Neuvo, joka oli monelle iloksi.
Näinä levottomuuden aikoina tunsi rouva Menotti todellista lohdutusta,
kun hän taas kerran monesta ajasta näki pitkään, mustaan nuttuun puetun
miehen astuvan puutarhan käytävää. Se mies oli hyväntahtoinen, vanha
pastori, joka tuon tuostakin kävi pientä sairasta tervehtimässä. Rouva
hypähti tuoliltaan ja huusi iloisesti: "Katsopas, Silvio, tuolla tulee
hyvä herra pastori!" ja meni vierasta vastaan. Mutta Silvio, joka yhä
vielä oli huonolla tuulella, huusi niin kovaa kuin jaksoi: "Minusta
olisi hauskempaa, jos Stineli tulisi!"
Mutta sitte poika kiireesti sukelsi peitteen alle piiloon, jottei
pastori tietäisi mistä ääni tuli. Äiti oli hyvin kauhistunut, ja kun
pastori astui huoneeseen, pyysi äiti, ettei tämä suinkaan panisi
pahakseen vastaanottoa; eihän poika tosissaan tuollaista puhunut.
Silvio ei liikahtanut peittonsa alla, sopersi sieltä vain hiljaa:
"Puhuin minä sittekin tosissani."
Pastori nähtävästi aavisti mistä ääni tuli, sillä hän meni suoraan
vuoteen luo, ja vaikkei hän nähnyt hituistakaan koko Silviosta, sanoi
hän: "Jumala antakoon hyvän päivän, poikaseni. Miten on terveytesi
laita? Ja miksi piilottelet maanalaisissa lokeroissa niinkuin mikäkin
pikku myyrä? Tulepa sieltä esiin ja selitä minulle: mitä sinä
Stinelillä tarkotat?"
Nyt Silvio kömpi esille, sillä hän tunsi kunnioitusta herra pastoria
kohtaan, kun tämä oli näin lähellä. Hän ojensi heti vanhukselle pienen,
laihan kätensä ja sanoi: "Rikon Stineliä."
Nyt täytyi äidin ruveta selittämään, sillä herra pastori pudisti
hämmästyneenä päätänsä istuutuessaan Silvion vuoteen viereen. Äiti
kertoi vieraalle kaikki mitä Stinelistä tiesi ja kuinka pikku Silvio
nyt oli saanut päähänsä, ettei hänen koskaan enää tulisi hyvä olla, jos
ei Stineli tule hänen luoksensa, ja kuinka Rikokin oli tullut niin
typeräksi, että luuli voivansa tuoda tytön, vaikkei tiennyt edes tietä
kaukaiseen vuoristoon, missä tyttö asui ja minne ei kukaan voinut
lähteä, koska ei oikein tiedetty minkälaista kauheata kansaa siellä
eleli. Mutta arvaahan sen, ettei siellä kunnon väkeä ole, koska noin
hentoinen poika kuin Riko kernaammin antautui matkan suuriin vaaroihin
kuin jäi sellaisten ihmisten pariin. Jos asiat muuten olisivat oikealla
tolalla -- lisäsi rouva Menotti -- olisi hän valmis maksamaan vaikka
kuinka paljon saadakseen tytön tänne Silviolle mieliksi ja itselleen
avuksi pojan hoidossa; sillä monesti karttui hänelle aivan liian paljon
työtä eikä tätä tällaista menoa voinut kauemmin jatkua. Riko, joka
muuten oli varsin järkevä, arveli ettei kukaan muu kuin Stineli voisi
olla hänelle niin hyväksi avuksi. Riko varmaankin tunsi tytön hyvin, ja
jos tämä oli sellainen, joksi häntä oli kuvattu, olisi se hänellekin
hyväksi, kun pääsisi pois vuoristosta. Mutta rouva Menotti vain ei
tiennyt kuka sellaisen hyvän työn ottaisi tehdäkseen.
Pastori oli varsin vakavana kuunnellut eikä itse sanonut sanaakaan,
ennenkuin rouva Menotti oli puhunut puhuttavansa. Ei hänen olisikaan
ollut varsin helppoa saada puheenvuoroa, sillä rouva, joka ei pitkään
aikaan ollut purkanut sydäntään, jutteli niin kiivaasti, että oli
tukehtua omaan sanatulvaansa.
Kun hän nyt lopulta vaikeni, otti herra pastori ensin hyppysellisen
nuuskaa ja sanoi sitte levollisesti:
"Hm, hm, rouva Menotti, minä luulen, että teillä on liian kamalat
ajatukset vuoriston kansasta; on sielläkin kristityitä, ja senjälkeen
kun on keksitty kaikellaisia kulkuneuvoja, joiden avulla voi päästä
kauas, on käynyt mahdolliseksi matkustaa vaaratta vuoristoonkin. Tästä
olisi vain hankittava tietoja, ja asiaa on mietittävä."
