Kävellessäni eräänä kesäiltana rantapuistikossa kohtasin tavattoman
ahavoittuneen miehen. Mies, jolla oli kädessään tavallinen
siirtolaismatkalaukku, laski sen maahan ja tervehti sotilaallisella
tavalla. Kasvojenpiirteet näyttivät tutuilta, mutta missä olin hänet
ennen tavannut, en voinut muistaa.
Istuuduimme viereiselle penkille, ja samassa tajuntaani kuvastuivat
lyhytkasvuisen koulupojan tavattoman tarmokkaat piirteet. Hän oli
parikymmentä vuotta sitten ollut oppilaani koulun alimmalla luokalla ja
pienuudestaan huolimatta ollut rajun luontonsa tähden koko luokan
kauhuna. Hänen piirteensä eivät hevin unohtuneet kenenkään muistista.
Kysyin mieheltä: "Oletteko 'Paha käry'?" Hän ponnahti ilosta penkiltä
huomatessaan olevansa tunnettu ja että muistin vielä hänen
koulunimensäkin. Sanoi paljon muuttuneensa kouluajoistaan eikä
ansaitsevansa enää tuota entistä liikanimeänsä. -- Lyhyellä
kouluajallaan oli hän ehtinyt muuttaa syntymäpitäjästään, Kyröstä,
koulukaupunkiin ja sieltä maalle takaisin, minkätähden leikilläni
kysyin mieheltä, missä hän oli nykyään kirjoissa.
-- Kapkaupungissa, tuli heti vastaus. Olen tullut muutamaksi viikoksi
Suomeen katsomaan, elääkö vielä Kyrössäkin ihmisiä vai joko ne ovat
kaikki muuttaneet Amerikkaan. Minulla pitäisi olla siellä setäkin,
jonka ei taida enää kannattaa kaukaiseen länteen lähteä.
Kun miehellä ei näkynyt olevan ketään tuttavaa kaupungissa ja iltajuna
oli jo lähtenyt, käskin hänet illaksi kotiini. Tässä tilaisuudessa
kertoi hän minulle elämänsä vaiheista seuraavaa:
Muistanette vieläkin, minkä ilkityön tähden minut ajettiin koulusta
pois. Sanokaa tilaisuuden sattuessa rehtoriukolle terveiset ja myös
kiitokset tuosta karkoituksesta, sillä se oli hyvin ansaittua ja, ellei
minua olisi silloin karkoitettu, olisin pian luokkatovereistani tehnyt
samanlaiset vekkulit kuin olin itsekin.
Paha kyllä jäin silloin tänne kaupunkiin ja jouduin seuraan, joka ei
ollut suinkaan itseäni parempi. Sotaväessä ollessani istuin paljon
"putkassa" ja palveluksesta päästyäni luulin parhaaksi poistua
kaupungista ja lähteä kotipitäjään takaisin. Siellä tuli minusta pian
Kyrön pahimpia tappelupukareita eikä kestänyt kauaa, ennenkuin minut
ajettiin pois joka paikasta, missä nuoret olivat koossa.
Setäni, joka oli talonpoikaisiin oloihin katsoen rikas mies, lupasi
silloin minulle 1000 markkaa matkarahaksi ehdolla, että lähtisin pois
Kyröä rumentamasta "Amerikkaan tai vielä kauemmaksi, jos tietä
riittää". Riemulla käytin tarjotun tilaisuuden hyväkseni.
Käydessäni siirtolaiskonttorissa piletinostoa varten lännen kaukaiseen
onnelaan tapasin erään pietarsaarelaisen. Hän osti piletin
Kapkaupunkiin ja kehoitti minua matkakumppaniksi. Kapmaan oloja en
tuntenut vähääkään. Siirtolaisagentti, jolla arvatenkin oli suurempi
voitto Kap-"tiketeistä" kuin Amerikkaan vievistä, ylisteli Kapmaata
aivan erinomaiseksi, ja heti oli huikenteleva mieleni muutettuun
matkasuuntaan valmis. Ilahdutin siis setäukkoa sillä, että tie etelään
kuului olevan pitempi kuin länteen ja että olin hänen ehdotustaan
sanasta sanaan noudattanut.
Matka kävi hyvin, ja kaksi kuukautta myöhemmin astuimme maihin
Kapkaupungissa. Matkatoverillani oli tuttavia, jotka olivat työssä
sisämaan "miinoissa", timanttikaivoksissa. Sinne siis lähdettiin
työmaata etsimään. Ansiot kuuluivat olevan hyvät, mutta työ raskasta ja
epäterveellistä.
Työtä saimmekin heti, ja päiväpalkka, punta päivässä vasta-alkajalle,
oli minusta erinomainen. Puolet siitä meni tosin ruokaan ja asuntoon,
mutta jäännöskään ei ollut, Suomen rahoiksi muutettuna, halveksittava.
Olin jo ensi iltana joutua tappeluun "työpaasin" kanssa, kun minun
täytyi riisuutua Aataminpukuiseksi ja vaatteeni suinattiin ja
pudistettiin sen seitsemän kertaa. Mutta kun erään työtoverin
housujenlahkeesta samassa tilaisuudessa tipahti pieni timantti,
ymmärsin jo asian olevan niin kuin olla pitää. Sain määräyksen
"komppanian storesta" -- yhtiön kauppapuodista -- hankkia itselleni
työtakin, jossa ei ollut vuoria eikä taskuja. Omat housuni sain pitää,
mutta taskut ja kaulurit niistä leikattiin pois.
Työ kaivoksessa oli likaista. Myös maan päälläkin oli ilma aina, paitsi
sateella, täynnä erinomaisen hienon hiedan tapaista tomua. Ei
kestänytkään kauan, ennenkuin sairastuin. Sairaalassa makasin monta
kuukautta, pitkät ajat tajutonna, ja ilman toverini uskollista
uhraavaisuutta, joka minulle hankki ylimääräistä hoitoa, olisin
varmaankin kuollut. Päästyäni sairaalasta olin niin laihtunut ja
voimaton, etten kuukauden aikaan kyennyt minkäänlaiseen työhön.
Toinnuin kuitenkin vähitellen ja jatkoin työtä päiväpalkalla useampia
vuosia.
Silloin päätti komppania -- timanttiyhtiö --, joka oli juuri avannut
uuden kaivoksen, panna siinä työn urakalle tottuneimmille ja
luotettavimmille miehilleen. Yhtiö piti kaikki työkoneet ja -aseet, ja
miehet, jotka tekivät työn kaksittain, saivat kolmannen osan
löydettyjen timanttien arvosta, kun yhtiö otti kaksi osaa. Timantit
myytiin paikalla hiomatta hiomoiden asiamiehille, joten mitään
vääryyttä ei tarvinnut epäilläkään. Minun ja toverini nimet olivat
uuden kaivoksen luettelossa, ja me möimme jo samana päivänä
selkänahkamme yhden vuoden ajaksi. Lyhempiä kontrahteja kuin yhdeksi
vuodeksi ei tehty.
