Kaksi iloista matkamiestä.
Maanantaina oli vasta illalla lähdettävä matkalle, sen oli
hevoskauppias aivan selvästi ilmoittanut Rikolle, niin että tämä
varmasti tiesi kuinka oli meneteltävä silloin ja koko matkalla. Kun
siis oli heitetty hyvästit, lähtivät Riko ja Stineli astumaan Silseen,
ja kodin edustalla seisoi äiti ja kaikki pienet lapsukaiset hänen
ympärillään katsomassa poislähteviä. Sami kulki heidän rinnallaan ja
kantoi päänsä päällä matkalaukkua; koria kantoivat Riko toiselta ja
Stineli toiselta puolelta. Molemmat olivat Stinelin vaatteita täynnä.
Silsen kirkon luona sanoi Stineli: "Jospa mummu nyt voisi nähdä meidät!
Meidän on sanottava hänelle hyvästi, eikö niin, Riko?" Riko suostui
siihen kernaasti ja kertoi Stinelille käyneensä täällä jo eilen,
vaikkei löytänyt paikkaa. Mutta Stineli tiesi hyvin missä mummu lepäsi.
Kun postivaunut tulivat ja seisahtuivat, huusi ajaja korkeudestaan:
"Onko täällä ne kaksi matkustajaa, jotka aikovat Gardajärvelle?
Kuulustelin heitä jo eilen!"
Hevoskauppias oli näet suositellut heitä, ja nyt ajaja taas huusi:
"Nouskaahan tänne! Muita matkustajia palelee, vaunu on täysi ja te
olette nuoria."
Sitte hän auttoi heitä istuimelle, joka oli vaunun katolla,
ajaja-istuimen takana, otti esille paksun hevosloimen, jolla peitti ja
kääri heidät hyvin, ja niin lähdettiin eteenpäin.
Ensi kerran pitkästä ajasta istuivat Riko ja Stineli nyt kahden kesken
ja saivat rauhassa kertoa kaikesta, mitä heille kolmen pitkän vuoden
kuluessa oli tapahtunut. Sydämen halulla he puhuivatkin kaikki ihan
alusta alkaen. Tähtien tuikkeessa he kulkivat eteenpäin eivätkä koko
yönä voineet nukkua vähääkään pelkästä ilosta ja tyytyväisyydestä.
Aamulla he saapuivat järven rantaan, juuri samaan aikaan kuin Rikokin
kolme vuotta takaperin oli tullut Peschieraan, ja lähtivät heti
astumaan järvelle päin. Mutta Riko ei tahtonut että Stineli näkisi sen
ennenkuin saavuttiin hänen omalle paikalleen. Sentähden hän kuljetti
Stineliä puiden välitse siksi kunnes tultiin rantaan aivan pienen
sillan luo.
Siinä oli heidän edessään ilta-auringon valaisema järvi, ja Riko ja
Stineli istuutuivat alimmalle rantatörmälle sitä ihailemaan. Kaikki oli
juuri sellaista kuin Riko oli kuvaillut, paljon kauniimpaa vain, sillä
tällaisia värejä ei Stineli milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän katseli
joka puolelle, katseli sinipunervia vuoria ja kultaista aallokkoa ja
huusi vihdoin täynnä ihastusta: "On tämä vielä paljon kauniimpi kuin
Silsjärvi!"
Ei Rikokaan ollut milloinkaan nähnyt järveä niin kauniina kuin nyt, kun
hän Stinelin kanssa istui sen rannalla.
Kaikessa hiljaisuudessa kantoi Riko mielessään vielä toistakin iloa --
sitä, kuinka hän hämmästyttää Silviota ja hänen äitiään! Ei kukaan
osannut arvata, että hän näin pian voisi tulla takaisin. Ei kukaan
odottanut häntä ennenkuin viikon päästä, ja nyt he jo istuivat järven
rannalla! Auringon laskuun asti he jäivät törmälle. Rikon täytyi
näyttää Stinelille, missä äiti seisoi pestessään vaatteita rannassa ja
missä hän itse istui odotellen, ja hänen täytyi kertoa kuinka he
yhdessä kulkivat yli pienen sillan ja kuinka äiti talutti häntä
kädestä.
"Mutta minne hän sitte meni?" kysyi Stineli. "Etkö milloinkaan ole
löytänyt taloa, johon hän meni?"
