Olin väijymässä niitä
makupaloja, joita vesi tässä paikassa kuljettaa mukanansa. Pari
korennoisen toukkaa olin jo korjannut vatsaani, kun äkisti oiva harmaa
yöperhonen putosi veteen ihan nenäni eteen. Tässä ei ollut aikaa
miettimiseen, sillä virta oli jo viedä saaliini mukanaan. Mikä
särkihutilus hyvänsä olisi silloin voinut siepata suuhunsa
herkkupalani. Ryntäsin esiin, tartuin perhoseen kiinni ja olin juuri
niellä sen, kun kova nykäys esti minut tekemästä näin onnetonta tekoa.
Yhdellä karkauksella olin jo lammikon keskipaikalla. Mutta tästä en
mitenkään voinut päästä kauemmaksi. Teräsonki oli kavalasti kätkettynä
perhoseen ja niin kapeaan lankaan kiinnitetty, ettei terävinkään silmä
olisi voinut sitä erottaa. Langan jännitys oli niin luja ja niin
tasainen, etteivät mitkään semmoiset tavalliset temput, joita hauki
käytti, voineet tulla kysymykseen. Minun oli pakko seurata mukana.
Tultuani lähemmäksi rantaa näin kamreerin pitkällä vavalla ohjaavan
ongen kaikkia liikkeitä. Hänpä oli tuon salakavalan pahuksen veteen
heittänyt.
-- Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Jo rupesivat voimani pettämään, ja
minut pakotettiin yhä lähemmäksi rantaa. Mies, joka piti vapaa, oli
pistänyt lipon veteen ja kuljetti minua vasten tahtoani yhä lähemmäksi
tuota kamalaa kapinetta. Nyt tiesin, että jos annoin johtaa itseni
siihen, oli kaikki pelastus mahdoton.
-- Silloin muistui onnekseni mieleeni vanha pohjaan painunut puu
lähellä rantaa. Panemalla viimeiset voimani liikkeelle onnistui minun
syöstä sinne, ja olin juuri ehtinyt kiertää siiman oksan ympäri, kun
ilkeä pingotus uudestaan alkoi tuntua. Nyt jaksoin kuitenkin paljoa
paremmin kestää pingotuksen ja sittenkuin olin vielä kiertänyt siiman
muutamien toistenkin oksien ympäri, taisin jo kaikessa rauhassa ruveta
tarkastelemaan keskinäistä asemaamme. Siinä seisoi rannalla kamreeri
kiukkuisena ja punaisena ja piti siimaa tasaisesti pingotettuna. Vapaa
piti hän nyt molemmin käsin. Nähtävästi hän uskoi minun seisovan
jossain syvänteessä jöröttämässä. En voinut muuta kuin nauraa hänelle,
niin hullunkuriselta hän näytti. Tosin kirvelsi vähän haavaa, jossa
onki oli; mutta minä olin nyt joka tapauksessa voittaja ja tajusin
hyvin, ettei hän enää mitenkään voinut saada minua hirvittävään
lippoonsa johdetuksi. Olin tarkoin varuillani, ettei hän selviäisi
erehdyksestään. Siinä hän seisoi kiskomassa, kunnes luulin hänen jo
pyörryksiin pyllähtävän. Hän oli nyt ainakin yhtä lopen väsyksissä kuin
minäkin hetki sitten, kun taas minä itse puolestani rupesin aika lailla
toipumaan ja aloin olla oikein leikillisellä tuulella.
-- Eipä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin olin päästänyt itseni
vapaaksi. Ihan vieressäni oli pohjassa terävä kiviliuska. Enempää ei
tarvittu kuin että hivelin siimaa muutaman kerran terävään särmään,
niin olin vapaa. En voinut olla uimatta rantaan saadakseni tarkastaa
selvemmin vihollistani. Siinä hän seisoi nurmikolla yhä kiskoen. Vapa
notkui koukistuneena kuin jousipyssyn kaari. Hyttyset olivat häntä
pistäneet, niin että hänellä oli kasvoissaan ja paljaissa
käsivarsissaan suuret kuhmut. Hiki valui. Mutta silmät näyttivät
ahnaammilta kuin koskaan. Silloin uin ihan lähelle. Äkisti hän huomasi
minut. Hän tunsi minut perhosesta, joka näkyi suupielestä.
Omanarvontuntoni ja kunnioitukseni tätä arvoisaa seuraa kohtaan estää
minut mainitsemasta niitä sanoja, mitkä hän lausui.