Työtä teimme kaikki kuin hullut, eikä meistä kukaan ansainnut vähempää
kuin kolme puntaa päivässä. Mutta myöskin viiden ja kahdeksankin punnan
päivät eivät olleet aivan harvinaisia. Sedälle olin jo päiväpalkalla
ollessani lähettänyt matkarahat korkoineen takaisin. Sillä vaikka
takaisin maksamisesta ei ollutkaan ollut kysymystä, olin kuitenkin aina
katsonut nämä rahat lainaksi. Ja nyt rupesi pankkikirjani jo näyttämään
koko kauniita numeroita. Myös toverini, jonka kanssa yhä vielä pidin
yhtä, oli säästäväinen mies. Hänen nimensä oli Jaakko, sielläpäin
Djäkk. Minäkään en kauan saanut pysyä Juhona, vaan työtoverit tekivät
minusta Djonn'in. Pankissa kirjoitettiin kirjoihimme Jack ja John,
mutta lisänimet pantiin kyllä niinkuin olivat passeissa. Minä olin
ainoa suomeapuhuva mies sen miinakomppanian koko alueella, mutta
ruotsiapuhuvia oli kolmattakymmentä. Kielen opin jotenkin pian, mutta
ruotsiapuhuvista, jotka aina keskenään puhuivat omaa kieltänsä, oli
monta, jotka eivät osanneet maan kieltä paljon ollenkaan.
Kahdestoista urakkakuukausi oli jo menossa, ja oli jo tunnettua, ettei
yhtiö uusi enää urakkaa, vaan antaa sen sijaan paremman päiväpalkan
sekä vanhan että uuden kaivoksen miehille. Weil. Eräänä aamuna
vierähtää ensimmäisellä hakkuiskulla "mukulakivi" jalkaini eteen. Otin
sen käteen ja näytin Jackille. Katselimme arasti vuoroin kiveä vuoroin
toisiamme. Tuleeko meistä nyt varkaat? --
Kaivoksesta oli jo löydetty useita pienempiä "mukuloita", mutta tämä
oli ensimmäinen miljoonakivi. You understand. Ensimmäinen miljoonakivi.
Tavallinen miinatyöläinenkin ymmärsi heti, että kivi oli sekä suurimpia
että kauniimpia mitä löydetään. Ympärillämme oli useita työmiehiä. He
eivät olleet vielä mitään huomanneet. Heitin kiven muka kelvottomana
roskana maahan, mutta potkasin samassa vähän soraa sen päälle.
Jatkoimme työtämme ikäänkuin ei mitään outoa olisi tapahtunut.
Päivällistunnilla menimme kotiin saadaksemme puhua häiritsemättä.
Olisimme hyvinkin voineet saada löytömme miinasta pois. Niin paljon
tunsimme jo miinamiehen konsteja. Monta arvokasta timanttia oli jo
yhtiöltä täten varastettu, ja miinamiehet eivät pitäneet tämäntapaisia
varkauksia juuri minään. Pikemmin niitä pidettiin vaarallisena
urheiluna vain; mutta jos joku olisi toveriltaan vähääkään näpistellyt,
olisi hän pian ollut työsakista pois potkaistu. Minulla ja kaverillani
oli kuitenkin vanhanaikuinen suomalainen käsityksemme varkaudesta. Ja
vaikka kiusaus oli suuri, voitimme sen kuitenkin onnellisesti ja
päätimme jo iltapäivällä ilmoittaa löytömme työnjohtajalle. Olihan
kaikessa tapauksessa kolmasosa löydöstä kontrahdin mukaan meidän.
Hyvänä tukena oli tässä kiusauksessa omalletunnollemme se asia, että
noin suuren kiven kauppaaminen olisi meille käynyt jotenkin vaikeaksi.
Olisimme voineet joutua konnantyöstämme kiinni ja ehkä menettää omankin
kolmasosamme kiven hinnasta. Viidenkymmenen, jopa sadankin punnan kivet
ovat sitävastoin kylläkin helposti myytävissä miinasusille --
juutalaisille, jotka niistä maksoivat noin kaksi kolmasosaa niiden
todellisesta arvosta. Ja varastelevat miehet laskivat, että kaksi
kolmasosaa on aina enemmän kuin yksi kolmasosa.
Päivällistunnin jälkeen ilmoitin siis päällysmiehelle, että minulla
olisi isännöitsijälle asiaa ja pyysin päästä hänen puheillensa.
Päällysmies kuitenkaan ei luvannut esittää pyyntöäni, sanoi vain asiani
turhaksi, kun hän jo varmasti tiesi, ettei yhdenkään työmiehen
kontrahtia enää uusita, ja pienempien asiain tähden ei laskettu
isännöitsijän puheille. Tapahtui kuitenkin niin onnellisesti,
että melkein samassa isännöitsijä tuli, kaksi amerikkalaista
sanomalehden-kirjeenvaihtajaa mukanansa, miinaa seuralaisilleen
näyttämään. He kävivät ihan työpaikkamme ohitse, ja minä rohkaisin
mieltäni, astuin esille ja pyysin saada puhutella häntä. Isännöitsijä,
joka arvatenkin luuli minulla olevan jotain valittamista, näytti
tyytymättömältä, ja esimies otti jo minua käsivarresta taluttaaksensa
minut pois. Olin jo suuttua ja ajattelin itsekseni: jos ovat
tuommoisia hunsvotteja työmiehille, saakoot itse saman kohtelun! --
Sanomalehtimiehen läsnäolo kuitenkin pelasti minut tulemasta
pettäjäksi. Isännöitsijä nähtävästi samassa huomasi, että asia voisi
sanomalehdissä saada yhtiölle vähemmän edullisen värin, ja käski minun
sanoa sanottavani.
Olin pitänyt kiven kädessäni ja laskin sen nyt sanaakaan sanomatta
isännöitsijän käteen. Nyt ei enää yritetty taluttamaan pois, vaan
käskettiin minut ja työkaverini konttoriin, jossa pyydettiin
istumaankin. Isännöitsijä ja sanomalehtimiehet puhuttelivat
meitä hyvän hetken ja vielä saman päivän amerikkalaisissa
iltalehdissä kerrottiin löydöstä. Sama uutinen luettiin sitten maailman
useimmissa sanomalehdissä. Luettiinpa se eräässä suomalaisessa
maaseutulehdessäkin, joka tuli työtoverilleni. Löytäjäin nimetkin
mainittiin "Andersén (skandinav?) och Makkela".
Miinasudet olivat raivoissaan "typeryydestämme". He olisivat kivellämme
voineet tehdä erinomaiset kaupat. Olisivat ostaneet jonkun pienen
kelvottoman miinan osakkeet, sieltä muka löytäneet timanttimme ja
sitten myyneet osakkeet kymmenkertaisella voitolla. Useat työtoverit
myöskin moittivat menettelyämme ja kaikkien enimmän juuri Amerikasta
tullut mies, joka sanoi meitä hirtehisen "greenbackiksi" -- pöllöiksi.
