Pilviä kauniilla Gardajärvellä.
Tuli kaunis syksyinen sunnuntai, ja Rivassa piti illalla olla tanssit.
Rikon oli mentävä sinne soittamaan. Tätä päivää hän siis ei saanut
viettää Stinelin ja toisten seurassa; asiasta oli jo monet kerrat
puhuttu pitkin viikkoa, sillä kaikista oli hyvin ikävää kun Riko ei
voinut tulla. Stineli puolestaan koki kaikin tavoin esittää asian
hauskojakin puolia. "Sinä lähdet kauniissa päivänpaisteessa yli järven
ja palaat tähtien tuikkeessa ja me ajattelemme sinua kaiken aikaa", oli
hän sanonut Rikolle jo silloin, kun tämä ensi kerran kertoi seuraavana
sunnuntaina olevan tanssit.
Riko tuli lauantai-iltana viuluineen, sillä Stinelin suurin ilo oli
kuulla hänen soittavan, Riko soitti kauniita lauluja, toisen toisensa
jälkeen, mutta ne olivat kaikki surullisia; ehkä ne tekivät hänet
itsensäkin alakuloiseksi, sillä hän katseli viuluaan niin murhemielin
kuin olisi se tuottanut hänelle suurinta tuskaa.
Mutta sitte hän äkkiä laski pois viulunsa, vaikkei kello vielä ollut
läheskään kymmenen ja sanoi: "Nyt minä lähden."
Rouva Menotti pyysi häntä viipymään, sillä hän ei ensinkään käsittänyt
mikä Rikolle tuli. Stineli oli Rikon soittaessa kaiken aikaa pitänyt
häntä silmällä. Nyt hän vain sanoi: "Minä lähden saattamaan sinua vähän
matkaa."
"Älä lähde!" huusi Silvio. "Älä lähde pois! Jää tänne, Stineli!"
"Jää vain, Stineli", sanoi Rikokin. "Jää tänne ja anna minun mennä!"
Näin sanoessaan hän näytti juuri samanlaiselta kuin silloin, kun hän
tuli opettajan luota halkopinon taakse ja sanoi: "Kaikki on mennyttä!"
Stineli meni Silvion vuoteen luo ja sanoi hiljaa: "Ole nyt kiltti,
Silvio. Huomenna kerron sinulle kaikkein hauskimmat kertomukseni
Peterlistä, jos vain et nyt melua."
Silvio ottikin ollakseen aivan hiljaa, ja Stineli lähti Rikon kanssa.
Kun he sitte seisoivat puutarhan aituuksen luona, kääntyi Riko, osoitti
valaistua taloa, joka täältä puutarhasta näytti niin miellyttävältä ja
sanoi:
"Mene takaisin, Stineli; sinne sinä kuulut, ja siellä on kotisi; minun
kotini on maantie. Minähän olen ja tulen aina olemaan koditon; anna
minun sentähden mennä menojani."
"En anna, en, en, näin en voi päästää sinua menemään, Riko. Mihin sinä
nyt olet menossa?"
"Järven rantaan", sanoi Riko ja lähti sillalle päin. Stineli lähti
hänen mukaansa. Kun he saapuivat äyräälle, kuulivat he aaltojen
hiljaista loisketta, jota kuuntelivat hetkisen. Sitte sanoi Riko:
"Näetkös, Stineli, jos sinä et olisi täällä, lähtisin pois, kauas pois,
vaikka en tiedäkään minne. Minunhan täytyy aina olla koditon raukka, ja
kaiken ikäni soittaa ravintoloissa, missä ihmiset meluavat ikäänkuin
olisivat hulluja, ja nukkua huoneessa, johon mieluummin en enää
milloinkaan palaisi. Sinun kotisi on noiden luona, jotka asuvat tuossa
kauniissa talossa, mutta minulla ei ole kotia missään. Ja tiedätkö, kun
katson alas syvyyteen, ajattelen: jospa äitini ennen kuolemaansa olisi
heittänyt minut tuonne, niin minusta ei olisi tullut tällainen koditon
poika poloinen."
Stineli oli sydämen surulla kuunnellut Rikon puhetta; mutta samalla kun
hän lausui viimeiset sanansa, valtasi tytön suuri kauhu ja hän huusi:
"Voi, Riko, et saa puhua tuollaista! Sinä et varmaankaan ole pitkiin
aikoihin rukoillut 'Isä meitääsi'. Sentähden on sinussa herännyt näin
pahoja ajatuksia."
"En olekaan enää rukoillut sitä, enkä edes enää osaa sitä."
Tämä oli Stinelistä ihan kauheata.
