I.

Toivottavasti tunnet suuren, syvän lammikon ihan kosken alapuolella.

Tuon, missä joki leviää niin että se muistuttaa enemmän pientä järveä

kuin jokea. Tässä asuvat kaiken vuotta monet ja suuret kalat, mutta

jouluaatoksi kokoontuvat tänne kaikki joessa asuvat kalat, usean

kilometrin alalta. Tätä en sano antaakseni sinulle tilaisuutta suureen

kalansaantiin -- sillä joulurauha on meidän suominen kaloillekin --,

vaan sentähden, että se kuuluu kertomukseen.

Vähän matkaa rannalta on tuo suuri, litteä laakakivi, jolle

tavallisesti rakennamme juhannuskokkomme. Nyt on kivi tavallisen paksun

lumihilkan peittämänä, ja jää sen kupeilla on noussut korkealle ilmaan.

Koko kivestä et näe paljon muuta kuin äkkijyrkän kyljen, joka on

lammikolle päin.

Juuri tähän paikkaan majoittui monta vuotta sitten lihava ahven, vanha

ja juro itsekseenolija. Hänellä ei ole mitään syytä muuttaa paikalta

pois, sillä asumus täyttää mainiosti hänen vähäiset vaatimuksensa mitä

rauhaan ja mukavuuteen tulee. Kesällä voi ilman suurta vaivaa kiertää

kiven ympäri ja aina maata miellyttävässä varjossa, vaanien jotain

varomatonta salakkaa, joka äkkiarvaamatta ui suoraan suuhumme. Ei

tarvitse muuta kuin aukaista oikeaan aikaan kitansa ja taasen sulkea,

ja aamiainen on silmäräpäyksessä sekä valmistettu että syöty. Sitten

saapi taasen hyvässä rauhassa virua paikallaan kiven kyljellä. Ei ole

pakko puolta päivää uiskennella pitkin lammikkoa etsien pikku rapseita

vatsan vaatimuksen tyydykkeeksi.

Mutta eipä paikka ole miellyttävyyttä vailla talvisaikaankaan. Poissa

on tosin tuo varjoisa lehto, jonka muodostavat ahvenvitaviuhkat ja

taajat lumpeenlehdet. Mutta varjoahan on nyt kaikkialla enemmänkin kuin

riittävästi. Erittäinkin näin joulunaikana käyvät olot täällä

lammikossa usein oikein painostaviksi. Uituansa lammikon rantoja ja

koottuansa jotain pientä romua vatsaansa osaisi tuskin illaksi kotiin,

ellei jää olisi noussut kiven kaltevien kupeitten kohdalla, johon se

muodostaa suuret, avonaiset holvit. Tästä pääsee raitis ilmanhenki

vapaasti puhaltelemaan sisään. Jopa kurkistaa joskus jokunen

auringonsädekin jään raoista veteen. Tässä paikassa täytyy välistä

nousta pinnallekin, kun pohjamudassa tonkiminen rupeaa tuntumaan liian

tukehduttavalta.

Juuri tämä paikka on se, johon kaloilla on joka vuosi tapana kokoontua

jouluaattoansa viettämään.

-- Missähän ne kaikki oleksivat tänä iltana? sanoi ahven. Olisihan jo

aika vieraiden saapua, koska joulukynttilät jo rupeavat loistamaan

herraskartanosta tässä vastapäätä. Sitä paitsi näin selvän tulenvalon

loistavan maantieltä, missä kylän pojat tavallisesti olkia polttavat.

Aika on käsissä. Missä he viipyvät?

Tämä oli tuskin sanottu, ennenkuin ahven teki salamannopean käännöksen.

Mikä oli saattanut hänen viidentoistasadan gramman elävän painonsa

tekemään näin äkkinäisen täyskäännöksen vasempaan?

Suurhauki, koko lammikon salakkain ja särkien pöpö, oli saapunut

jouluseuraan, ja saapunut niin äkisti, että vesi kiven kohdalla räiskyi

korkealle jäistä kattoa kohti. Hänen luonteensa on hyvin oikullinen.

Hän ei ole mikään luotettava toveri. Ei ollut mitenkään mahdotonta,

ettei hän rikkoisi joulurauhaa ja arvaamatta iskisi itselleen jotakuta

lihavaa kalaa joulupaistiksi. Ahven eli tosin parhaimmassa sovussa

suurhauin kanssa, joka jossain määrin haikaili hänen juroa naamaansa ja

vastenmielistä selkäeväänsä. Ja olihan ahven sitä paitsi paikan

isäntänä. Mutta sittenkin! Ei vara venettä kaada.