Oli hyvä, että urakkamme päättyi jo viikon perästä, sillä olomme rupesi
käymään ahtaaksi.
Jack ja minä olimme nyt, Afrikankin oloihin nähden, äveriäitä miehiä ja
olisimme huoleti voineet palata Suomeen ja elää, kuten tuo muinainen
rikas mies, joka päivä ilossa herkullisesti.
Mutta tämäntapainen elämä ei meitä houkutellut. Sisä-Afrikan äärettömät
avaruudet kiehtoivat vastustamattomalla voimalla mieltämme puoleensa.
Muutaman kuukauden erämiehen-elämä olisi, niin luulimme, ihanaa
virkistystä viiden vuoden voimia kysyvän miinatyön jälkeen. Vähän
tunsimme erämiehen elämää Afrikassa. Metsästysmatka siellä on kaikkea
muuta kuin virkistysmatka.
Oppiakseni miten metsästysretki on tässä maassa järjestettävä, ostin
siis muutamia afrikalaisten metsästäjäin matkakertomuksia.
Kapkaupungissa löytyy tosin useitakin metsästystoimistoja, jotka
panevat toimeen metsästysretkiä ja pitävät myöskin kaikista
varustuksista huolen, kaikki kalliin rahan edestä tietysti. Well.
Tämmöisen toimiston käsiin emme tahtoneet antautua. Yksi niistä tosin
teki semmoisetkin välipuheet, että ellei metsästäjää pantu tilaisuuteen
ampumaan ainakin yhtä leijonaa ja kahta tai kolmea antilooppia, meni
koko retki toimiston kustannuksella. Mutta silloin täytyi metsästäjien
myös kaikessa noudattaa johtajan määräyksiä ja hän määräsi kaikissa
yksityisseikoissakin matkasuunnan. Metsästäjällä ei ollut siis mitään
muuta tehtävää kuin ampua silloin, kun johtaja katsoi hänen olevan
osuvissa. Ellei hän ampunut tai jos hän ampui syrjään, oli toimisto
kuitenkin puolestaan tehtävänsä kontrahdinmukaisesti täyttänyt. Hänelle
oli annettu ampumistilaisuus.
Tämmöinen metsästäminen, jota Kapmaassa pidettiin erinomaisen mukavana,
ei meitä kuitenkaan miellyttänyt. Suomalainen itsepäisyytemme olisi
arvatenkin pian kyllä saattanut meidät riitaantumaan tuommoisen
itsevaltiaan johtajan kanssa. Meidän oli siis pakko ihan omin päin ja
omin neuvoin panna matka toimeen.
Well. Hankin siis ensinnäkin metsästyspassit -- ilman semmoista
ei saa enää Afrikassa paljon missään ampua muuta kuin petoeläimiä,
lintuja, pienempiä antilooppeja ja sentapaista. Passin hinta riippuu
kokonaan suurempien ammuttavien eläinten määrästä. Tilasin Englannista,
Holland and Hollandilta, tarvittavat kiväärit. Itselleni otin
kaksi kaksipiippuista, toisen express, kal. 500, toisen n.s.
paradox-kiväärin, kal. 12. Jälkimmäinen on oikeastaan haulikko, mutta
on varustettu eräänlaatuisilla hiusrihloilla, mitkä tekevät, että sillä
voi ampua 60:n jopa 80:n metrin päähän pyöreitä kuulia melkein yhtä
suurella osutarkkuudella kuin luodikollakin. Nämä pyssyt ovat
erinomaisia Afrikassa, missä metsästäjä juuri ammuttuansa metsälinnun
seuraavassa tuokiossa ehkä tähtää leijonaa. -- Toverini tilasi samalta
mestarilta repeteerikiväärin, kal. 500, ja sileäksi poratun
kaksipiippuisen, kal. 12. Katsoimme edulliseksi voida käyttää samoja
patruuneja. Kapkaupungista ostimme lisäksi tusinan sniderkiväärejä.
Hottentotit käyttävät mielellään näitä vanhanaikuisia, suurreikäisiä
sotilaskiväärejä.
Kun kiväärimme, joihin olimme tilanneet runsaasti varaosia, kolmen
kuukauden perästä saapuivat, oli matkavalmistukset suurimmaksi osaksi
suoritettu. Itse olimme ne tarkoin valvoneet. Viimeisellä
rautatieasemalla odottivat meitä kahdet härkävaunut, ja kovalla
rankkasateella aloitettiin matka. Palveluksessamme oli kuusi
hottentottia ja yksi eurooppalainen. Hän kuitenkin karkasi jo viikon
perästä ja sen koommin en ole häntä nähnyt enempää kuin sitä
sniderkivääriä, minkä hän otti mukaansa matkalleen. Pääsimme hänestä
mielestäni hyvällä kaupalla, sillä hän olisi yhtä hyvin voinut varastaa
120:n punnan Holland and Holland-kiväärini kuin yhden punnan maksavan
sniderkiväärin. Mutta hän valitsi jälkimmäisen, sillä edelliseen
kuuluvat patruunat säilytettiin lukitussa laatikossa. Mitään hyötyä
miehestä meillä ei ollut. Huonoin hottentottiboymme teki enemmän hyötyä
kuin hän.
Meillä oli kuuden viikon vaivalloinen matka edessämme, ennenkuin
saavuimme sen virran rannalle, missä varsinainen erämaa alkoi. Joka ei
ole tämmöistä matkaa tehnyt, ei voi aavistaa sen hankaluuksia.
Hottentotit ovat kevytmielisintä väkeä maailmassa. Ellei tarkoin valvo
jokaista heidän tointaan, tehdään kaikki, tärkeimmätkin toimet, joista
elämä ja kuolema riippuvat, hutiloimalla. Niin kauan vain kuin
nahkaansa kirvelee, täyttävät he herransa käskyt, ja jos isännän silmä
hetkeksikään väsähtää, istuutuvat he pakisemaan ja laiskottelemaan.
Mutta jos he kerta tarmolla ryhtyvät tehtäväänsä, saavat he lyhyessä
ajassa uskomattoman paljon aikaan, edellytettynä, että työ on
semmoista, johon he ovat tottuneet, kuten esimerkiksi juuri
leiritehtävät. Härkävaunujen ajossa ei mikään eurooppalainen voi
hottentottia korvata. Erehtymättömällä varmuudella tapaa hänen pitkän
ruoskansa letka laiskoittelevan härän, oli tämä sitten vaikka
ensimmäisenä valjakossa. Härkäruoskan varsi on seitsemän metrin
pituinen bambuvapa, letka on toista metriä pitempi.