-- Onki suussani oli muutamia päiviä minulle suurena vaivana. Mutta
onneksi näkyi ongen kärki suun ulkopuolelta. Minun onnistui eräänä
päivänä kiinnittää onki puukappaleeseen. Vedin perustimenpalasen suun
läpi, eikä minulla ole tämän jälkeen ollut mitään haittaa tuosta
arveluttavasta tapaturmanalusta. Mutta vieläkin tulen hyvälle tuulelle
ajatellessani, mitkä tepposet siinä tilaisuudessa tein tuolle ilkeälle
miehelle.
Kaikki olivat jännityksellä kuunnelleet taimenen kertomusta. Onki oli
heille kaikille tunnettu. Pienin salakkakin selitti, että vaarallisin
esine, jota kala saattoi katsella, oli kiemurteleva onkiliero. Sillä
aina oli sen sisässä onki. Onneksi ei ollut mitään vaaraa lieron
vapaaseen päähän kätkettynä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tätä päätä
voi kukin ilman vaaraa maistella. Mutta kumpiko pää oli tuo vaaraton,
siitä ei voitu päästä yksimielisyyteen.
Jo oli syntyä arveluttava epäsopu, kun onneksi joku sisäjärven
poikahaueista, joka oli vähän aikaa vieraillut lammissa ja hänkin
noudattanut joulukutsua, esiintyi rauhanhierojana. Hän esitti semmoisen
välitysehdotuksen, että sen, joka huoli semmoisista pikkurapseista kuin
lieroista, pitäisi myöskin alistua vahingonvaaraan, joka oli hyvinkin
pieni, puri sitten oikeasta tai väärästä päästä. Itse oli hän välistä
vallattomuudesta näykkinyt lieroa, jos se sattui olemaan lihavanlainen,
mutta aina oli hän huomannut siinä olevan ongen. Eri päitten
merkityksestä ei hän koskaan ollut viitsinyt selkoa ottaa. Napsahdutti
vain pari kertaa leukojaan, niin oli kohta vapaa. Ongenhan saattoi
sitten tilaisuuden tullen sylkeä suustaan. Ja ellei onnistunutkaan sitä
tekemään, ruostui se kuitenkin itsestään rikki ja putosi pois.
Vakavampien vaarojen alaiseksi täytyi välistä joutua. Muutamana keväänä
oli hän itse kerta joutunut hyvinkin arveluttavaan asemaan.
Torppari, joka asui ihan järven partaalla, oli eräänä päivänä tullut
järvelle varsin omituinen laitos ruuhessaan. Esine oli tehty sitkeistä
valkoisista puusäleistä, ja torppari painoi sen toista päätä
pohjaliejuun, juuri semmoiseen paikkaan, missä oleskeleminen aina oli
ollut suloista. -- Tämä laitos, sanoi hauki, näytti erityisen
houkuttelevalta ja luulin ensimmältä, että ukko pelkästä
hyväntahtoisuudesta oli laittanut minulle pienen kesähuvilan.
Rakennuksessa oli monta huonetta, ja uin toisesta toiseen, kunnes
vihdoin eksyin niin hullusti, etten mitenkään osannut järveen takaisin.
Varmaankin olin joutunut katalan väijytyksen uhriksi.
-- Koko päivän olin uudessa asumuksessani, joka ei nyttemmin tuntunut
ollenkaan niin kodikkaalta kuin alussa. Turhaan kihnasin kylkiäni
vahvoja säleitä vastaan. Näin selvästi järven ja vapauden säleitten
ulkopuolella. Mutta sinne pääseminen oli mahdotonta. -- Olin nyt saanut
seuraa. Koko poikue sorsanpoikia piipatti samassa huoneessa.
Parin nahkiaisen mielestä oli hauki ollut tyhmä, kun oli jäänyt
vankilaan, jonka seinien lävitse he kesän kuluessa olivat sokkosilla
ollessaan monta kertaa uineet sekä sisään että ulos. Mutta kuullessaan
mitä seuraa hän oli saanut, rupesivat he nauramaan täyttä kurkkua, niin
että irtaantuivat paulasta, johon olivat imeytyneet kiinni. Kun muista
kaloista ei kukaan näyttänyt huomanneen hauin tilassa mitään
naurettavaa, uivat nahkiaiset tiehensä.
-- Miten pääsit pälkähästä? kysyi kiiski, joka oli tiedonhaluinen kala,
ja mielellään tahtoi oppia niiltä, joilla oli ollut enemmän kokemusta
elämässään kuin hänellä itsellään.
-- Malta mielesi ja pyyhi turpasi. Tulet heti tietämään. -- Se, jolta
vähimmän olin mitään apua odottanut, tuli minulle pelastukseksi.