"En", sanoi Riko. "Kun lähden täältä rannasta rautatielle päin, tuntuu
kuin olisin seisonut juuri niillä paikoin äidin kanssa ja istunut talon
portailla nähden edessämme punaiset kukkaset, mutta siellä ei enää ole
taloa, enkä tunne tietä, joka vei sinne; en ole milloinkaan sitä
nähnyt."
Vihdoin he nousivat ja lähtivät puutarhaan päin. Riko kantoi laukkua ja
Stineli koppaa. Kun he astuivat puutarhaan, täytyi Stinelin huutaa
ääneen: "Oi, kuinka kaunista! Oi, kuinka kauniita kukkia!"
Silloin Silvio äkkiä ponnahti istumaan. Hän huusi kaikin voimin: "Riko
tulee Stinelin kanssa!"
Äiti luuli kuumeen taas ahdistavan poikaa; hän viskasi kaikki tavaransa
sikin sokin kirstuun, jossa hän parastaikaa oli myllännyt, ja tuli
juosten apuun.
Mutta samassa silmänräpäyksessä astui Riko ilmielävänä huoneeseen, ja
hämmästyksestä ja ilosta oli hyvä rouva miltei kaatua; sillä tähän
hetkeen saakka oli häntä yhtä mittaa vaivannut salainen pelko, että
Riko tällä matkalla heittää henkensä.
Rikon takaa ilmestyi huoneeseen tyttö, jolla oli niin ystävälliset
kasvot, että rouva Menotti heti paikalla mielistyi häneen, sillä hän
oli hyvin herkkätunteinen. Mutta pelkästä ilosta täytyi hänen ensin
molemmin käsin tarttua Rikon käteen, ja sillä välin meni Stineli pienen
vuoteen luo tervehtimään Silviota. Hän kietoi käsivartensa pienen pojan
hentosen vartalon ympärille ja katsoi häntä hyvin ystävällisesti
silmiin, ikäänkuin he jo kauan olisivat olleet hyvät tuttavat, ja
Silvio otti heti tyttöä kaulasta ja veti hänet puoleensa. Sitte laski
Stineli vuoteelle lahjan, jonka hän oli pistänyt taskuunsa, jotta se
olisi käsillä. Se oli taideteos, joka aikoinaan oli tuottanut
Peterlille suurempaa iloa, kuin mikään muu lelu: petäjänkäpy, näet,
jossa jokaisesta pienestä aukosta, joita on kovien suomujen välissä,
oli pujotettu hieno lanka, joka langan päähän oli kiinnitetty korkista
valmistettu, hullunkurisen näköinen pieni nukke. Kaikki nämä pienet
nuket hyppelivät vastatusten ja kumarsivat toisilleen niin mukavasti,
ja niillä oli kaikilla punamaalilla ja hiilellä niin lystikkäästi
maalatut kasvot, että Silvio nauroi nauramasta päästyäänkin.
Sillä välin oli äiti lyhimmittäin Rikolta kuullut kuinka hyvin ja
onnellisesti matka oli käynyt. Nyt hän kääntyi Stinelin puoleen ja
tervehti häntä ystävällisesti, ja Stineli vastasi enemmän
ystävällisillä silmillään kuin suullaan; sillä hän ei osannut italian
kieltä ensinkään, vaan hänen täytyi käyttää omaansa. Mutta Stineli ei
juuri ottanut asioita raskaasti ja mukautui heti olosuhteisiin, niin
että kun hän ei osannut puhua, selitti hän asiat sormillaan ja
kaikenmoisilla merkeillä, jotka olivat Silviosta niin huvittavia, että
kaikki oli hänestä kuin hauskaa leikkiä vain, jossa yhtä mittaa oli
jotain arvattavaa.
Nyt meni rouva Menotti kaapin luo, jossa oli kaikki mitä ateriaa varten
tarvittiin: lautaset ja pöytäliina ja kylmää kanaa ja hedelmiä. Kun
Stineli sen huomasi, juoksi hän heti paikalla apuun, kattoi pöydän ja
toi kaikki ruuat ja oli niin hämmästyttävän sukkela toimissaan, ettei
rouva Menotti ennättänyt muuta kuin ihmetellen katsella tätä menoa; ja
ennenkuin rouva ennätti tuumata mitä nyt olisi tehtävä, oli Silviolla
jo kaikki tarjottimella edessään ja ruuat valmiiksi leikattu ja
sievästi valmistettu. Tämä nopea tarjoilu oli Silviolle hyvin mieleen.