Härkävaunujen varustukseen kuuluu toinenkin opetuksen välikappale. Sen
nimi on "Schambok". Se tehdään joko valkoisen sarvikuonon tai
virtahevon nahasta. Pituus on noin kaksi metriä, kädensija on runsaasti
kolmen senttimetrin paksuinen, ja esine hoikkenee vähitellen kärkeen
päin. Se on notkea ja erinomaisen sitkeä, ja vastahakoisimmankin härän
on pakko totella sen omistajaa. Niin kauan kuin se riippuu vaunujen
ulkopuolella, ovat hottentotitkin nöyriä, mutta niin pian kuin sitä ei
näy, on se myös unhotettu. Jos tätä erinomaista maisteria olisi
käytetty minun kouluaikanani, olisin nyt arvatenkin joku velkataakan
painama, nälistynyt virkamies jossain Suomen kolkassa enkä omistaisi
ainoatakaan timanttimiinan osaketta Afrikassa.
Pieniä vahinkoja lukuunottamatta olimme päässeet eräalueen rajalle.
Tässä tapahtui ensimmäinen suurempi vahinko. Toisten vaunujen etuakseli
särkyi pahassa kivikossa. Tuommoisen tukevan puuakselin korjaaminen ei
käy päinsä, vaan se on tehtävä uudesta. Pojat löysivät kylläkin pian
tarkoitukseen sopivan, riittävän sitkeän puun, mutta korjaustyöhön he
eivät kyenneet: se oli meidän itse tehtävä, jos mielimme jatkaa
matkaamme. Voimiamme emme säästäneet; kuitenkin meni työhön kaksi
päivää, jonka ajan pojat saivat mielensä mukaan laiskotella. Jos heillä
olisi vain näinä päivinä ollut metsänriistaa, olisivat he mielellään
vaikka joka viikko ajaneet yhden akselin poikki.
Vetojuhdille olivat nämä lepopäivät hyvinkin tarpeellisia.
Rautatieasemalta lähtiessämme oli meillä ollut 24 härkää, mutta tiellä
olin ostanut neljä lisää, mikä meille oli hyvin tarpeellista, sillä
viikko sitten olimme jättäneet viimeiset vaununjäljet emmekä paljon
tienneet, minkälaatuiset seudut meillä nyt oli edessämme. Pahimmat
esteet olivat kaalamot. Joskus oli tarpeellista panna kaikki miehet
kahdeksikin päiväksi työhön, ennenkuin rantatöyrät saatiin niin paljon
tasoitetuiksi, että vaunut pääsivät yli.
Meillä olikin juuri nyt kaalamo edessämme, jonka yli emme uskaltaneet
yrittää vikaantuneilla ajopeleillämme, jotka tasaisella maalla vielä
ehkä olisivat kestäneet jonkun ajan. Pojille olimme luvanneet, niin
pian kuin vaunut saataisiin onnellisesti yli kuljetetuiksi, ryhtyä
"lihanhankintaan". Kaikille afrikkalaisille on metsästäminen
"lihanhankintaa". Sekä neekerit että hottentotit ahmivat sitä
uskomattomat määrät, kun vain tilaisuus tarjoutuu.
Onnella pääsimme virran yli, jonka toisella puolella oli suuri
ruohoaavikko. Seuraavana päivänä emme olisi enää päässeet. Kova sade
paisutti virran useaksi päiväksi äyräittensä yli. Tullessaan
afrikanmatkalla virralle yrittää matkustaja aina, jos suinkin
mahdollista, samana päivänä päästä yli. Moni, joka ei ole tätä sääntöä
noudattanut, on saanut odottaa viikkomääriä, ennenkuin on päässyt
matkaansa jatkamaan.
Huonosti onnistui minulle ensimmäinen metsästyspäiväni. Olin
sotapalveluksessa ensiluokan ampuja, mutta opin pian, että ampuminen
Afrikan aavikoilla vaatii ihan toista taitoa kuin ampumaradalla
pamauttaminen, missä kaikki on edeltäpäin hyvin tuttua.
Läksimme liikkeelle juuri auringon noustessa. Riistaa ei puuttunut,
mutta osuville pääseminen oli minulle, tottumattomalle, kovin vaikeaa.
Omien vaunujeni ajajalle, joka oli ennen palvelijana seurannut erästä
englantilaista suurmetsästäjää, olin uskonut sniderkiväärin, jota hän
osasi käyttää paremmin kuin hottentotit yleensä. Mies totteli
Romulus-nimeä, jonka hän nähtävällä ylpeydellä ilmoitti saaneensa
englantilaiselta isännältään, mr Whitefoot'ilta.
Hän sanoi tämän nimen ennustavan omistajalleen suurta tulevaisuutta.
Kaksoisveljensä Remus ajoi Jackin vaunuja. Romulus tuli kokemuksellaan
olemaan minulle suureksi hyödyksi, jota paitsi hän oli ainoa
palvelijoistamme, joka ei pelännyt Afrikan vaarallisimpiakaan eläimiä.
Jack ei tahtonut seurata minua ensimmäisenä metsästyspäivänä, vaan
läksi jalkaisin metsän reunaa pitkin ampumaan lintuja. Menin siis yksin
Romuluksen kanssa. Romulus ehdotti, että ratsastaisimme ensin eräälle
pienelle puuryhmälle noin pari kilometriä aavikon reunalta. Tämmöisiä
pieniä metsiköntapaisia oli siellä täällä aavikolla kuin saaria
järvessä.
Puuryhmälle tultuamme sidoimme hevoset ja läksimme puitten suojaamina
jalkaisin ympäri tuota pientä metsikköä, koko ajan huolellisesti
tarkaten ympäristöä. Nyt sattui minulle, kuten monesti käy
vasta-alkajalle, että sain aivan erinomaisen tilaisuuden ampumiseen.
Tuskin viidenkymmenen askeleen etäisyydestä hypähti ruohikosta kaksi
suurta antilooppia. Olin jo silloin omasta mielestäni jotenkin nopsa
lennosta-ampuja. Mutta näitten suurten eläinten äkkiarvaamaton
ilmestyminen pani pääni niin pyörälle, etten ollut valmis ampumaan
ennenkuin eläimet olivat jo lähes sadan askeleen päässä. Ammuin
kummallakin piipulla sivu! -- Romulus katsoi kummastuneena minuun. Hän
luuli nähtävästi kaikkien eurooppalaisten ampuvan yhtä hyvin kuin mr
Whitefoot. En voinut itsellenikään millään muulla selittää tuota
suututtavaa kaksoisharhaa kuin sillä, että aurinko, joka oli vielä
matalalla, loisti minua ihan silmiin.
Noin viisi kilometriä etäämmällä näkyi aavikolla paljon antilooppeja.
Ne olivat kaikki hartebestia. Mitään muuta suojaa ei ollut kuin pieni
kummuntapainen. Mutta kun useita eläimiä oli meidänkin puolellamme
kumpua, oli luultavaa, että nämä paetessaan houkuttelisivat toverinsa
kummun toiseltakin puolelta mukaansa. Päätin kuitenkin yrittää. Niin
kävi kuin olin pelännyt. Mutta paetessaan kummun yli peloittivat ne
vuorostaan hyvin pienen gasellin, joka ei seurannut niitä, vaan pakeni
vinosti meihin päin. Heitin ohjakset Romulukselle ja hyppäsin hevosen
selästä. Väli oli ehkä vähäsen toista sataa askelta, mutta laukaus
kuitenkin vaikea, eläin kun ei juossut suoraan ohitse, vaan nyt vinosti
poispäin. Ammuin kuitenkin, ja gaselli syöksyi kuin salaman tapaamana
maahan. Se teki kuperkeikan ihan kuin juoksusta ammuttu jänis.