"Voi Riko, tietäisipä vain mummu tämän", vaikeroi hän, "niin kyllä
olisi hän kovin pahoillaan sinusta. Tiedätkö kuinka mummu sanoi: 'Joka
unohtaa 'Isä meitänsä', hänen käy huonosti!' Oi, Riko, sinun täytyy
oppia se uudestaan, minä opetan sen sinulle heti. Kyllä sinä pian opit
sen."
Ja Stineli ryhtyi heti toimeen, ja sydämensä lämpimällä osanotolla hän
saneli kahdesti perättäin "Isä meidän" rukouksen. Kun tyttö nyt
syvätunteisesti lausui nuo sanat, huomasi hän kuinka paljon lohdutusta
niissä oli juuri Rikon varalta, ja kun oli päästy loppuun, sanoi hän:
"Näetkös, Riko, koska koko valtakunta on hyvän Jumalan oma, niin voihan
hän löytää sinullekin kodin, ja koska hänen on voima, niin hän myöskin
voi antaa sen sinulle."
"Mutta, Stineli", vastasi Riko, "jos hyvällä Jumalalla on minulle koti
valtakunnassansa ja myöskin voimaa antaa se minulle, niin näethän,
ettei hän siis tahdo antaa."
"Mutta sinun tulee ajatella", jatkoi Stineli, "että hyvä Jumala voi
sanoa itsekseen: 'Jos Riko tahtoo minulta jotakin, niin voihan hän
joskus pyytää sitä minulta ja ilmoittaa asiansa'."
Siihen ei Riko voinut vastata mitään. Hän oli hetkisen ääneti, sitte
hän sanoi:
"Lausuppa minulle vielä kerran 'Isä meidän'. Minä tahdon oppia sen
uudestaan."
Stineli toisti sen vielä kerran, ja sitte Riko jo osasikin sen aivan
oikein. Nyt he läksivät kotiin, kumpainenkin omalle taholleen, ja Rikon
täytyi yhtä mittaa ajatella valtakuntaa ja voimaa.
Mutta illalla, kun hän oli hiljaisessa huoneessaan, rukoili hän
nöyrtynein sydämin; sillä hän tunsi selvästi kuinka väärin oli odottaa,
että Jumala antaisi hänelle hänen tarpeensa, vaikkei hän milloinkaan
ollut Jumalalta niitä rukoillut.
Stineli astui miettiväisenä puutarhaan. Hän tuumaili mielessään,
voisiko puhua kaikesta tästä rouva Menotille; ehkä tämä voisi hankkia
Rikolle toisen toimen, koska ravintoloissa soittaminen oli hänelle niin
vastenmielistä. Mutta kun hän tuli huoneeseen, huomasi hän heti, ettei
hän nyt voinut vaivata rouva Menottia kertomalla omista asioistaan.
Silvio lepäsi hehkuvan punaisena vuoteellaan ja hengitti raskaasti ja
epätasaisesti, ja vuoteen vieressä istui äiti ääneen itkien. Silviolla
oli taas pitkästä ajasta ollut tautikohtaus ja hän oli kärsinyt suuria
tuskia. Kuumekin oli noussut vain siitä syystä, että Stinelin poissaolo
oli saanut hänet suuttumaan. Stineli ei vielä milloinkaan ollut nähnyt
äitiä noin masentuneena. Kun tyttö vihdoin sai hänet hiukan tointumaan,
sanoi hän: "Tule, Stineli, istumaan tähän viereeni, minun täytyy kertoa
sinulle jotain. Näetkös, minulla on niin raskas taakka sydämelläni,
että toisinaan tuntuu ikäänkuin en enää jaksaisi kantaa sitä. Sinä olet
tosin nuori, mutta sinä olet ymmärtäväinen tyttö, olet jo nähnyt
paljon, ja minun mieltäni ehkä keventäisi, kun saisin puhua sinulle
tästä asiasta. Sinähän näet, miten Silvion, ainoan pienen poikani laita
on. Mutta nyt minä en kärsi vain hänen tautinsa takia, joka on
parantumaton, vaan minun täytyy usein itsekseni sanoa: ehkä tämä on
Jumalan lähettämä rangaistus siitä, kun me vääryydellä olemme pitäneet
ja nauttineet toisen omaisuutta, jos kohta emme olisi tahtoneetkaan
anastaa ja pitää sitä. Mutta minä kerron sinulle asian ihan alusta.
