Vihdoin kotona.
Kun kultainen sunnuntai-aamu heloitti yli puutarhan ja sen punaisien
kukkien, astui rouva Menotti ulos ja kävi istumaan turvepenkille
aituuksen viereen. Hän katseli ympärilleen ja omituisia ajatuksia
liikkui hänen mielessään. Tässä oli oleanderikukkia ja niiden takana
laakeripensasto, tuolla viikunapuita hedelmiä täynnä ja niiden välillä
kultaisia viiniköynnöksiä. Silloin sanoi hän hiljaa itsekseen: "Jumala
tietää kuinka iloinen olisin, jos pääsisin vapaaksi omantunnon
soimauksista; mutta toista näin kaunista paikkaa en mistään löydä."
Samassa tuli Riko puutarhaan; hänenhän oli tänään iltapäivällä
lähdettävä pois. Mutta ei hän kuitenkaan jaksanut kaiken päivää olla
käymättä täällä. Kun hän nyt oli menossa suoraa päätä huoneeseen, huusi
rouva Menotti häntä ja sanoi:
"Istu vähän aikaa tässä luonani; kuka tietää kauanko saatamme istua
vieretysten!"
Riko pelästyi.
"Kuinka niin, rouva Menotti? Ettehän te toki lähde pois?"
Nyt täytyi rouva Menotin kääntää puhe toisaalle, sillä eihän hän voinut
kertoa Rikolle huoltansa. Hän muisti mitä Stineli eilen illalla oli
kertonut Rikosta, mutta hänen mielensä oli silloin niin täynnä omia
huolia, ettei hän ollut oikein päässyt tytön kertomuksesta selville.
Nyt häntä hiukan oudostutti, kun asia taas johtui hänen mieleensä.
"Kerropas minulle, Riko", alkoi hän, "oletko joskus ennen ollut täällä
Peschierassa, koska sinä uudestaan halusit nähdä tätä järveä? Stineli,
näet, kertoi siitä minulle eilen illalla."
"Olinhan täällä pienenä ollessani", sanoi Riko. "Sitte jouduin pois
täältä."
"Kuinka sinä pienenä ollessasi sitte jouduit tänne?"
"Minä olen täällä syntynyt."
"Mitä? Täällä syntynyt? Mikä sinun isäsi sitte oli, koska hän tuli
tänne vuoristosta?"
"Ei hän ollut vuoristosta. Äiti vain oli sieltä."
"Mitä puhut, Riko?" huusi rouva. "Ei suinkaan isäsi ollut täältä
kotoisin?"
"Olipa niinkin!"
"Tätä kaikkea et ole milloinkaan kertonut, ja se on kuitenkin hyvin
merkillistä! Eihän sinulla edes ole meikäläistä nimeä. Mikä oli isäsi
nimi?"
"Sama kuin minunkin: Enrico Trevillo."
Rouva Menotti syöksähti penkiltään ikäänkuin joku äkkipuuska olisi
häntä kohdannut.
"Mitä sanot, Riko?" huusi hän. "Mitä sanoit äsken?"
"Mainitsin isäni nimen", sanoi Riko tyynesti.
Mutta rouva Menotti ei sitä enää kuullut; hän oli jo juossut ovelle.
"Stineli, tuo minulle huivi!" huusi hän ovelta. "Minun on heti paikalla
mentävä pastorin luo. Joka jäseneni vapisee."
Hämmästyneenä toi Stineli huivin,
"Tule vähän matkaa saattamaan minua, Riko", sanoi rouva Menotti
lähtiessään. "Minulla on vielä vähän kyselemistä sinulta."
Rikon oli vielä kaksi kertaa sanottava mikä hänen isänsä nimi oli, ja
kolmannen kerran kysyi rouva Menotti vielä pastorin portailla, tiesikö
hän tämän asian ihan varmasti. Sitte hän meni sisään. Riko lähti pois
ja ihmetteli suuresti rouva Menotin kiihtymystä.