-- Hyvää iltaa ja hyvää joulua, sanoi hauki, sittenkuin hän ja ahven

olivat taasen saattaneet keskinäiset suhteensa hyvään järjestykseen,

ettei voinut epämiellyttäviä yllätyksiä tapahtua. Olin juuri

kuulevinani kulkusten kilinää katon päältä. Ihmiset rupeavat ehkä jo

jouluaattoa viettämään. Silloin on aika meidänkin alottaa pieni

pakinahetkemme. Meikäläisille, jotka olemme kaiken vuotta tuppisuina,

ei liene vahingoksi avata näin jouluaattona nokkaamme hetkiseksi.

Vähäinen juttu joskus pitää virkeänä ja teroittaa älykkyyttä. --

Mitenkä hurisee, veikkoseni? Sinä et tehnyt tavallista taivaltasi

lammikon läpi tänä päivänä?

-- En. Ainoastaan lyhyen käynnin avannolla tuolla kiven toisella

puolella. Herraskartanossa on lipeäkalaa jouluillalliseksi. Keittäjätär

kävi avannolla vettä noutamassa. Sanoi aikovansa viruttaa lipeän

kalasta. Häneltä saan välistä pieniä makupalojani. Nytkin virutti hän

menemään avantoon minulle kohtalaisen palasen kalaa. Otin sen mukaani

kotiin ja olen sitä jyrsinyt päivän pitkän. Eihän tuo tuoreen kalan

veroista ole. Mutta on se vain sittenkin poskeen pistetty. Rupean

käymään vanhaksi ja laiskaksi. Aamukävely jää tekemättä joskus, jos

satun mukavammalla tavalla saamaan jotain suuhuni. Mitä veli on syönyt

päivälliseksi tänään?

-- En niin mitään! Olen juuri pitänyt muutaman päivän paaston.

Pyhäruoka tuntuu rohtoisammalta, kun ei vaivaa joka päivä vatsaansa

ruuansulatuksella. Muuten paastoni ei ollut täysin vapaaehtoista. Minua

on vaivannut muutaman päivän ajan hampaankolotus, ellen erehdy. Ikeneni

paisui niin, että komeista torahampaistani kärjet vain näkyivät.

Ymmärräthän, ettei niissä oloissa voi olla joka päivä yhtä syöläs.

Mutta ajettuma rupeaa nyt sulamaan. Olen ajatellut iskeä itselleni

joulupaistin, jos sopiva tilaisuus sattuu. Täällä tulee arvatenkin

olemaan jotenkin sekalainen seura tänä iltana koossa, luulen ma?

-- Kaikki tavalliset vieraat on kutsuttu. He näyttävät tässä saapuvan

toinen toisensa jälkeen. Tuossa tulee juuri koko parvi kaikenkokoisia

ahvenia. Myös salakatkin ja särjet, jotka parveilevat tuossa

virtapaikalla sulan veden vieressä, rupeavat kääntymään tänne päin. Ja

katso tuota suurimahaista matikkaa, joka pitkin pohjaa tallustaa tänne

päin. Mieluummin tahtoisin olla kuoreeksi luotu kuin tuommoinen kömpelö

rumikko. Eikö tuo tyhmeliini seisonut hyvän hetken himosilmin

katselemassa kuollutta särkeä tuossa lähellä avovettä. Tarkoitan tuota

jo aikoja sitten kuollutta, joka pää alaspäin riippuu tuosta paksusta

nuoranpätkästä. Näkeehän sittapörrökin paksun messinkikoukun sen

suupielessä. Ennustan, että matikka huomenna roikkuu juuri samaisessa

koukussa. Paljon kalanmätiä on hän leveään suuhunsa hotkinut. Enkö omin

silmin kesällä nähnyt, miten tuo syömäri pisti poskeensa hyvän

juhkurallisen toivehikkaita ahvenenpojanalkuja. Pienet lystimäiset

kalanpoikaset, ne olkoot menneeksi. Niitä en halveksi itsekään. On

terveellistä evättelemistä vain, kun ne yrittävät livistää tiehensä.

Mutta mätiä. Hyi helkkaria! Varokoon tuo litteämahainen, ettei oma

mätinsä ennen uudenvuoden aattoa ole paikassa, missä ei siitä ikinä

tule matikanpoikia.