Expresskuula oli sattunut vasempaan takareiteen ja tullut ulos oikean
lavan kohdalta. Avasimme gasellin ja veimme sen siimeksiseen paikkaan
äskenmainitussa puuryhmässä, missä se ripustettiin puuhun. Pojat toivat
sen illalla leiriin, ja seuraavan päivän päivällisaikana oli se jo
loppuun syöty. Gasellin ampuminen kohotti osakkeitani Romuluksen
silmissä jo koko paljon.
Päivällisen söimme samassa pienessä puistikossa ja illemmällä yritin
vielä useita kertoja päästä jonkun antiloopin osuville, mikä ei
kuitenkaan onnistunut. Ensimmäinen varsinainen metsästyspäiväni
Afrikassa päättyi siis kaksoisharhaan ja yhteen pieneen gaselliin.
Jack oli tyytyväinen päiväänsä. Hän oli ampunut useita lintuja ja
villikissan, jonka nahkaa hän juuri tullessani paraikaa valmisteli.
Viikoksi jäimme samalle leiripaikalle. Sillä aikaa onnistui minun ampua
gnuu-antilooppi ja kaksi roipukkia, joten meillä oli lihaa enemmän kuin
tarpeen. Hukkaan ei mennyt kuitenkaan mikään, sillä läheisestä
neekerikylästä tulivat joka ilta miehet pyytämään lihaa. Jack, joka oli
ampunut metsäsian, antoi sen neekereille jäähyväislahjaksi.
Neekerien neuvosta siirryimme nyt kolmen päivän matkan vähäiselle
järven- eli lammintapaiselle, jonka ympäristössä piti olla hyvää
metsästysmaata. Tulimme viipymään siellä pitemmän ajan kuin ensin
olimme ajatelleet.
Lampi ei ollut iso eikä syväkään. Mutta kun se oli ympäristön ainoa
vesipaikka, tuli sinne öisin paljon eläimiä janoansa sammuttamaan. Sitä
paitsi oli sillä se suuri etevämmyys, että sen vesi oli lähdevettä,
jota pulppusi korkean kallion alta. Itse lampea sotkivat yön aikana
juovat eläimet pahanpäiväisesti, mutta kallion alta tuleva vesi oli
aina yhtä puhdasta ja raitista. -- Kun paikka ensi katsannolta ei
näyttänyt lupaavalta, teimme vain tavallisen yöleirin, mutta jo
seuraavana päivänä varustimme leirin pitemmän olon varalle. Jack, joka
ei ollut vielä ampunut yhtään suurempaa eläintä, kaivatti itselleen
lammin syrjään vahtikuopan, jossa hän päätti viettää yönsä. Kuu nousi
vasta kahden aikana. Kolmen aikana heräsin laukauksesta, ja vähää ennen
auringonnousua kuului kolme laukausta perätysten. Ymmärsin, ettei Jack
ollut yötään turhaan valvonut.
Juotuani kahvini, joka Afrikassa kuten Lapissakin on jokaisen
matkustajan aamujuomana, menin lammille. Jack nukkui kuopassaan makeata
unta. Kolme metriä hänestä makasi eland-antilooppi -- eland on suurin
Afrikan kaikista antiloopeista, suurempi kuin härkä -- ja itse
lammikossa puhvelihärkä. Kiiruhdin takaisin leiriin viemään sanaa
palvelijoillemme, jotka suuret teurastajapuukot kädessään törmäsivät
paikalle. Puhvelin vetäminen vedestä oli raskasta työtä. Pelkäsin, että
paljon hyvää lihaa menisi hukkaan. Turha pelko. Puolipäivän aikana oli
jo kolmattakymmetä neekeriä paikalla. Afrikan neekerit ovat kuin
korppikotkat. Missä joku suurempi eläin on asutuissa seuduissa
kaadettu, ei kestä kauan ennenkuin parvi niitä on paikalla, vaikka
aikaisemmin ei ole ainoatakaan saapuvilla näkynyt.
Nämä neekerit eivät olleet samasta kylästä, jonka läheisyydessä
edellinen leirimme oli ollut, vaan toisesta, lähempänä olevasta. Kaksi
tuntia myöhemmin riippui Jackin puhveli ohuina suikaleina pensaitten
oksilla kuivamassa. Antiloopin, jonka liha on hienompaa, pidimme leirin
tarpeeksi. On onni, että matkustaja Afrikassa on usein tilaisuudessa
uudistamaan suolavarastonsa, ettei hänen tarvitse aivan suuria määriä
tätä tarpeellista tavaraa kuljettaa mukanansa. Suola on kaikkialla
Afrikassa käypä vaihtokauppatavara, ja välistä näkee teillä kymmeniä
miehiä, kukin kantaen suolakuormaa päänsä päällä. Suola on tuotu
jostakin suolakuopasta. Näitä suolakuoppia -- saltpans -- löytyy
Afrikassa muutamin seuduin laajoilla aloilla.
Jack oli ollut pakotettu ampumaan puhvelihärkään kolme laukausta,
ennenkuin se oli kaatunut, ja kaikki kolme olivat kuitenkin osuneet
hyvin. Hän oli hyvästä onnestaan kovin iloinen. Minun täytyy myöntää,
että tunsin melkein kateuden kaunaa Jackia kohtaan. Tämä tunne oli
kuitenkin jo saman päivän iltana kokonaan poistuva. Ja täydellä
syylläkin.
Leirimme oli ihan aarniometsän reunalla. Edessämme levisi suuri,
heikosti aaltomainen ruohoaavikko, jossa kuitenkaan ei nyt näkynyt
mitään elävää. Päätin sittenkin, kun oli helteisin osa päivästä ohi,
lähteä käyden pitkin metsän reunaa etsiäkseni jotain ammuttavaa.
Tapahtuu useasti, että vaikka tuommoinen suuri aavikko näyttää ihan
kuolleelta, siinä tuntia myöhemmin vilisee eläimiä. Jack kehoitti
innokkaasti minua ottamaan hänen repeteerikiväärinsä; se tuotti varmaan
hyvää metsästysonnea, väitti hän. Ennen yön tuloa pitäisi minun
kuitenkin olla kotona, sillä Jack tahtoi nukkua iltapäivän ja yöksi
taasen ryömiä kuoppaansa. Otin hänen pyssynsä, enemmän tehdäkseni
hänelle mieliksi kuin uskoen sen kykyyn loihtia saalista esille.
Näytti kuitenkin siltä kuin toverini tulisi olemaan oikeassa. Sillä en
ollut vielä käynyt viittäsataa metriä, ennenkuin joku eläin ponnahti
pystyyn ruohistosta edessäni. Ammuin heti ja onnella. Eläin oli
roan-antilooppi, joka on jotenkin harvinainen laji. Laukaus kuului
leirille, ja viiden minuutin perästä olivat Romulus ja Remus paikalla.