Riko oli tuonut viulun mukanaan, sillä hän tiesi Stinelin aina olevan
hyvillään soitosta. Kun hän nyt saapui Silvion huoneeseen, tapasi hän
sekä tämän että Stinelin mitä parhaimmalla tuulella. Lupauksensa mukaan
oli Stineli kertonut kaskuja Peterlistä ja siten saanut sekä itsensä
että kuuntelijansa varsin iloiselle mielelle. Kun Silvio nyt näki
viulun, huusi hän heti: "Nyt me laulamme, nyt me laulamme Stinelin
kanssa: 'Hoi, lampahat' --."
Stineli ei ollut kuullut lauluaan siitä saakka kuu hän sen sepitti,
eikä hän ollut edes muistanut koko laulua, sillä Riko soitti nykyään
niin paljon muuta kaunista. Sentähden olikin Stineli ihmeissään, kun
pikku Silvio tahtoi laulaa tätä saksankielistä laulua, sillä eihän hän
voinut tietää, että Riko kolmena vuonna oli satoja kertoja laulanut sen
Silviolle. Stinelille oli suureksi iloksi, kun vielä kerran sai laulaa
vanhan laulunsa Rikon kanssa. Alettiin, ja kas: Silvio lauloi kaikin
voimin mukana; vaikkei hän ymmärtänyt yhtä ainoata sanaa, oli hän
kuitenkin oppinut kaikki värssyt. Mutta tällä kertaa oli Stinelin vuoro
nauraa, sillä Silvio äänsi ne niin hullunkurisesti, ettei tyttö
naurultaan voinut ensinkään laulaa. Ja kun Silvio näki Stinelin
nauravan naaman, nauroi hänkin mukana, ja lauloi sitte taas entistään
selvemmin ja kovemmin, jotta Stinelin täytyi nauraa vieläkin
sydämellisemmin, ja Riko soitti voimainsa takaa: "Hoi, lampahat" --.
Moinen laulu ja nauru kajahti kaukaa rouva Menottia vastaan, kun hän
lähestyi puutarhaansa. Hänen oli vaikea käsittää, kuinka näin tärkeällä
hetkellä voitiin pitää tuollaista melua. Kiireesti kulki hän läpi
puutarhan ja astui huoneeseen; mutta hänen täytyi heti istahtaa
lähimmälle tuolille, sillä säikähdys ja ilo ja juoksu ja odotettavissa
olevat asiat olivat niin vallanneet hänet, että hänen täytyi ensin
saada tointua. Laulajat hämmästyivät ja katsoivat ihmeissään äitiä. Nyt
hän olikin jo tointunut.
"Riko", sanoi hän tavallista juhlallisemmalla ääneltä. "Riko, katso
ympärillesi! Tämä rakennus, tämä puutarha, tämä pelto, kaikki minkä
näet ja mitä et voi nähdä on katosta lattiaan asti sinun; sinä olet sen
omistaja; se on kaikki isäsi jättämää perintöä. Tämä on sinun kotisi.
Sinun nimesi on kastekirjassa. Sinä olet Enrico Trevillon poika, ja hän
oli mieheni paras ystävä."
Ensimäiset sanat kuultuaan oli Stineli jo käsittänyt koko asian, ja
sanomaton ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Riko istui kuin kivettyneenä
tuolillaan, eikä saanut sanaa suustansa. Mutta Silvio, joka nähtävästi
aavisti, että tästä vielä voi syntyä suurtakin hauskuutta, alkoi
riemuita ja huusi:
"Nyt tämä talo on kerrassaan Rikon. Missä hänen täytyy nukkua?"
"Täytyy? Täytyy? Silvio!" sanoi äiti. "Hän saa olla kaikissa huoneissa
missä vain tahtoo. Hän voi vielä tänä päivänä ajaa meidät kaikki kolme
ulos, jos häntä vain haluttaa ja jäädä tänne ypö yksikseen."
"Silloin minäkin mieluimmin lähtisin ulos teidän luoksenne", sanoi
Riko.
