Päivänpaistetta Gardajärvellä.
Näin oli kaksi vuotta lentämällä kulunut, toinen päivä aina toistansa
hauskempana. Silloin tiesi Stineli,. että nyt oli hänen lähdettävä.
Kovin täytyi hänen ponnistella alakuloisuutta vastaan, sillä hyvin
raskasta oli ajatella lähtöä kotiin, josta ehkei enää saisi palata
tänne. Rikokin tiesi, minkä nyt täytyi tapahtua ja moneen päivään hän
ei puhunut muuta kuin kaikkein välttämättömimmistä asioista. Tämä
tuntui äiti Menotista varsin salaperäiseltä, ja hän alkoi tiedustella
syytä, sillä hän oli aikoja sitten unohtanut koko Stinelin rippikoulun.
Kun tuo huolestuttava asia tuli ilmi, sanoi rouva Menotti rauhoittaen:
"Varmaan voimme odottaa vielä vuoden." Ja niin elettiin iloisesti vielä
vuosi eteenpäin.
Mutta kolmantena vuonna tuli Bergamosta sana, että sinne oli saapunut
vuoristosta muuan, joka oli saanut toimekseen viedä Stineli mukanaan
kotiin. Nyt täytyi lähdön tapahtua. Pikku Silvio käyttäytyi kuin hullu,
mutta ei mikään auttanut; kohtaloa hän ei voinut muuttaa. Äiti Menotti
sanoi kolmen viimeisen päivän kuluessa yhtä mittaa: "Tule vain
takaisin, Stineli; lupaa isälle mitä ikänä hän tahtoo, kun hän vain
laskee sinut tulemaan."
Riko ei sanonut sanaakaan. Sitte lähti Stineli matkoihinsa, ja siitä
päivin tuntui kuin taloa olisi varjostanut harmaa, raskas pilvi, vaikka
päivä paistoi ulkona yhtä kauniisti kuin ennenkin. Tätä kesti
marraskuusta aina pääsiäiseen saakka, jolloin kaikki ihmiset pitivät
ilojuhlaa; mutta ystäviemme talossa vietettiin hiljaista elämää, Kun
juhla oli ohi ja koko puutarha kukki ja tuoksui vielä entistä
ihanampana, istui Riko eräänä iltana Silvion vieressä ja soitteli
kaikkein surullisimpia säveleitään, joista pikku Silvio tuli varsin
alakuloiseksi. Mutta samassa kuului puutarhasta ääni: "Riko, Riko, eikö
sinulla ole iloisempaa vastaanottoa minua varten?"
Silvio parkaisi kuin olisi ollut suunniltaan. Riko viskasi viulunsa
vuoteelle ja juoksi ulos. Äiti syöksyi säikähtyneenä huoneeseen.
Silloin ilmestyi ovelle Riko Stinelin kanssa. Ja kun Stinelin silmät
taas hymyilivät huoneessa -- silloin palasi kadoksissa ollut
päivänpaiste ja jälleennäkemisen ilo oli suurempi kuin yksikään heistä
olisi eronhetkenä voinut edes aavistaa. Siinä he taas istuivat pöydän
ympärillä Silvion vuoteen vieressä, ja nyt kyseltiin ja kerrottiin ja
juteltiin ja yhä uudestaan riemuittiin, kun raskas eron aika oli
päättynyt. Ja siitäpä syntyi juhla-ilta sellainen, että olisi voinut
luulla näiden neljän ihmisen saavuttaneen maailman korkeimman onnen.
Mutta Rikosta tuntui toisin. Keskellä toisten riemua hän alkoi taas
miettiä niinkuin muinoin; ei sitä kuitenkaan kestänyt niin kauan kuin
silloin. Nähtävästi hän jotakuinkin pian tuli tyydyttävään
lopputulokseen, sillä äkkiä miettiminen loppui, ja hyvin päättävästi
hän lausui:
"Stinelin täytyy heti paikalla ruveta minun vaimokseni, muuten hän
vielä kerran lähtee luotamme, ja sitä me emme kestä."
Silvio joutui aivan haltioihinsa tästä ehdotuksesta, eikä kestänyt
kauan ennenkuin kaikki olivat yksimielisiä siitä, että niin oli asia
järjestettävä eikä toisin. --
Ihanana toukokuun päivänä kulki pitkä juhlasaattue kirkosta kohden
"Kultaista aurinkoa". Etunenässä asteli komea, pitkä Riko ja hänen
rinnallaan ilosilmäinen Stineli tuore kukkaseppele päässä. Sitte tuli
kahden peschieralaisen pojan vetämissä, pehmeiksi päällystetyissä
vaunuissa pikku Silvio, ilosta loistavana niinkuin mikäkin
voitonsankari ja hänen jäljessään kulki kahisevassa juhlapuvussaan äiti
Menotti hyvin liikutettuna. Hänen takanaan astui palvelija suuren, koko
rintaa peittävän kukkavihkon koristamana, ja sitte seurasi koko
Peschiera äänekkäin myötätunnon osoituksin, sillä kaunista pariskuntaa
tahtoi jokainen nähdä ja juhlia. Koko Peschieran väestöllä oli kuin
yhteinen perhejuhla, kun kadonnut ja takaisin tullut Peschieran poika
nyt perusti oman kodin omalla synnyinseudullaan.
Mahdotonta on kuvailla "Kultaisen auringon" emännän voitonriemua, kun
hän näki kulkueen tulevan taloonsa! Milloin ikään sittemmin oli puhe
muiden, joko ylhäisten tai alhaisten, häistä, silloin emäntä aina sanoi
halveksivasti:
"Tuo kaikki ei ole mitään Rikon häiden rinnalla, jotka vietettiin
'Kultaisessa auringossa'."
Kukkatarhatalosta ei päivänpaiste sittemmin koskaan kadonnut; mutta
Stineli pitikin huolta siitä, ettei "Isä meidän" rukousta siellä
milloinkaan unohdettu, ja joka sunnuntai-ilta soi "mummun laulu"
heleänä yli puutarhan.