Jätin ammutun eläimen heidän haltuunsa ja jatkoin hiipimistäni pitkin
metsänreunaa.
Olin täten kulkenut ehkä kolme kilometriä mitään näkemättä, kun kaukana
edessäni rupesi häämöttämään joku eläin. Sekin tuntui olevan
antilooppi, mutta sen laatua en voinut kiikarinkaan avulla saada
selville. Lähemmäksi tultuani huomasin, että eläin, joka näytti olevan
tuommoinen laumasta karkoitettu itsekseenolija, syöden vähitellen
läheni metsän reunaa. Se kulki näet vaaleanviheriäistä ruohojuovaa,
missä ruoho näytti mehukkaammalta kuin muualla arolla. Metsänreuna oli
tässä niin tasainen kuin olisi se ollut viivottimella vedetty, mutta
noin pari sataa askelta edessäni lähetti se pienen niemekkeen arolle
päin. Niemekkeeltä kohotti yksi ainoa jättiläispuu latvustaan taivasta
kohti, ja muutamat pensaat näyttivät tarjoovan hyvän väijymiskätkön.
Jos minun onnistuisi huomaamatta hiipiä tähän paikkaan ja antilooppi
jatkaisi nykyistä suuntaansa, tulisin olemaan osuvissa.
Eläin oli kuitenkin jo niin lähellä, etten uskaltanut kulkea enää
metsänreunaa pitkin. Pujahdin onnellisesti pensaitten läpi, jotka
reunustivat metsää, ja juoksin niin nopeasti kuin taisin määräpaikkaa
kohti. Niin hiljaa kuin mahdollista hiivin samojen pensaitten taakse,
jotka jo äsken olin väijymispaikakseni katsonut. Pensaat eivät olleet
korkeampia kuin että ne suojasivat minua polvistuneena, mutta
noustessani tulisi minulla olemaan vapaa näköala. Kaksikymmentä askelta
vain erotti minut jättiläispuun rungosta.
Nopea juoksu oli pannut sydämeni takomaan kuin vasaran. Minun täytyi
ehdottomasti saada levätä muutama minuutti voidakseni ampua. Monta
minuuttia en voinut kuitenkaan tähän tarkoitukseen saada, sillä jo
rupesivat illan varjot laskeutumaan etäämpänä arolla ja Afrikka ei
tunne mitään hämärää. Auringon laskettua on samassa hetkisessä yö.
Tässä paikassa oli tosin vielä täysi ampumavalo. Mutta kun huomasin,
ettei se tulisi enää monta minuuttia kestämään, oli minun pakko
kohottaa vähäisen päätäni katsoakseni arolle päin, vaikkakin sydän
vielä tykytti pahoin.
Se, mitä nyt näin, ei ollut omiaan sydämentykytystäni rauhoittamaan.
Olin tullut ennätetyksi. Edessäni, ihan puun juuressa, seisoi
liikkumatta väijyksissä kaksi muuta eränkävijää, silmät hievahtamatta
suunnattuina arolle päin. Tuuma tuuman jälkeen painuin alas paikalleni
pensaan taakse.
Minuutin jälkeen nousin uudestaan pyssy poskella ja sormi liipasimella.
Tähtäsin etumaisempaa kilpailijaani korvan juureen ja koukistin sormea.
Pamaus hävisi hirvittävään kiljuntaan, ja kilpailijani, uljas
koirasleijona, kepertyi kuolleena paikalle.
Repeteerasin niin nopeasti kuin suinkin uskalsin. Jos tämä toimi
tapahtuu liian nopeasti, ei koneisto tee tehtäväänsä -- tämä sekä
tuosta toimesta syntyvä kuuluva kolina on aina tehnyt pikakiväärit
minulle epämiellyttäviksi. Puun juuressa yhä paikallaan seisova
naarasleijona ei tässä tilaisuudessa kuitenkaan näyttänyt vähääkään
välittävän minusta ja minun toimistani. Verenhimoinen katseensa
tuijotti yhä vielä arolle saalistaan, joka ei näkynyt saaneen selville
mistäpäin pamaus kuului, koska se jäi paikalleen seisomaan. Jo tähtäsin
kurkunjuurta -- eläin seisoi siten että tämä paikka oli nyt
haavoittuvaisin -- mutta samassa kuin laukaus meni, teki leijona
hypähdyksensä, ja muutamien pitkien harppauksien jälkeen löi se yhdellä
ainoalla käpäläniskulla saaliinsa maahan. Hirvittävä kiljunta ilmoitti
leijonan voiton.
Etteivät leijonat olleet minua huomanneet, ennenkuin ammuin, oli
selvää. Mutta ettei naarasleijona heti laukaukseni jälkeen hypähtänyt
kimppuuni, oli minusta nyt, kun vähän toinnuttuani rupesin
ajattelemaan, miten vaarallinen itselleni laukaukseni oli ollut, aivan
käsittämätön asia. En voi muulla tavalla tätä selittää kuin että
saaliin läheisyys oli sen verenhimoa niin kiihoittanut, että sen
tajunta oli jokaiseen muuhun vaikutelmaan täysin kykenemätön.
Leijona kiljui vielä useat kerrat saaliinsa vieressä ja rupesi sitten
laahaamaan sitä metsään päin. Minusta ja kuolleesta toveristaan se ei
vieläkään näyttänyt mitään välittävän. Sen ollessa viisikymmentä
askelta minusta, ammuin, mutta osuin huonosti. Leijona vastasi
kiljunnalla, joka pani metsän raikumaan, ja syöksyi salaman nopeudella
minua kohti.
Nyt hermoni pettivät. Peto oli jo ihan kohdallani, kun ojensin pyssyn
ja melkein tähtäämättä laukaisin sen avonaiseen, veriseen kitaan.
Leijona kääntyi sivullepäin ja yski pari kolme kertaa. Luulen, että
ruudinsavu oli täyttänyt sen henkitorven.
Tämä muutaman sekunnin vara-aika varmaankin pelasti henkeni. Äsken
mainitun puun juuresta kasvoi vesa, joka antoi jalalleni tukea, että
minun onnistui heilauttaa itseni ylempänä olevalle oksalle. Tällä en
ollut kuitenkaan vielä turvattuna, ja leijona teki myöskin samassa
hyppäyksen minua kohti. Jollain tavalla se takertui kuitenkin tuohon
vesaan, ja ennenkuin se ehti uudistaa hypähdystä, olin jo turvattuna
ylemmällä oksalla.
Pyssy oli minun onnistunut saada mukaani puuhun, mutta tällä välin oli
tullut melkein pilkkopimeä. Oli näet nousemassa tuommoinen
äkkiarvaamaton rajuilma, joita Afrikassa välistä syntyy muutamassa
minuutissa. Painostavasta ilmasta ja valon tavattoman nopeasta
katoamisesta olisi minun pitänyt huomata, mikä oli tulossa. Mutta
leijona oli vienyt kaikki ajatukseni, ja sentähden tuo äkkinäinen
pimeys vain lisäsi minussa kauhun tunnetta. Pelkäsin, sen tunnustan
vieläkin, pelkäsin kauheasti. En voinut tästä pelostani vapautua,
vaikka aivan hyvin tajusin, ettei minua nyt uhannut mikään suoranainen
hengenvaara.
