Vuorien poikki takaisin.
Seuraavana aamuna seisoi Riko rautatieasemalla jo kauan ennen kello
viittä ja tuskin malttoi odottaa junan lähtöä. Nyt hän taas oli
vaunussa, aivan kuin kolme vuotta takaperin. Silloin hän pelonalaisena
istua kyyrötti viuluineen nurkassa; nyt hän oli ottanut haltuunsa koko
penkin; sillä hänen vieressään oli matkalaukku ja koppa, ja ne veivät
suuren tilan. Bergamossa hän tapasi välipuheen mukaan hevoskauppiaan,
ja nyt he yhdessä jatkoivat matkaa ensin hyvän aikaa samassa vaunussa
ja sitte laivalla yli järven. Sitte he astuivat maihin ja lähtivät
erääseen ravintolaan; sen edustalla oli suuret postivaunut, hevoset
täysissä valjaissa. Rikon mieleen muistui selvästi kuinka hän oli yöllä
seisonut täällä ypö yksin sitte kun ylioppilaat olivat lähteneet
astumaan tuonne poispäin. Ja tuolta kauempaa näkyi tallin ovi, mistä
lyhdyn valo oli loistanut, ja missä hän oli uudestaan tavannut
lammaskauppiaan.
Nyt oli jo ilta ja kohta noustiin vaunuihin ja lähdettiin kulkemaan
vuoristoa kohden. Tällä kertaa matkusti Riko kumppaninsa kanssa itse
vaunuissa. Tuskin hän oli päässyt mukavasti istumaan nurkkaansa, kun
hänen silmänsä painuivat umpeen, sillä mielenliikutukseltaan hän ei
edellisenä yönä ollut nukkunut vähääkään. Nyt tämä vahinko oli
korvattava; ja kertaakaan heräämättä nukkui Riko nukkumistaan, kunnes
aurinko oli noussut korkealle ja vaunut kulkivat hyvin hiljaa.
Kun Riko pisti päänsä ulos ikkunasta, huomasi hän sanomattomaksi
hämmästyksekseen, että vaunut kulkivat sitä polveilevaa tietä, joka vei
ylös Malojaan ja jonka hän niin hyvin tunsi.
Ikkunasta ei hän voinut nähdä paljoa, senverran vain, että tie tuon
tuostakin teki äkkikäänteen; mutta hän olisi kernaasti tahtonut nähdä
koko seudun. Nyt vaunut seisahtuivat; oli saavuttu kukkulalle. Tuossa
oli ravintola; tuossa tiepuolessa hän oli istunut ja puhellut ajajan
kanssa. Kaikki matkustajat astuivat hetkeksi vaunuista, hevosia
syötettiin. Rikokin astui vaunuista; hän meni ajajan luo ja kysyi
nöyrästi: "Saisinkohan ajaa teidän kanssanne ajaja-istuimella Silseen
saakka?"
"Totia kai", sanoi ajaja.
Ja nyt nousivat kaikki taas vaunuihin ja iloista kyytiä kuljettiin
ensin alas ja sitten tasaista tietä eteenpäin. Nyt näkyi järvi. Tuolla
oli metsäinen niemi ja tuolla -- tuolla näkyivät Silsen valkoiset talot
ja taustassa Sils-Maria. Pieni kirkko loisti aamuauringon valossa ja
vuoren juurella näkyivät molemmat pienet mökit.
Rikon sydän alkoi sykkiä rajusti. Missähän Stineli oli? Vielä muutamia
askeleita, ja postivaunut pysähtyivät Silseen.
Rikon katoamisen jälkeen oli Stineli kokenut monta kovaa päivää. Lapset
olivat varttuneet suuremmiksi, työtä oli karttunut yhä enemmän ja
suurin osa siitä joutui Stinelin suoritettavaksi; sillä hän oli
lapsista vanhin ja aikaihmisistä nuorin. Sentähden sanottiin aina:
"Stineli tehköön tämän; johan hän on siksi vanha"; ja kohta senjälkeen
taas: "Tämän voi Stineli tehdä, koska hän vielä on niin nuori." Siitä
saakka kuin Riko joutui pois, ei hän enää voinut oikein jakaa
iloaankaan kenenkään kanssa, jos joku lyhyt vapaahetki joskus olisikin
sattunut hänen osalleen.