Huomattuani kaikki ponnistukseni turhiksi paneuduin lepäämään. Aamulla
olivat jo kaikki sorsanpojat kuolleet. Ne olivatkin kaikki ihan pieniä.
Nyt saapui torppari. Kädessään oli hänellä syvä lippo. Kuolleet
sorsanpojat heitti hän järveen. Hän piti kai niitä liian pieninä kotiin
vietäviksi. Nyt olisi minulla ollut mainio tilaisuus päästä vapauteen.
Olisi vain tarvinnut iskeä hampaat hänen sormiinsa, ja hän olisi
varmaankin hämmästyksestä riuhtaissut kätensä vedestä niin kiivaasti,
että olisi heittänyt minut kauas järveen. Mutta pelästykseni esti minut
tätä keinoa keksimästä. Painauduin niin lähelle pohjaa kuin pääsin,
toivoen voivani tällä tavalla välttää hänen huomiotansa. Tämä ei
minulle kuitenkaan onnistunut. Sillä kun torppari oli sorsanpojat
poiminut pois, pisti hän lipponsa juuri siihen koppiloon, missä minä
olin, ja seuraavassa hetkisessä makasin hänen ruuhensa pohjalla, lippo
ympärilläni.
-- Hyvin tiesin mikä minua odotti, jos neuvokkaisuuteni nyt petti. Niin
pian kuin ukko kääntyi selin minuun, luikertelin näppärästi liposta
ulos: yksi ainoa pyrstön hutkaus, ja olin taasen järvessä. Ukko raappi
korvantaustaansa ja koetti varovasti pistää lippoansa alleni. Mutta
olin vahingosta viisastunut ja uin nopeasti tieheni. Tämän jälkeen uin
kauas sivulle, niin pian kuin vedessä huomaan tuommoisen monimutkaisen
harhalinnan. Ne näyttävät houkuttelevilta, mutta ovat hävyttömiä
laitoksia, turmioksemme keksittyjä. Hohhoijajaa! Tuon tapahtuman
jälkeen on jo paljon vettä mereen virrannut. -- Poikahauki tahtoi
esiintyä vanhana ja elämässään muka paljon kokeneena kalana.
Vanha lahna, lihava ja vakava, joka todella oli elämänsä aikana monessa
liemessä keitetty, oli vartavasten joulukutsujen tähden saapunut aina
sisäjärvestä asti. Hän tahtoi saada tietää kokoontuneitten ajatukset
muutamista ihmisten kavalista varusteista, jotka hän katsoi ilkeämmiksi
kaikkia muita tähän asti mainituita. Kiiltävät messinkiuistimet
eivät olleet koskaan häntä mainittavasti houkutelleet, ja
ongenvavan läheisyyttä karttoi hän kuin ruttoa. Ainoastaan nuoret
typerät lahnanpojat olivat ongenvavalla narrattavia. Pikemmin
anteeksiannettavaa oli, jos kokemattomat kalat yöhämärässä joutuivat
kiusaukseen nähdessään selkäsiiman lihavat, paksut kastemadot.
-- Kuitenkin, sanoi lahna, jokainen joka antaa itsensä narrata
tyhjäntoimittajain ilveilyillä, syyttäköön joka tapauksessa osaksi
itseänsä, jos hänelle käy pahoin. Vastatkoon itse puolestaan: Mutta
mitä tehdä siihen, kun uitte rauhallisesti vapaassa vedessä ja äkisti
huomaatte joutuneenne niin hienoista langoista tehtyyn verkkoon, ettei
yksikään kalansilmä voi niitä erottaa, ennenkuin on myöhäistä? Tai jos
viime tingassa ne huomaat ja rupeat uimaan sivulle päästäksesi
vaarallisesta paikasta pois, huomaat itsesi viimein suljetuksi pussiin,
josta ei voi mitenkään päästä ulos. Semmoista vilppiä minä sanon
katalaksi.
Kaikki kokoontuneet näyttivät neuvottomilta. Ainoastaan suurhauki sanoi
kerta olleensa tuossa jälkimmäisessä pulmallisessa asemassa. Hänellä
oli silloin mahtava joukko turmaveljiä seurassaan, jotka kaikki olivat
yhtä neuvottomia kuin hän itsekin. Onnekseen hän kuitenkin keksi heikon
paikan, josta laitosta oli joskus korjattu. Siitä hän tunkeutui ulos.
Kaikki onnettomuuskumppanit tyhmää matikkaa lukuun ottamatta -- tässä
kaikki katselivat matikkaa -- olivat heti uineet tiehensä, ja hauki oli
saanut paljon kiitosta osakseen voimastaan ja neuvokkuudestaan.