Laukaukseni leijonan suuhun oli aikaansaattanut ainoastaan vaarattoman
lihahaavan; kuula oli lävistänyt niskalihakset ja mennyt niskasta ulos,
kuten myöhemmin huomattiin. Kuinka arastelemattomia vaarattomille
haavoille suuret petoeläimet ovat, huomasin hetken perästä, kun kuulin
muserrettujen luitten rausketta. Niska läpiammuttuna ja kuollut toveri
vieressään ahmi leijona saalistaan! Sen hermosto ei pettänyt!
Luonnollisen elantotarpeen tyydyttäminen syrjäyttää eläinkunnassa, ja
varsinkin petoeläimissä, useimmat muut vietit ja tunteet.
Leijona keskeytti aina välistä ateriansa päästääkseen kauhistuttavan
kiljunnan. Olen käynyt eläintarhoissa, joissa paitsi muita petoeläimiä
on pidetty kymmeniä leijonia. Se konsertti, jonka nämä antavat, kun
niiden ruokkimisaika lähenee, on ensikertalaiselle kamala kyllä. Mutta
siitä puuttuu oikea kaikupohjansa: yön hiljainen pimeä ja Afrikan
erämaan painostava yksinäisyys. Tässä oikeaa ympäristöä ei puuttunut.
Vakuutan, että yhden ainoan leijonan kiljunta tässä ympäristössä kuuluu
monta vertaa kauhistuttavammalta kuin kokonaisen eläintarhan karjunta,
kiljunta ja mylvinä.
Leijonan kiljumisen väliajoilla oli aarniometsä niin äänetön, ettei
kuulunut vähintäkään risausta paitsi jo mainittua, välistä uudistuvaa
särkyvän luun rousketta. Ilma oli tavattoman painostava. Olisin
mielelläni painanut taskulamppuni nappia saadakseni sekunniksi valoa,
mutta joku epämääräinen tunne pidätti minua. Silmät auki en nähnyt
kättä edessäni. Mutta jos sekunniksikaan suljin silmät, oli heti
edessäni äskeinen kuva: koirasleijona seisoen siinä ylpeänä
metsänreunassa hurjan rajumielisyyden, itsetietoisen kootun voiman ja
uhmailevan majesteettiuden kuvana, ja sen takana naaras, jonka
tultasyöksevistä silmistä loisti peittelemätön luihuus ja hillitsemätön
verenhimo. Olin uudestaan näkevinäni, miten tuo raivostunut eläin
yhdellä ainoalla otteella kauhistuttavan kiljunnan säestämänä repäisi
kaadetun saaliinsa rintakehän auki, pisti vaalean kuononsa sisään ja
veti sen vertatihkuvana ulos. Kamala kuva, joka oli polttautunut
silmäni verkkokalvoon ja yhä uudelleen pani hermostoni värisemään.
Tiesinhän hyvin, että eläin makasi nyt saaliinsa vieressä eikä voinut
minulle mitään pahaa; mutta tuo aina välistä toistuva kiljunta uudisti
joka kerta tajuntaani sen hetkisen, kun tuo avonainen verinen kita
syöksyi minua kohti. Turhaan yritin poistaa kauheata kuvaa silmistäni.
Olin mielestäni jo istunut kauan tukalassa asemassani. Eikö rupeaisi
aamun enteitä pian näkymään? Pistin taskulampun takin alle ja valaisin
sekunnin ajan kellon taulua. Olin ollut puussa tasan 20 minuuttia! Kun
olen joskus lukenut siitä, miten sekunnit kasvavat minuuteiksi ja
minuutit tunneiksi, olen aina uskonut tuota semmoiseksi kirjaniekkain
valeeksi, joilla he kirjojaan koristelevat. Sinä iltana opin parempaa.
En ymmärtänyt miten voisin yön kestää, kun kuukin nousisi vasta
aamupuolella yötä.
Melkein heti katsottuani kelloa iski ensimmäinen salama. Sitä seurasi
semmoinen ryske, että jo luulin puun, jossa istuin, säpäleiksi
pirstautuneen. Raskaita pisaroita alkoi pudota ja muutaman minuutin
jälkeen satoi kuin korvosta kaatamalla. Risteilevien salamain valossa
näin, miten leijona veti saaliinsa lähemmäksi puuta, jossa se oli
jossain määrin sateelta suojattuna. Maaten vatsallaan pää puuhun päin
jatkoi se veristä ateriaansa.
Olin ampunut viisi laukausta. Makasiiniin mahtui kuusi patruunaa;
tiesin siis että viimeinen patruuna oli patruunapesässä. Kun olin
mennyt ulos muutamaksi tunniksi vain, en ollut ottanut mukaani useampia
patruunia kuin ne kuusi, jotka olivat kiväärissä. Minusta oli nyt aika
tullut viimeisen laukauksen käyttämiseen. Nousin seisomaan, nojasin
pyssyä oksanvekaraan ja tähtäsin, niin hyvin kuin salamain valossa
osasin selkärankaan lapaluitten kohdalle. Epävakainen valaistus ei
sallinut mielestäni kyllin varmaa tähtäämistä päähän. Korjasin
tähtäystä useat kerrat ja kun kirkas salama taasen näytti minulle, että
leijona makasi paikallaan, annoin laukauksen mennä.
Leijona vastasi hurjalla kiljunnalla, joka kuitenkin melkein hukkui
samassa seuraavaan ukkosen jyrinään. Omituisesti kyllä oli ukkosilma
tyynnyttänyt kapinalliset hermoni, ja laukaistessani pyssyni olin
täysin levollinen. Seuraava salama osoitti minulle, että laukaus oli
osunut hyvin, jos tosin ei ihan niin hyvin kuin olin toivonut. Leijona
makasi paikallaan, nyt kuitenkin pää poispäin suunnattuna. Vielä
seuraavien salamain valossa näin, miten se turhaan yritti poistua
paikalta. Kuula oli nähtävästi ainoastaan vioittanut selkäydintä
särkemättä sitä kuitenkaan täydellisesti. Eläin pyöri ympäri monta
kertaa, purren ampumahaavan kohtaa. Joka kerta kun sen yritys
epäonnistui, seurasi suuttunut kiljunta. Se heikkeni kuitenkin joka
kerralla lakatakseen hetken perästä kokonaan. Myöskin ukkosilma lakkasi
hetken perästä, taivas selkeni, ja tähtien valossa näin, ettei
viholliseni liikkunut enää. Heitin sitä kuivalla oksalla: oksa jäi
leijonan selkään.