Edellisenä vuonna oli hyvä mummu kuollut, ja siitä saakka ei Stinelin
osalle tullut vapaahetkiä ensinkään; sillä aamusta iltaan oli niin
paljon työtä, ettei sitä milloinkaan saatu loppumaan, vaan täytyi aina
olla samassa työtouhussa.
Mutta Stineli oli säilyttänyt reippaan mielensä, vaikka hän olikin
hartaasti itkenyt mummua ja vieläkin monesti joka päivä tuli
ajatelleeksi: "Ilman mummua ja Rikoa ei tämä maailma enää ole niin
kaunis kuin kerran ennen."
Päivänpaisteisena lauantai-aamuna tuli hän ladosta suuri olkitukko pään
päällä; hän aikoi ruveta tekemään hyviä olkihuiskuja iltapäivän
siivousta varten. Päivä paistoi ihanasti Silseen vievälle kuivalle
tielle, ja tyttö jäi seisomaan ja katselemaan. Silsestä päin tuli
nuorukainen, jota Stineli ei tuntenut; sen hän toki heti huomasi, ettei
se ollut silseläinen. Kun nuorukainen tuli lähemmäksi, jäi hän
seisomaan ja katsoi Stineliä, ja tämäkin katsoi tulijaa ja näytti
hämmästyneeltä. Mutta samassa tyttö heitti olkitaakkansa kauas luotansa
ja juoksi seisovan nuorukaisen luo ja huusi: "Oi Riko, elätkö sinä
vielä? Oletko tullut takaisin? Mutta suureksipa olet kasvanut, Riko!
Ensin en ollut tuntea sinua, mutta kun näin kasvosi, tunsin sinut heti;
eihän kellään ihmisellä ole sellaisia kasvoja kuin sinulla!"
Ja Stineli seisoi ilosta hehkuvan punaisena Rikon edessä, ja Riko
seisoi liikutuksesta valkeana kuin palttina eikä aluksi saanut sanaa
suustansa, katsoi vain katsomistaan Stineliä. Sitten sanoi hän:
"Sinäkin olet kasvanut suuremmaksi, Stineli, mutta muuten sinä olet
aivan samanlainen kuin ennen. Jota lähemmäksi kotianne tulin, sitä
tuskallisemmalta tuntui, kun pelkäsin sinun tulleen toisenlaiseksi."
"Oi, kuinka hauskaa, Riko, kun taas olet täällä!" riemuitsi Stineli.
"Voi, jospa mummu tietäisi! Mutta sinun on tultava sisään, Riko;
kylläpä nyt kaikki hämmästyvät!" Stineli juoksi edeltä ja avasi oven ja
Riko astui tupaan. Lapset pujahtivat heti piiloon toistensa taakse ja
äiti nousi ja tervehti Rikoa kuin vierasta ainakin ja kysyi mitä hän
halusi. Sillä ei äiti eikä yksikään lapsista tuntenut Rikoa. Samassa
tulivat myös Trudi ja Sami ja tervehtivät hekin ohimennen.
"Ettekö sitte tunne häntä?" huusi Stineli; "Rikohan tämä on!"
Nytkös kaikki rupesivat ihmettelemään, ja samassa tuli isäkin ruualle.
Riko meni häntä vastaan ja ojensi kätensä. Isä tarttui siihen ja katsoi
nuorukaista.
"Nyt ei isäkään tunne häntä", sanoi Stineli hiukan loukkautuneena.
"Sehän on Riko, isä."
"Niinkö? Aivan oikein!" sanoi isä ja katseli häntä uudestaan kiireestä
kantapäähän; sitte sanoi hän taas: "Sinua tosiaan kannattaa katsella;
oletko opetellut jotain ammattia? Tule istumaan kanssamme ruoalle ja
kerro mitä sinulle on tapahtunut."
Riko ei käynyt istumaan, katseli vain yhtä mittaa ovelle päin; vihdoin
hän kysyi empien: "Missä mummu on?" Isä kertoi, että mummu lepää
Silsessä, vanhan opettajan läheisyydessä. Riko oli tuskin uskaltanut
kysyä tätä, sillä hän pelkäsi vastausta, kun ei mummua missään näkynyt.
Nyt hän istui ruoalle toisten kanssa; mutta aluksi oli hän aivan
ääneti, eikä voinut syödäkään, sillä mummu oli ollut hänelle hyvin
rakas.