"Oi sinua, hyvää Rikoa!" huudahti rouva Menotti. "Jos sinä tahdot pitää
meidät täällä, niin jäämmehän me mielellämme! Tiedätkö, kotimatkalla
minä jo hiukan suunnittelin miten ehkä voisimme järjestää asiat. Minä
voisin antaa sinulle puolet tästä rakennuksesta ja samoin puutarhasta
ja koko alueesta. Siten tulisi puolet kaikesta olemaan sinun ja toinen
puoli Silvion omaisuutta."
"Sitte minä annan osani Stinelille!" huusi Silvio.
"Hänelle minäkin annan osani", sanoi Riko.
"Ohoh! Nyt on sitte kaikki Stinelin omaa", nauroi pienokainen
iloisesti, "puutarha ja rakennus ja kaikki mitä siinä on: tuolit ja
pöydät ja minä ja Riko ja hänen viulunsa. Nyt on meidän taas
laulettava."
Mutta Riko ei voinut pitää asioita niin pian päätettyinä kuin Silvio.
Hän oli tällä välin mielessään miettinyt rouva Menotin sanoja, ja nyt
hän arasti kysyi:
"Mutta miten voi Silvion isän talo joutua minulle, vaikka isäni olikin
hänen ystävänsä?"
Nyt vasta tuli rouva Menotti ajatelleeksi, ettei Riko vielä tiennyt
mitään asiain menosta, ja hän alkoi heti kertoa koko tapausta alusta
alkain ja vielä paljoa laveammin kuin eilen illalla Stinelille. Kun hän
oli lopettanut, olivat kaikki kolme täydellisesti käsittäneet asian, ja
ääretön riemu valtasi heidät, sillä eihän mikään estänyt Rikoa heti
paikalla muuttamasta taloonsa asumaan ja ikipäiviksi jäämästä sinne.
Mutta keskellä riemuhuutoja sanoi Riko:
"Jos kaikki on näin, rouva Menotti, niin eihän minkään siltä tarvitse
muuttua talossa; minäkin tulen vain tänne ja tämä on minunkin kotini,
ja näin me saamme olla yhdessä ja te olette meidän äitimme."
"Oi Riko, että tämä joutuikin juuri sinulle! Onpa hyvä Jumala johtanut
kaikki hyvin! Nyt saan antaa tämän kaiken sinulle ja kuitenkin hyvällä
omallatunnolla jäädä tänne! Minä tahdon mielelläni olla äitisi, Riko;
olenhan jo kauan rakastanut sinua kuin omaa lastani. Tästä puoleen on
sinun sanottava minua äidiksi ja samoin Stinelin ja me olemme
onnellisin perhe koko Peschierassa."
"Nyt meidän on laulettava laulumme loppuun", huusi Silvio, joka tahtoi
sävelissä päästää ilonsa ilmoille; ja Riko ja Stineli yhtyivät
suurimmalla ilolla uudestaan laulamaan, sillä heidänkin sydämensä oli
riemua täynnä. Kun he pääsivät loppuun, sanoi Stineli:
"Nyt tahtoisin laulaa toisenkin laulun sinun kanssasi, Riko; tiedätkö
minkä?"
"Tiedän", vastasi Riko, "ja sen minäkin lautan mielelläni. Alotamme
suoraan mummun mielivärssystä." Hän pani sävelen alulle ja lauloi
kauniimmin ja hartaammin kuin milloinkaan ennen. Stineli yhtyi häneen
kaikesta sydämestään:
"Ei erhetysten pelkoa,
kun Herra johdattaa.
Niin, Hänen kaikki aikeensa
ne parhaan lopun saa.
Siis taivu Herran johtohon
sa hiljaa vaieten,
niin osanasi rauha on
ja riemu ijäinen!"
Mutta Rivaan ei Riko lähtenyt sinä päivänä. Äiti Menotti neuvoi häntä
heti menemään emännän luo kertomaan muuttuneista olosuhteistaan,
pyytämään häntä lähettämään toisen viulunsoittajan Rivaan, ja vielä
tänään muuttamaan taloonsa asumaan. Tämä ehdotus miellytti Rikoa ja hän
riensi heti pois. Emäntä kuunteli suurimmalla hämmästyksellä Rikon
tiedonantoja. Kun Riko oli lopettanut kertomuksensa, huusi emäntä
miestänsä saapuville, osoitti suurta iloa ja toivotti Rikolle
kaikenpuolista siunausta talossaan, ja tekikin sen täydestä sydämestä.