-- Olen ihan samaa mieltä kuin sinäkin, puuttui hauki puheeseen. Ja

tuon särkivainajan asiassa olet myöskin oikeassa. Kävin itse

päivällisaikana sitä pikimmältään nuuskimassa. Messinkikoukkua en

tullut tosin huomanneeksi, mutta yrittäessäni viedä kalaraukkaa mukaani

lähempää tutkimista varten tunsin heti, että hänet oli sidottu nuoraan

kiinni. Tuo on ihmisjuonia ja ne uskon totisesti jo tarpeeksi

tuntevani. Se, joka lähentelee, kuten minä, kuudettakymmentä, on jo

yhtä ja toista elämässään kokenut. Luulen olevani useammassa liemessä

keitetty kuin monet muut veden väestä. On sitä valkoista suolaa

ennenkin nähty eikä ole karpaloakaan maistettu.

-- Sen sinusta kyllä näkee, arvoisa veli, että olet viisas mies.

Kasvonilmeesi osoittavat korkeaa älykkyyttä.

-- Älä toki! Teet minut itserakkaaksi. Eihän tässä tosin olla

muodoltaan juuri semmoinen kuin tuo niistämätön, mulkosilmä kiiski. Hän

on kyllä lihava, mutta hänen tympäisevä ulkonäkönsä tekee, että minä

vain hätätilassa tahraan suutani ja vatsaani hänellä. Oma ulkomuotoni

oli kyllä pulskempi ennen asuessani aavan meren partaalla. Siihen

aikaan painoinkin täyden leiviskän, mutta nyt olen supistunut kuuteen

ja puoleen kiloon, jos noihin uusmuotisiin kilopuntareihin on

luottamista. Tekee runsaasti kolmen ja puolen naulan painonvähennyksen,

vanhaa hyvää painoa. Olen aina ollut painostani ylpeä -- kukapa ei sitä

ole --, mutta tällä ravintojärjestyksellä tulen vain laihtumaan, vaikka

elänkin muuten hiljaisissa ja rauhallisissa oloissa. Olen ruvennut

pitämään sammakoista. Ne tulevat kesällä joka päivä hypähtäen rannoilta

veteen. Meressä asuessani en olisi viitsinyt katsellakaan tuommoisia

muodottomia epäsikiöitä. Mutta ajat muuttuvat. Me myös muutumme.

Tarvitsee tuskin liikkuakaan niitä pyydystäessä. Pikaisia

ruumiinliikkeitä ei tarvita: suu auki vain ja kiinni taas. Mutta

pelkään, etteivät ne ole erikoisen ravitsevia, vaikkakin näyttävät

meheviltä ja tuntuvat olevan helposti sulavia.

-- Näytät vielä kylläkin voimakkaalta ikääsi katsoen, syötpä sitten

sammakoita tai särkiä. Se on kuitenkin totuudenmukaisesti

tunnustettava, että näinä vuosina, joina olen sinut tuntenut, on vaalea

ihosi aika tavalla tummentunut. Mutta se johtuu täkäläisestä vedestä.

Uidessasi ensimmäistä kertaa jokea ylös en voinut kyllikseni ihailla

kauniita, keltaisia täpliä vatsasi alapuolella. Olit todellakin korea

kuin taimen ja paljon komeamman näköinen.

-- Olen kyllä kiinnittänyt huomioni tämän joen veteen. Se ei ole iholle

terveellistä. Olithan itsekin oikein näyttökuntoinen siihen aikaan, kun

näin sinut suolaisessa, valkoisessa vedessä. En ollut ensiksi tuntea

sinua nähdessäni sinut tässä kiven kyljessä, tummana ja

kyttyräselkäisenä ja -- --

-- Persoonallisuudet vältä, pyydän. Vähän tummanvärinen ehkä olen,

koska nyt on olevinaan muodikasta olla vähäisen päivettynyt. Mutta tuon

toisen kunnianimityksen pyydän saada luovuttaa noille vitkallisille

koureille, jotka kansoittavat lammen suolla. Kyttyräselkäinen! Hyi

helkkaria, sinä huutijärvellä käymätön! Ja jouluaattona lisäksi.

-- -- -- Ja ahven ärsytti itsensä niin kiukkuiseksi, että oli vähällä

ahdistaa kaikkien tunnustamaa lammikon hallitsijaa, jota kunnioitettiin

koko joessakin usean kilometrin alalla sekä ylöspäin että alaspäin.