Mutta nyt halusi isä kuulla mihin hän oli joutunut silloin, kun häntä
täällä etsittiin vuoren rotkoista, ja mitä hänelle tuolla kaukana oli
tapahtunut. Silloin Riko kertoi kaikki ja pääsi piankin puhumaan rouva
Menotista ja Silviosta ja selvitti nyt minkätähden hän oikeastaan oli
tullut ja kuinka hän Stinelin kanssa aikoi palata Peschieraan, jos isä
ja äiti vain suostuisivat siihen. Stineli kuunteli Rikon kertomusta
silmät pystyssä, sillä olihan tämä kaikki hänellekin uutta. Sydämessä
leimahti kuin ilonliekki: Rikon kanssa hänen kauniin järvensä rannalle,
joka päivä olemaan hänen seurassaan hyvän rouvan ja sairaan Silvion
luona, joka niin suuresti toivoi häntä luoksensa!
Isä oli ensin jonkun aikaa aivan ääneti, sillä hän ei koskaan liikoja
hätiköinyt; sitte hän sanoi: "Hyvä on; kun pääsee vierasten luo, oppii
aina jotakin. Mutta Stineli ei voi lähteä; siitä ei kannata puhua.
Hänet tarvitsemme täällä kotona. Mutta voihan joku toisista lähteä,
ehkäpä Trudi."
"Niin, niin, sehän on parempi", sanoi äiti. "Ilman Stineliä minä en
tule toimeen." Silloin Trudikin nosti päätään ja sanoi: "Niin on
minustakin parempi; eihän täällä kotona milloinkaan ole muuta kuin
lastenhuutoa."
Stineli ei sanonut sanaakaan, katsoi vain jännityksellä Rikoa:
Sanoisikohan tämä vielä jotain, kun isä noin jyrkästi oli kieltänyt,
vai suostuisikohan hän ottamaan Trudin mukaansa? Mutta Riko katsoi isää
rohkeasti silmiin ja sanoi:
"Ei se niinpäin sovellu. Sairas Silvio tahtoo ainoastaan Stineliä
luokseen eikä ketään toista, ja hän kyllä tietää mitä tahtoo; hän
lähettää Trudin heti paikalla kotiin ja tämä saa tehdä matkansa aivan
turhanpäiten, Sitte on rouva Menotti myöskin sanonut: Jos Stineli tulee
Silvion kanssa hyvin toimeen, saa hän joka kuukausi lähettää kotiin
kymmenen frangia, jos vanhemmat sitä vaativat. Ja kyllähän Stineli
hyvin tulee Silvion kanssa toimeen, sen tiedän niin varmasti kuin
olisin jo nähnyt sen."
Isä työnsi lautasensa pois ja pani lakin päähänsä. Hän oli lopettanut
syömisensä ja piti kernaasti lakkia päässään, kun oli tarkkaan
mietittävä; ajatukset tuntuivat siten pysyvän paremmin koossa.
Nyt hän punnitsi mielessään miten paljon hän sai ahertaa, ennenkuin sai
ansaituksi yhdenkään frangin ja sitte hän ajatteli: "Kymmenen
frangia jok'ainoa kuukausi tuohon käteen, tarvitsematta liikuttaa
sormeaankaan." Sitte hän työnsi lakin ensin toiselle ja sitte toiselle
korvalle ja sanoi: "Menköön sitte; ehkäpä joku toinenkin voi tehdä
jotain täällä kotona."
Stinelin silmät loistivat. Mutta äiti katsoi hiukan huokaillen kaikkia
noita pieniä päitä ja lautasia; kukahan tästä puoleen auttaa näiden
puhtaana pitämisessä? ja Trudi töykkäsi Peterliä kyynärpäällään ja
sanoi: "istuhan kerrankin hiljaa!" vaikka tämä tällä kertaa söi
papujaan aivan ääneti.
Mutta isä oli vielä kerran korjannut lakkiaan; eräs asia oli taas
johtunut hänen mieleensä. "Mutta eihän Stineli vielä ole käynyt
rippikoulua", sanoi hän. "Minusta hänen pitäisi ensin suorittaa se
asia."
"Vastahan minun kahden vuoden päästä oli määrä käydä rippikoulua",
sanoi Stineli innoissaan. "Voinhan varsin hyvin lähteä kahdeksi
vuodeksi ja sitte taas tulla kotiin."