"Kun me, Menotti ja minä, menimme naimisiin -- hän oli tuonut minut
tänne Rivasta, missä isäni vielä elää -- oli Menotilla täällä hyvä
ystävä, joka halusi päästä heti pois täältä; tämä seutu oli käynyt
hänelle vastenmieliseksi, sillä hänen vaimonsa oli kuollut. Hänellä oli
täällä pieni tila rakennuksineen, peltoineen, päivineen; varsin hyvää
maa ei ollut laadultaan, mutta alaltaan jotakuinkin suuri. Lähtöä
tehdessään ystävä pyysi miestäni ottamaan tuon kaiken hoitoonsa; maa ei
paljon tuota, sanoi hän, mutta hoitaahan sitä pitäisi ja rakennusta
samoin, siksi kunnes hän parin vuoden päästä tulisi takaisin. Tällaisen
sopimuksen tekivät ystävät keskenään, sillä he pitivät toisistaan;
vuokrasta ei tehty sopimusta. Mieheni sanoi: 'Saat omaisuutesi
takaisin, milloin palaat.' Hän aikoi hoitaa kaikkea hyvin, sillä hän
oli maanviljelykseen perehtynyt. Sen hänen ystävänsäkin tiesi ja
sentähden hän heitti kaikki hänen hoitoonsa. Mutta seuraavana vuonna
alettiin rakentaa rautatietä. Rakennus oli siirrettävä pois ja
rautatiekiskot kulkevat nyt pellon poikki. Mieheni sai maasta suuremman
korvauksen kuin sen oikea arvo olikaan, ja hän osti täällä alempana
hyvää maata ja puutarhan ja rakensi tämän rakennuksen, kaikki noilla
saamillaan rahoilla. Tämä maa on antanut kahta paremmat sadot kuin tuo
entinen. Minä kyllä sanoin monesti miehelleni: 'Eihän tämä ole meidän
omaisuuttamme, toisen omaa käyttämällä me elämme ylellisyydessä. Jospa
vain tietäisimme, missä hän on!' Mutta mieheni rauhoitti minua ja
sanoi: 'Minähän hoidan tätä hyvin; kun hän palaa, saa hän omansa
takaisin, ja voitosta, jonka panen säästöön, tulee hänkin saamaan
osansa.'
"Sitte saimme Silviomme, ja kun huomasin, että poika oli tällainen
vaivainen, täytyi minun tuontuostakin sanoa miehelleni: 'Me elämme
toisen tavarasta, ja tämä on rangaistus siitä.' Monesti tuntui elämä
minusta niin raskaalta, ja paljon kernaammin olisin tahtonut olla köyhä
ja koditon. Mutta mieheni lohdutti minua ja sanoi: 'Saatpa nähdä,
kuinka tyytyväinen hän on minuun, kun hän kerran palaa.' Mutta hänpä ei
palannutkaan. Noin neljä vuotta takaperin kuoli mieheni. Voi, sitä
tuskaa, mitä olen siitä saakka kärsinyt! Ja yhtä mittaa täytyy minun
ajatella: mitenkähän voisin päästä vapaaksi tästä toisen tavarasta;
täytyyhän minun hyvin hoitaa tätä, siksi kunnes ystävä palaa. Ja sitte
taas ajattelen: ehkä hän elää köyhyydessä ja kurjuudessa ja minä elän
yltäkylläisyydessä hänen varoillaan enkä tiedä hänestä mitään."
Stineli sääli suuresti rouva Menottia, sillä hän käsitti hyvin miltä
tuntui rouvasta, jonka täytyi syyttää itseään epärehellisyydestä, mutta
ei kuitenkaan voinut muuttaa oloja. Hän lohdutti rouvaa ja sanoi
hänelle: Kun emme tahdo tehdä väärin, vaan mielellämme tahtoisimme
sovittaa tekemämme pahan, silloin saamme luottamuksella rukoilla
hyvältä Jumalalta apua, sillä hän voi kääntää hyvin päin senkin, jonka
me olemme tehneet pahasti, ja hän tahtookin tehdä sen, jos vain olemme
oikein pahoillamme teostamme. Tämän kaiken sanoi Stineli oppineensa
mummulta, kun hän itse kerran joutui suureen tuskaan eikä kyennyt
auttamaan itseään.
Sitte kertoi Stineli järvestä, jota Riko aina muisteli, ja kuinka hän
oli syypää siihen, että Riko lähti pois kotoaan, ja kuinka hän pelkäsi
pojan joutuneen surman suuhun. Hän kertoi myöskin kuinka hänen mielensä
oli rauhoittunut, kun hän oli rukouksessa jättänyt koko asian hyvän
Jumalan hoitoon. Nyt tulisi rouva Menotin tehdä samoin, siliä se
keventäisi suuresti hänen sydäntään ja hän saisi aina ilomielin
ajatella: "Nyt on hyvä Jumala ottanut tämän asian ajaaksensa."
Stinelin puhe lohdutti suuresti rouva Menottia ja hän sanoi nyt
lähtevänsä rauhassa levolle, sillä Stinelin luottamus oli tehnyt
hänelle hyvää.