Lahnan mielestä oli tämä harvinaisen onnellinen sattuma. Useimmissa
tapauksissa ei ole mikään pelastus mahdollinen, jos kala on kerta
antanut houkutella itsensä pussiin uimaan. Yksi ainoa kerta, lisäsi
hän, olen joutunut laitokseen, joka oli miltei vielä hirvittävämpi kuin
pussi, ja silläkin kertaa pelasti minut ainoastaan onnellinen sattuma.
-- Olin monen sadan toverin kanssa asettautunut levolle yöksi
houkuttelevan rauhaisaan lahteen. Olin muutamat kerrat kuulevinani
epäilyttävää loiskivaa ääntä, mutta kun ei mitään näkynyt, pysyimme
kaikki paikallamme. Äkisti kuulimme tai, oikeammin sanottuna, tunsimme
mahtavia läiskäyksiä, jotka tuntuivat tulevan lahden molemmilta
rannoilta. Syöksyimme kaikki lahden suuhun, paha kyllä liian myöhään.
Kulkumme esti verkkomuuri, joka ulottui pohjasta aina veden pintaan
asti. Ulos pääsemiseen ei ollut vähintäkään mahdollisuutta. Kaikki
ryntäsimme nyt, mielettöminä kauhusta, päinvastaiseen suuntaan
nähdäksemme, olisiko siellä ehkä mitään pelastusta tarjoavaa aukkoa.
Kaikkialla oli maa edessä. Ryntäsimme uudestaan verkkomuuriin päin.
Mahdotonta. Ei missään vähintäkään pelastumisen mahdollisuutta. Ja nyt
vasta huomasimme jotain, joka vielä lisäsi kauhuamme. Verkkomuuri ei
ollut enää samassa paikassa, jossa äsken. Se liikkui! Joka hetki
vähensi sitä vapaata aluetta, mikä meille vielä oli tarjona. Paitsi
meitä oli täällä koko joukko muitakin kaloja, ja vesi oli jo niin
sakeata, että vaivalla taisi nähdä muutaman metrin eteensä. Kaikki
uivat sekaisin sinne tänne kuvaamattomassa hämmingissä.
Jo oli kaikki pelastuksen toivo mennyt, kun verkkomuuri pysähtyi
hetkiseksi. Se oli tarttunut uponneeseen propsiin. Propsiahan kaikki
vihaamme, mutta sillä kertaa tuli propsi pelastajaksemme. Kiireesti
uimme kaikki paikalle, missä löysimme aukon verkkomuurin alta. Tästä
pujahdimme ajatuksen nopeudella kaikki ulos. Aukon kohdalla oli kyllä
mies veneessä, yrittäen peloittaa meitä takaisin. Mutta me lahnat emme
antaneet peloittaa itseämme, vaan uimme tiehemme suoraan miehen veneen
alitse. Seuraavassa tuokiossa olisi se jo ollut myöhäistä. Verkkomuuri
oli luisunut propsin yli. Ainoastaan hauit, ahvenet ja pikkuväki, jotka
eivät olleet kyllin rohkeita lähestymään aukkoa propsin alla, tulivat
sillä kertaa kalastajien saaliiksi. Sen kaino kylässä saapi,
kolahduksen korvallensa. Mutta meikäläisillä onkin sydän keskellä
rintaa.
-- Kerskaa vähemmän, lausui särki, jonka oli pakosta lukeutuminen
pikkuväkeen. Olen itse monta kertaa ollut nuotassa. Tämä on pyydyksen
nimi. Ei ole mikään helpompaa kuin siitä poismeno, kellä vain on siihen
tarvittava mielenmaltti, jota tosin en tahdo kieltää edelliseltä
arvoisalta puhujalta. Pelastumisenne kyseenalaisessa tilaisuudessa
riippui onnellisesta sattumasta, ja kunniaksenne olkoon sanottu, että
olitte kylläkin nopsatuumaiset sillä kertaa. Mutta onnellisiin
sattumiin ei ole luottaminen. Ne tapahtuvat ja ne jäävät tapahtumatta.
Liikkuvaa verkkomuuria ei tarvitse ollenkaan pelätä, vaikka se tosin
tullessansa peloittavalta näyttää. Minä puolestani päinvastoin uin heti
esille ja heittäydyn yhdellä ainoalla hypähdyksellä toiselle puolelle.
Ei ole mikään maailmassa helpompaa. Kun ei vain pelkää.
Monet myönsivät särjen olevan oikeassa. Mutta toiset pitivät
edullisempana pistää kuononsa verkkomuurin alle kuin yrittää hypähtää
sen yli.