-- Nonoh! Rauhoitu, veliseni. Älkäämme kiistelkö, pidetään joulurauha.

Sitäpaitsi tulee pikkuväelle olla hyvänä esimerkkinä tiedossa,

sivistyksessä ja hyvissä tavoissa. Huomaathan, että ne kaikki seisovat

tuolla, uteliaasti kuunnellen jokaista sanaamme. Ehdotan, että

siirrämme pienet yksityiset suorittamattomat välimme sopivampaan

tilaisuuteen. Ja sitäpaitsi en tarkoittanut todellakaan mitään pahaa,

vaikka sanani sattuivat saamaan jossain määrin epäkohteliaan muodon.

Ollaan ystävät taas, kuten karppi sanoo.

-- Anteeksi, tuhat kertaa anteeksi! Tulin itse kiivastuneeksi hitusen.

Eihän minun olisi tarvinnut kiivastua niin vähästä, harhaan menneestä

sanasta vain, joka ei ollut niin pahasti sanottu kuin se oli

tarkoitettu. -- Ahven ei ollut vielä aivan unhottanut tuota puhetta

kyttyrästä, ja sentähden hän käytti kaksimielisiä sanoja, jotka

tyydyttivät häntä itseään, mutta eivät myöskään olleet omiansa haukia

suututtamaan, ne kun soivat oikein kohteliailta. Hän toivoi, että muut

kunnianarvoiset vieraansa ymmärtäisivät kaksimielisyyden. Muut vieraat

hymyilivät myöskin ymmärtäväisinä, mutta matikka ja kiiski eivät

hoksanneet mitään. Hauki itse ei tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi

ajatella.

Ahven, jota ennen oli pidetty tottuneena seuramiehenä ja joka vieläkin

tahtoi tulla hyvänä isäntänä pidetyksi, kiiruhti nyt poistamaan seuran

ajatukset siitä, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi sentähden tarkoin

harkitulla kohteliaisuudella ja valituin sanoin hauin puoleen,

muistuttaen hänen mieleensä, että hän edellisenä jouluaattona oli

luvannut kertoa jotain monivaiheisesta elämästään. "Jotain on meidän

kuitenkin tekeminen ajan kulutteeksi tänä iltana", sanoi hän, "ja

seuraleikit eivät ole enää oikein muodissa. -- Mainitsit kerran jotain

eräästä seikkailusta, joka sinulle sattui matkallasi mereltä tänne

sydänmaahan."

-- Niin, eihän se tapahtunut oikeastaan itse matkalla. Seikkailuni

sattui järvessä, joka on muutamia kilometriä tästä ylöspäin. Sillä

kertaa menin näet suoraa tietä koskea ylös järveen asti. Siellä olin

asuntoa kokonaisen kesän, ennenkuin palasin tänne lammikolle, ja sitten

tulin jääneeksi tänne pitemmäksi ajaksi. Ehkä tulen jäämään hyvinkin

pitkäksi ajaksi, lisäsi hauki ja näytti aikovan vaipua omiin

ajatuksiinsa.

-- Mutta seikkailu, seikkailu, muistutti utelias lahnanpoikanen, joka

oli sattunut erehtymään järvestä ja nyt oleskeli särkien seurassa.

-- Niin, seikkailu. Olipa se vähällä maksaa minulle henkeni ja viedä

minut pahaan, porisevaan kalakattilaan. Oikeastaan on minun koko

seikkailusta kiittäminen omaa ajattelemattomuuttani, sillä jo varemmin

suolaisessa vedessä asuessani jouduin kerran samanlaatuiseen

selkkaukseen. Minun olisi siis pitänyt olla varuillani. Mutta kukapa on

joskus yhdestä ainoasta onnettomuudesta varovaiseksi oppinut?

-- Olin juuri ehtinyt järjestää oloni vähäisen kodikkaiksi oivassa

järvessä. Olin muutamia harvoja kertoja uinut pitkin rantoja järven

ympäri, missä koivut ja pajupensaat useassa paikassa ojentavat oksiansa

aivan vedenpinnan yli. Semmoiset paikat on täten järjestetty

vartavasten minun tähteni. Särjet ja salakat tavoittelevat näillä

paikoilla eläväisiä, jotka putoavat oksista veteen. He eivät ehdi

katsoa eteensä, vaan uivat suorastaan suuhuni. Niin, saatte mielellään

kuulla salaisuuden, peukalopoikaseni. Ennenkuin kesä tulee, olette

kuitenkin koko jutun unhottaneet ja teette kuten ennenkin. --

Erittäinkin erääseen paikkaan vajonneen puunrungon vieressä olin hyvin

mieltynyt. Makasin siellä tuntikausia lekotellen ihan rungon varjossa.