Se oli hyvä ehdotus, ja nyt olivat kaikki tyytyväisiä. Isä ja äiti
ajattelivat: "Vaikka kaikki Stinelin lähdettyä kävisikin hullusti, niin
eihän tuota ainaisesti kestä; lähteköön nyt ja tulkoon sitte takaisin."
-- Ja Trudi ajatteli: "Kun Stineli tulee takaisin, lähden minä, ja
sittepähän nähdään, milloin minä tulen takaisin." Mutta Riko ja Stineli
katsoivat toisiaan, ja puhdas ilo loisti heidän silmistään.
Kun isä nyt piti asian päätettynä, nousi hän pöydästä ja sanoi:
"Huomenna voitte lähteä, niin tiedämme millä kannalla asiat ovat."
Mutta silloin alkoi äiti surkeasti vaikeroida ja sanoi, ettei heidän
toki niin pian tulisi lähteä, ja niin kauan hän voivotteli, kunnes isä
sanoi: "Menkööt sitte vasta maanantaina", sillä kauemmaksi ei isä
tahtonut lähtöä siirtää, koska hän hyvin tiesi suruvirsien soivan
siksi, kunnes matkalle oli lähdetty.
Stinelillä oli nyt paljon tehtävää; Riko ymmärsi sen hyvin ja sentähden
hän kääntyi Samin puoleen ja kertoi lähtevänsä katsomaan oliko
Sils-Mariassa kaikki entisellään, ja koska hän aikoi Silsestä tuoda
matkalaukun ja kopan, pyysi hän Samia mukaansa kantamaan toista niistä.
Yhdessä he sitte lähtivät matkalle. Ensin jäi Riko seisomaan entisen
kotimökkinsä edustalle; siinä hän katseli vanhaa ulko-ovea ja
kanakoppelia. Hän kysyi Samilta kuka siellä asui ja elikö täti siellä
yksikseen. Mutta täti oli aikoja sitte muuttanut pois, Silvaplanaan,
eikä kukaan ollut häntä sittemmin tavannut, sillä ei hän milloinkaan
enää käynyt Sils-Mariassa.
Mökissä asui nyt väkeä, jota Riko ei ensinkään tuntenut. Joka paikassa
mihin Riko tuli, näki hän vanhoja, tuttuja taloja, mutta ikkunoista
kurkisti outoja ihmisiä; ei kukaan tuntenut häntä. Kun he sitte
illemmällä tulivat Silseen, poikkesi Riko hautuumaalle, sillä hän
halusi käydä mummun haudalla, mutta Sami ei varmasti tiennyt missä se
oli.
Matkalaukkua ja koria kantaen he palasivat hämärissä kotiin. Siellä
seisoi Stineli vielä kaivon luona ja puhdisti navettasankoa viimeistä
kertaa, ja kun Riko jäi hänen viereensä seisomaan, sanoi hän ilosta ja
siivoamisinnosta loistavana: "Tuskin vielä voin uskoa sitä todeksi,
Riko."
"Mutta minä uskon", sanoi Riko niin varmasti, että Stineli
hämmästyneenä jäi katsomaan häneen. "Mutta, näetkös, Stineli, sinä et
olekaan yhtä kauan ajatellut tätä asiaa kuin minä."
Mutta Stinelin täytyi vielä pitempäänkin ihmetellä sitä, että Riko noin
varmasti voi sanoa sanottavansa; sitä hän ei ennen osannut tehdä.
Rikolle oli tehty vuode ullakkohuoneeseen; sinne vei hän tavaransa,
sillä vasta huomenna aikoi hän purkaa esille tuomisensa. Seuraavana
aamuna, joka oli kirkas, kaunis sunnuntaipäivä, tuli Riko kun kaikki
istuivat ruokapöydässä ja latoi ihan Urslin ja Peteriin eteen niin
suuren kasan luumuja ja viikunoita, etteivät nämä olleet mokomaa
milloinkaan nähneet, ja viikunoita he eivät ennen olleet edes
maistaneetkaan. Keskelle pöytää latoi Riko suuret määrät makkaroita ja
lihaa ja munia. Kun suuri hämmästys hiukan oli asettunut, alkoivat
sellaiset pidot, ettei niiden vertaisia ennen oltu tässä talossa
pidetty, ja ihan iltaan saakka syödä nakertelivat lapset mielihyvällä
makeita viikunoita.