Hän olisi hyvin kernaasti edelleenkin pitänyt Rikoa luonaan, ja viime
aikoina hän oli hautonut mielessään sellaista epäluuloa, että "Kolmen
kruunun" emäntä tavoitteli Rikoa itselleen ja koki tehdä tämän
nurjamieliseksi emäntäänsä kohtaan; ja sitä ei emäntä voinut sietää.
Nyt nämä tuumat ainakin raukesivat tyhjiin, ja kernaasti hän soi
Rikosta tulevan maatilanomistajan; sillä emäntä oli aina suonut hänelle
kaikkea hyvää. Mies puolestaan iloitsi erityisesti tästä, sillä hän oli
tuntenut Rikon isän eikä nyt laisinkaan voinut käsittää miksei hän jo
ennen ollut huomannut kuinka Riko oli hiuskarvalleen isänsä näköinen.
Näin Riko ystävällisesti erosi tästä talosta, ja kun emäntä vielä
kerran oven edustalla antoi hänelle kättä, suositteli hän itseään
Rikolle siltä varalta, että tämä ehkä tulevaisuudessa viettäisi jotain
juhlaa oman kotinsa ulkopuolella. Vielä samana iltana tiesi koko
Peschiera Rikon elämäntarinan; kuinka emäntä oli pitänyt hänestä huolta
ja paljon muuta sen lisäksi. Jokainen soi kernaasti Rikolle tämän
onnen, ja he sanoivat toinen toiselleen: "Hän sopiikin pienen
maatilansa haltijaksi niin hyvin kuin hän olisi juuri sitä varten
luotu."
Mutta äiti Menotti ei oikein tiennyt kuinka hän olisi järjestänyt talon
kyllin hyvin uutta omistajaa varten. Hän pani häntä varten kuntoon
yläkerrassa suuren huoneen, jonka molemmat ikkunat olivat puutarhaan ja
järvelle päin. Huoneen seiniä kaunistivat sievät, pienet, valkoiset
marmorikuvat, pöydälle pantiin hyvältä tuoksuava kukkavihko. Koko huone
oli niin soman ja juhlallisen näköinen, että Riko hämmästyneenä jäi
ovelle seisomaan, kun hän Stinelin saattamana tuli yläkertaan, missä
äiti Menotti oli häntä vastaanottamassa. Mutta kun tämä otti häntä
kädestä ja vei ikkunan luo, josta hän näki välkkyvän järven ja
sinipunervat vuoret sen taustassa, tuli Rikon sydän niin tulvilleen
iloa ja kiitollisuutta, ettei hän voinut kuin hiljaa sanoa:
"Oi, kuinka kaunista! Nyt saan vihdoinkin olla kotona!"
Alakerran miellyttävässä huoneessa, jonka avonainen ovi johti
puutarhaan, vallitsi siitä illasta asti, kun Riko muutti taloonsa,
sellainen ilo ja puhdas onni, ettei yksikään sen neljästä asukkaasta
huomannut kuinka nopeasti aika kului.
Päivällä kulki Riko viheltävän palvelijansa mukana katsomassa
viikunapuita ja maissipeltoja, sillä hänen täytyi oppia hoitamaan
viljelyksiään. Silloin palvelija ajatteli itsekseen: "Minäpä osaan
enemmän kuin herrani", ja ylpeys nousi hänelle hieman päähän. Mutta
iltaisin kuului valaistusta huoneesta puutarhaan niin kauniita,
liikuttavia säveleitä, että palvelija nojautui aitausta vasten ja
kuunteli tuntimääriä; hän piti, näet, soitosta enemmän kuin mistään
muusta. Silloin hän sanoi itsekseen: "Minun herrani osaa kuitenkin
enemmän kuin minä", ja hän alkoi suuresti kunnioittaa herraansa.