Parempaa tähystyspaikkaa ei olisi rakentamallakaan saanut. Eipä itse

tuo vanha, ilkeäjuoninen kalastajakaan, tiedättehän, hän, jolla on

hirvittävä monipiikkinen rauta kädessään, olisi tässä paikassa

maatessani saanut minua näkyviin.

-- Mukava elämä puunrungon vieressä rupesi kuitenkin ajan kuluessa

tuntumaan minusta yksitoikkoiselta. Eräänä päivänä juolahti mieleeni

onneton ajatus tehdä uimaretki järven poikki. Olin tullut ehkä järven

keskikohdalle, kun äkisti huomasin järven tulevan matalammaksi. Tässä

paikassa oli erinomainen särkkä monine sopivine kivineen ja lukuisine

väestöineen. Päätin heti viipyä täällä muutamia päiviä. Tässä kävi

myöskin miellyttävä, virvoittava tuuli, jonka hyvin tunsin suolaisessa

vedessä asumiseni ajoilta.

-- Tuskin olin vetäytynyt rauhaan ja ruvennut ympäristöä tutkimaan,

ennenkuin näin veneen tulevan ihan läheltä ohitseni. Soutajaa en

tuntenut, mutta veneen perässä istui tuo pikkuinen, pyöreä kamreeri

herraskartanosta tästä kosken vierestä. He olivat juuri hävinneet

näkösältä, kun huomasin omituisen kiiltävän esineen tulla uiskentelevan

ihan ohitseni. Kala se ei ollut, sen näin kyllä selvästi; mutta mitä se

oikeastaan oli, siitä en voinut mitenkään saada selkoa, aallot kun

kimaltelivat niin eksyttävästi.

-- Jos nyt olisi ollut tyven päivä, olisin varmastikin voinut erottaa,

mikä merkillisyys tuo esine todella oli. Ja sitä, mikä nyt tapahtui, ei

olisi ikinä tapahtunut. Mutta nyt valtasi minut mieletön kiihko oppia

tarkemmin tuntemaan tuo korea, uiva esine. Syöksyin sen kimppuun ja

iskin hampaani vakavasti sen niskaan. Mutta samassa se teki tuiman

tempauksen, niin että niskalihakseni natisivat. Karkea rautakoukku,

joka oli kiiltävään esineeseen kiinnitettynä, oli tarttunut suuhuni,

onnekseni yläleukaan. Nyt jo tiesin sekä mikä esine oli että myöskin

mitä minun oli tekeminen. Esine oli uistin, jonka kamreeri oli

kiinnittänyt lujaan nuoraan ja jota hän kuljetti veneen perässä.

-- Tässä oli taisteleminen henkensä edestä. Aivan helposti hän ei minua

saisi. Mutta miten hyvänsä vastustelinkaan, yhä lähemmäksi lähenin

tuhoatuottavaa venettä. Jo luulin viimeisen hetkeni tulleen, kun viime

tingassa apumies ilmestyi suunnalta, josta en mitenkään olisi sitä

voinut odottaa. Soutaja näki leveän selkäni ja päästi hämmästyksessään

airot käsistään. Uistinnuoran ilkeä pingotus laimeni hetkeksi. Tietysti

en heittänyt tilaisuutta käyttämättä, vaan syöksyin eteenpäin siten,

että sain pään vedenpinnan yläpuolelle, avasin kitani niin paljon kuin

leukapielet myönsivät ja heittelin rajusti päätäni -- näin! Ja

suurhauki avasi mahtavan kitansa ja viskeli päätään niin, että vesi

räiskyi korkealle jäiseen kattoon asti. Seuraavassa hetkisessä hän oli

yksin, aivan yksin kiven vieressä. Monet kuulijoista olivat jo keskellä

lammikkoa, eikä yksikään ollut sen lähempänä kiveä kuin kuusi tai

kahdeksan metriä.

-- Vai niin, vai pelästyitte. Noh, joulu ilman pientä joulupilaa ei ole

joulua. -- Niin, seuraavassa hetkisessä olin yhtä vapaa kuin olen

nytkin, ja kamreeri kokoili uistimet ja nuorat ja läksi pois.