Silloin istui rouva Menotti ruokapöydän ääreen ja sanoi: "Näin mukavaa
elämää ei minulla milloinkaan ennen ole ollut; mutta tulehan sinäkin,
Stineli, nyt istumaan meidän kanssamme ruualle."
Nyt istuivat he kaikki iloisina pöytään ja söivät yhdessä, ja tuntui
kuin he olisivat kaiken ikänsä olleet toistensa kanssa ja tästä
puoleenkin aina kuuluisivat samaan perheeseen. Sitte alkoi Riko kertoa
matkan vaiheita, ja Stineli nousi hiljaa ja raivasi kaikki paikoilleen
kaappiin, sillä hän tiesi jo missä mitäkin tavaraa pidettiin. Sitte
istui hän aivan lähelle Silvion vuodetta, ja alkoi notkeilla sormillaan
muodostaa kuvioita, joista syntyi varjokuvia seinälle, ja Silvio nauroi
yhtä mittaa ihan ääneen ja huusi: "Jänis! Sarviniekka eläin!
Pitkäkoipinen hämähäkki!"
Näin kului ensimäinen ilta niin nopeasti, ettei kukaan voinut ymmärtää
mihin aika oli vierähtänyt, kun kello löi kymmenen. Riko nousi, sillä
hän tiesi, että hänen nyt oli lähdettävä pois; mutta hänen kasvojaan
synkisti kolkko pilvi. Hän sanoi jyrkästi: "Hyvää yötä!" ja läksi.
Mutta Stineli juoksi hänen jälessään, ja puutarhassa hän tarttui hänen
käteensä ja sanoi: "Nyt et saa olla murheissasi, Riko; täällähän on
niin kaunista, enkä voi sanoa, kuinka tämä kaikki miellyttää minua ja
kuinka iloinen olen, ja kaikesta tästä saan kiittää sinua, ja huomenna
sinä taas tulet tänne ja joka päivä. Etkö iloitse siitä, Riko?"
"Iloitsen", sanoi Riko ja katsoi tyttöön synkästi. "Mutta joka ilta,
kun on kaikkein hauskinta, on minun lähdettävä pois, minähän en kuulu
kenellekään."
"Voi, et saa ajatella noin", sanoi Stineli rohkaisevasti. "Mehän olemme
aina kuuluneet yhteen. Kolme pitkää vuotta olen ilolla ajatellut sitä
aikaa, jolloin taas tapaisimme toisemme. Ja kun elämä kotona monesti
oli sellaista, että kernaimmin olisin lähtenyt pois, silloin ajattelin
aina: jos vielä kerran saisin olla Rikon kanssa, jaksaisin tehdä vaikka
mitä. Ja nyt on kaikki muuttunut niin hauskaksi, etten voi ajatella
tämän suurempaa iloa, etkä sinä sittekään tahdo iloita kanssani, Riko!"
"Tahdonhan minä", sanoi Riko ja katsoi iloisempana Stineliä. Olihan
hänelläkin siis joku omainen. Stinelin sanat olivat taas saaneet hänet
tasapainoon. Vielä kerran he antoivat toisilleen kättä, ja sitte Riko
lähti puutarhasta.
Kun Stineli taas tuli huoneeseen ja äidin kehoituksesta sanoi Silviolle
"hyvää yötä", alkoi poika jälleen riidellä. Hän ei millään ehdolla
tahtonut päästää Stineliä luotansa ja huusi yhtä mittaa: "Stinelin
täytyy olla minun luonani ja aina istua vuoteeni vieressä, hän sanoo
niin lystillisiä sanoja ja nauraa silmillään."
Ei mitkään neuvot auttaneet, kunnes äiti vihdoin sanoi: "No, pidä sitte
Stinelistä kiinni koko yön äläkä päästä häntä nukkumaan; aamulla hän
sitte on sairas niinkuin sinäkin eikä voi nousta vuoteeltaan, etkä sinä
saa nähdä häntä moniin aikoihin." Silloin päästi Silvio irti Stinelin
käden, johon hän oli tarttunut lujasti, ja sanoi:
"Mene nukkumaan, Stineli, mutta tule takaisin aamulla ani varahin!"