Jo oli syntyä kiivas keskustelu. Silloin kuului heikko hönöttävä ääni
reiästä kiven alta, vaatien puheenvuoroa. Typerä krapu, jota ei oltu
kutsuttu jouluhuvitukseen, hän kun ei kuulunut kalojen sukuun, katsoi
kuitenkin olevansa, paikalla asuvana, oikeutettu sydämensä ajatuksen
julkilausumaan. Aina siitä asti kuin poikahauki kertoi käynnistään
katiskassa, oli hän istunut reiässään totinen, mietiskelevä ilme
kasvoillaan. Lahnan kertomuksesta hän ei ollut sanaakaan kuullut,
nuottakeskustelusta ei myöskään.
Niin pian kuin kravun onnistui saada läsnäolijat kuulemaan sanojansa,
selitti hän totisella äänellä, että hänen oikeudentuntonsa kehoitti
häntä panemaan vakavan vastalauseensa hauin menettelyä vastaan.
Poikahauki oli hänen mielestänsä menetellyt epähurskaasti torpparia
vastaan. Puremaan torpparia sormeen, siihen olisi hauki kyllä ollut
täysin oikeutettu. Eipä hän olisi itsekään epäröinyt tämmöisessä
asemassa nipistää miestä. Mutta nythän hauki oli jo torpparin lipossa.
Luikertaa liposta pois ja pyrstönhutkauksella vapauttaa itsensä. Ei, ei
ikinä! Hän puolestaan ei ainakaan olisi saattanut mitään sentapaista
tehdä.
Kaikki kalat vastustivat yhteen ääneen krapua. Todellakin, vain krapu,
joka istuu päivät pitkät mietiskellen kolossaan, voi jotain näin
typerää esittää. Hauki oli menetellyt ihan niin kuin kylmäverisen kalan
tulee ja sopii asemassa, missä moni muu olisi ymmälle joutunut. Hän ei
ollut mikään semmoinen saamaton vetelys kuin krapu, joka nukkui, kun
häntä vain syyhytti hännälle vähäisen. -- "Ryömi takaperin koloosi
takaisin", sanoi ahven, "äläkä sekaannu toiste niitten keskusteluihin,
jotka tietävät enemmän kuin sinä." Epähurskas menettely! Ei, vaan jos
joku oli tässä tilaisuudessa epähurskaasti menetellyt, niin se oli
juuri torppari. Asettaa veteen pyydystin, johon joutuu sorsanpoikia!
Suurhauki katsoi tässä tilaisuuden sopivaksi pitää lyhyesti laaditun
esitelmän oikeuksien ja velvollisuuksien oikeasta suhteesta toisiinsa.
Kaikki kalat hyväksyivät ne yhdeksäntoista kohtaa, joihin esitelmä oli
jaettu ja joitten pääsummana oli, että elleivät kalat käyttäneet
kaikkia niitä puolustuskeinoja, mitkä olivat heillä tarjona --
hurskaita tai epähurskaita --, koituisi sekä heille itselleen että
myöskin ihmiselle siitä lopulta suurin vahinko. Sillä ennen pitkää
olisi ihminen pistänyt viimeisenkin kalan pohjattomaan vatsaansa.
Esitelmä näytti kokonansa pitäneen hauin kaikki ajatukset toimessa.
Kaikki nuo yhdeksäntoista kohtaa oli tarkoin mietitty, punnittu ja
selvästi esitetty. Ei ainoatakaan aukkoa ajatuksenjuoksussa eikä
todistusjaksossa. Kaikki kuulijat, paitsi krapua, muodostivat suljetun
piirin hänen ympärillään.
Tarkkaavainen huomaaja olisi kuitenkin voinut panna merkille, että
suurhauin silmät omituisella nälkäisellä ilmeellä tarkastelivat
kuulijakuntaa. Pari kertaa oli hänen katseensa jo tuntijan näköisenä
luikunut särjen ohi, joka nuottaa niin vähän pelkäsi. Nyt juuri teki
tämä varomattoman käänteen, ja -- samassa sulkeutuivat suurhauin
mahtavat torahampaat vahvaan otteeseen hänen kiiltävän ruumiinsa
ympärille. Yksi ainoa pyrstön heilaus, ja suurhauki oli jo saaliineen
kaukana lammikossa.
Hänen saaliinhimoinen luontonsa oli hänet vihdoin pakottanut
joulurauhaa rikkomaan.
Suuren hämmingin vallitessa ja kaikkien moittiessa suurhauin menettelyä
hyvästelivät jouluvieraat ja uivat kukin kotiinsa.
"PAHA KÄRY"