Nyt astuin turvapaikastani alas. Jäin hetkeksi sähkölampun valossa
ihailemaan saalistani. Molemmat leijonat olivat mahtavan suuria
eläimiä, koiras niin sanottu harjaleijona. Erämaan leijonalla ei ole
kuitenkaan niin pitkää harjaa kuin eläintarhain asujaimilla. Ainoastaan
suurilla aavikoilla elävien leijonain harja joskus riippuu maahan asti.
Mutta "odota vähäisen"-pensaitten alueilla kuluttavat okaat sen harjan
lyhyeksi ja takkuiseksi, mikä ei kuitenkaan mielestäni vähennä sen
hurjaa ulkomuotoa. Koirasleijona näyttää kuolleenakin ylpeältä erämaan
kuninkaalta, kun naaras sitävastoin mielestäni kuolleena menettää
enemmän tuimasta ulkonäöstään.
Puoliyön aikana tulin leiripaikalle ja astuin Jackin vaunuihin, joka
oli lähempänä. Jack tarjosi minulle kuivat alusvaatteet ja vaatimalla
vaati minua jäämään hänen vaunuihinsa yöksi. Kerrottuani hänelle
seikkailuni ja puhdistettuani pyssyn nukuin väsyneen miehen uneen.
Herätessäni oli Jack jo noussut. Menin omille vaunuilleni etsiäkseni
itselleni kuivat vaatteet. Arvaapas ihmettelyäni ja säikähdystäni,
kun vaunut olivat kadonneet! Ainoastaan muutamia lankunpätkiä,
rattaanpuolia ja muuta romua oli paikalla, missä vaunut olivat olleet.
Jäin sanatonna, lamautuneena seisomaan paikalle. Heräsin siihen, että
Jack löi minua olalle sanoen: "Kiitä nyt Jumalaa siitä, ettet ollut
eilisiltana kotona!" Ja todellakin oli henkeni pelastus tapahtunut kuin
ihmeen kautta. Vaunuissani oli kolmatta tuhatta patruunaa ja kolmesataa
kiloa ruutia, joka oli otettu mukaan vaihtokauppaa varten neekerien
kanssa.
Ukkosilma oli juuri ollut loppumaisillaan, kun vielä yksi ankara salama
oli iskenyt, ja minun vaunuihini. Räjähtänyt ruuti ja patruunat yksin
eivät olisi kaikkea tätä tuhoa kyenneet aikaansaamaan, vaan yhtä suuri
osa oli kyllä laskettava ukonnuolen tilille. Ilman paine oli ollut niin
raju, että se oli osaksi irroittanut toisen vaunuteltan paikoiltaan.
Ihmisistä ei ollut kukaan pahasti vahingoittunut.
Läksimme kaikki saalistani noutamaan, ja illalla olivat nahat
valmistettuina mitä parhaimmassa kunnossa. Koirasleijonan pääkallo oli
säpäleinä, mutta nahka kaikeksi onneksi ei ollut särkynyt. Iloitsin
tästä paljon, sillä Kapmaallakin pidetään hyvin täytettyä leijonaparia
arvokkaana huonekoristuksena.
Meillä oli nyt yksi rihlapyssy vain, miesten sniderkivääreistä
puhumatta. Sniderkivääritkin tappavat kyllä Afrikan keskinkertaiset ja
pienemmät eläimet, mutta niitten käyrä kuulanrata tekee ne kelpaaviksi
vain lyhyillä matkoilla. Tuumittuamme sinne tänne päätimme lopullisesti
olla matkaa jatkamatta. Jäimme kuitenkin tänne vielä useaksi viikoksi,
teimme ratsastaen muutamia lyhyempiä matkoja ja palasimme eräretkeemme
jotenkin tyytyväisinä Kapkaupunkiin.
* * * * *
Kertoja katseli kelloaan. Tuntiosoittaja oli jo sivuuttanut
puoliyönhetken. Mies hyvästeli, kiitteli ja kehoitti minua saapumaan
seuraavana aamuna junanlähtöajaksi asemalle, jossa hän antaisi minulle
pienen muistolahjan Afrikasta.
Ajattelin saavani ehkä neekerinuolen tai jotain sentapaista
Afrikanmuistoa, joita saksalaiset tehdasmaisesti valmistavat
Kap-markkinoita varten halukkaille matkailijoille myytäviksi. Mutta kun
minulla ei mitään tämänlaistakaan Afrikka-esinettä ollut, menin aamulla
junalle. "Paha käry" saapui viime tingassa, sai piletin, tuli ulos
asemasillalle, jossa seisoin, ja kiinnitti takinkäänteeseeni säkenöivän
kaulustinneulan. Hymyilin hänelle kiitoksen ja huusin leikilläni: "Kun
palaatte ensi kerta leijonametsästyksestä, niin paiskatkaa minua
kirjeellä." Juna oli jo silloin liikkeessä, enkä tiedä, kuuliko hän
sanani vai ei. Hän nyökäytti päätänsä vastaukseksi. Mutta mitään
kirjettä en ole saanut.
Säkenöivä neula näytti olevan tuommoinen jäljitelty kivi, jonka melkein
joka siirtolainen palatessaan tuo morsiamelleen tai sisarelleen ja joka
maksaa 25 senttiä, parhaimmat 50. Heitin sen kotiintultuani
kirjoituspöytäni laatikkoon, mihin se hautautui kirjeitten ja
paperien väliin. Rupesin epäilemään, että "Paha käry" ja hänen
Afrikka-historiansa oli itse samanlainen kuin hänen muistolahjansakin.
Kuitenkin huvitti minua vanhan oppilaan tapaaminen; ja että hänestä oli
tullut kunnon työmies, sen huomasin selvästi hänen pahkaisista
käsistään.
"Paha käry" ja hänen kertomuksensa oli jo puoleksi mielestäni
unohtunut, kun pari vuotta myöhemmin "Forest and Stream"-lehdestä luin
pienen palasen, jonka alla oli nimimerkki "Paha käry". Toimitus oli
kirjoitukseen liittänyt seuraavan: "Ylläolevan eräkertomuksen on meille
lähettänyt tunnettu afrikalainen suurmetsästäjä John Makkela, joka,
kuten meille on kerrottu, ensi vuodeksi suunnittelee metsästysretkeä
Kanadaan. Maailman suurin petoeläin, grizzlykarhu, kuuluu kovin
houkuttelevan häntä, jolle Afrikan petojen kaataminen näkyy tulleen
liian jokapäiväiseksi huviksi."
Tuossa tuokiossa seisoi pieni ahavoittunut mies tarmokkaine
kasvojenpiirteineen edessäni. Hän ei ollutkaan mikään "jäljitelty"
mies, koska maailmanlehtikin näkyi hänet tuntevan. Muistin hänen
Afrikka-lahjansa, jonka myös hetkisen etsittyäni löysin. Ehkä sekin
oli arvokas. Menin erään tutun kultasepän luo, joka tutkittuaan kiven
sanoi sen maksavan kaupassa 160:n tai 180:n markan vaiheille.
Häpeissäni aiheettomista epäluuloistani ja liian kallisarvoisesta
Afrikka-lahjastani menin kotiin.