Sen Stineli lupasi, ja nyt vei rouva Menotti hänet sievään, pieneen
huoneeseen, joka oli puutarhaan päin, ja jonne suloinen kukkain tuoksu
tunkeutui avonaisen ikkunan kautta.
Päivä päivältä tuli Stineli yhä välttämättömämmäksi pikku Silviolle;
kun tyttö meni vain ovelle, piti Silvio jo sitäkin onnettomuutena. Hän
olikin aina siivo ja hyvä, kun Stineli oli hänen luonansa ja teki
kaikki, mitä tyttö vain pyysi, eikä ensinkään enää vaivannut äitiään
kärttämisillään. Näytti siltä kuin hermostunut pikku poika Stinelin
tulon jälkeen olisi päässyt suurista tuskistaan vapaaksi, sillä hän ei
ollut kertaakaan valitellut kipujaan, vaikka jo oli kulunut monta
päivää siitä illasta, jolloin tyttö taloon ilmestyi.
Stinelillä olikin loppumaton määrä huvituskeinoja, ja kaikki mitä hän
vain otti käteensä tai mitä hän teki ja sanoi, oli Silviolle kuin
miellyttävintä huviketta, sillä Stineli oli pienestä saakka saanut
hoitaa pieniä lapsia ja aina vain miettiä miten heitä huvittaa ja pitää
tyytyväisinä sanoin, käsin, silmäyksin, liikkein ja jos jollakin
keinoin.
Siten tuotti Stinelin koko olo ja olento hänen tietämättään parasta
huvitusta tälle pienelle, herkkätunteiselle, sairasvuoteeseen
kytketylle poikaselle. Pian oli teräväpäinen Stineli oppinut Silviolta
italialaisia sanoja ja jutteli vallan rohkeasti hänen kanssaan; ja kun
hän tuon tuostakin vielä käytti niitä nurinkurisesti, huvitti se
Silviota suuresti ja koko asia oli hänestä kuin vartavasten hänen
hauskuudekseen keksitty.
Joka kerta kun äiti näki Rikon astuvan puutarhaan, täytyi hänen aina
kiirehtiä tätä vastaan, sillä nythän hän saattoi juosta mihin vain
tahtoi ja milloin häntä halutti; ja aina hänen täytyi viedä Riko
hetkeksi syrjään ja vielä kerran kertoa minkä aarteen tämä oli taloon
tuonut; kuinka onnellinen ja iloinen pikku Silvio oli, iloisempi kuin
milloinkaan ennen koko kurjan elämänsä aikana, ja kuinka hän ei
laisinkaan voinut käsittää, että tuollainen tyttö oli todella olemassa:
Silvion seurassa hän oli aivan lapsellinen, ja näytti siltä kuin kaikki
leikit, mitkä hän Silvion huviksi keksi, olisivat olleet hänelle
itselleenkin mitä suurimmaksi iloksi; mutta hänen, äidin kanssa voi hän
puhua niin järkevästi, ja kaikkiin töihin ja askareihin oli hän
perehtynyt enempi kuin moni perheenemäntä. Siitä saakka kuin Stineli
tuli taloon kävi kaikki kuin itsestään, ja joka päivä oli heille kuin
sunnuntai. Lyhyesti sanottuna, rouva Menotti ei löytänyt sanoja kyllin
kiitelläkseen ja ylistääkseen Stineliä ja kaikkia hänen hyviä
ominaisuuksiaan, ja Riko kuunteli kernaasti tällaista puhetta.
Kun he sitte kaikki yhdessä istuivat huoneessa ja katselivat
ystävällisesti toisiaan, ikäänkuin ei kukaan heistä enää olisi voinut
erota toisistaan, silloin täytyi väkisinkin ajatella, että olisi kaukaa
saanut etsiä sen onnellisempia ihmisiä, joilta ei enää mitään puuttunut
Mutta ilta illalta, kellon lyödessä kymmenen, kävi Rikon otsalla pilvi
yhä synkemmäksi ja mustemmaksi, ja vaikkei rouva Menotti omalta
iloltaan sitä huomannut, näki Stineli sen kuitenkin varsin hyvin, ja
huolissaan hän ajatteli itsekseen: "Näyttää ihan siltä kuin raju-ilma
olisi tulossa."