Tässä täytyi herra pastorin uudestaan vahvistuksekseen turvautua
nuuskarasiaansa; mutta sitte hän jatkoi: "On olemassa kaikellaisia
kauppiaita, lammaskauppiaita ja hevoskauppiaita, joita tulee
vuoristosta Bergamoon; he varmaan tuntevat tiet. On ensin kuulusteltava
ja sitte vasta päätettävä asiasta; tottahan keksitään joku keino, jos
te, rouva Menotti, pidätte asian tärkeänä, voisin ehkä minäkin olla
avuksi; käyn vuosittain kerran tai kahdesti Bergamossa ja silloinhan
voisin kenties ryhtyä hommiin."
Rouva Menotti oli niin suuresti kiitollinen pastorille, ettei
laisinkaan tiennyt miten ilmilausua tunteensa. Näin hän kerrassaan
vapautui raskaista ajatuksista, jotka olivat vainonneet häntä monet
päivät ja yöt ja käyneet sitä sotkuisemmiksi, jota enemmän hän niitä
mielessään hautoi, niin että lopulta tuntui ikäänkuin hän ei enää olisi
voinut selviytyäkään tästä pulmasta. Nyt oli pastori ottanut koko
taakan niskoilleen, ja pastorin puoleen hän voisi tästälähin neuvoa
Silviotakin kääntymään toivomuksineen.
Koko puhelun ajan oli Silvio jännitetyin mielin terävästi katsonut
pastoria harmaine silmineen. Kun tämä nyt nousi ja hyvästiksi ojensi
pienokaiselle kätensä, paiskasi tämä siihen lujasti omansa ikäänkuin
olisi sanonut: "Nämä tuumat minä hyväksyn." Pastori lupasi ilmoittaa
asiasta niin pian kuin oli päättänyt kuulustelunsa ja saanut selville
oliko tuuma toteutettavissa vai oliko Silvion luovuttava
vaatimuksistaan.
Nyt kului viikko viikolta, mutta Silvio pysyi yhä rauhallisena. Hän eli
toivossa, ja sitä paitsi oli Riko kerrassaan muuttunut vielä entistään
huvittavammaksi ja vilkkaammaksi. Aina siitä saakka kuin hän oli
kuullut mitä pastori oli luvannut, oli häneen lentänyt kuin sytyttävä
ilonkipinä ja hän eli kuin uutta elämää. Hän osasi kertoa Silviolle
entistä enemmän, ja kun hän tarttui viuluunsa, lähti siitä niin sydäntä
virkistäviä säveleitä ja lauluja, ettei rouva Menotti enää hennonut
lähteä huoneesta eikä kyllin voinut ihmetellä mistä Riko tuon kaiken
oli oppinut.
Ainoastaan tässä talossa olikin Rikolla tosi-iloa viulustaan; avarassa,
korkeassa huoneessa kaikui soitto niin ihanalta; täällä oli niin
hiljaista ja ilmavaa, täällä ei ollut tupakansavua eikä ihmishälinää,
eikä hänen tarvinnut soittaa yksinomaan tanssisävelmiä, vaan sitä, mikä
milloinkin oli hänelle itselleen iloksi. Päivä päivältä palasikin Riko
yhä mieluummin tähän huoneeseen, ja usein sinne tullessaan hän
ajatteli: "tältä varmaankin tuntuu, kun tulee kotiinsa". Mutta tämähän
ei ollut hänen kotinsa, hän sai vain tulla sinne pariksi tunniksi, ja
sitte oli aina lähdettävä pois.
Mutta viime aikoina oli Riko muuttunut tavalla, joka sai hänen
emäntänsä suuresti ihmettelemään. Kun emäntä joskus laski solkkuisen,
rikkinäisen likaämpärin hänen eteensä ja sanoi: "Viepäs, Riko, tämä
kanoille!" -- silloin vetäytyi Riko hiukan syrjään, asetti kädet
taaksensa ikäänkuin merkiksi siitä, ettei hän voinut koskea ämpäriin,
ja sanoi tyynesti: "Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi
sen!"
Ja kun emäntä toi vanhat kenkänsä ja tahtoi antaa ne Rikon käteen,
jotta tämä veisi ne paikattaviksi, teki Riko taas samalla tavalla ja
sanoi: "Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi ne."
Mutta emäntä oli ymmärtäväinen nainen, jonka silmä näki mitä ympärillä
tapahtui, ja hän oli kyllä huomannut kuinka Riko viime aikoina oli
muuttunut ja miltä hän nyt näytti. Rouva Menotti oli pitänyt Rikon
hyvissä vaatteissa aina siitä saakka kuin hän otti tämän tehtävän
huolekseen. Ja kun kaikki kaunisti Rikoa ja hän yhä enemmän alkoi
näyttää herraspojalta, niin rouva Menotti ilomielin hankki hänelle
hyvää kangasta puvuiksi ja Riko puolestaan piti vaatteitaan siististi
ja huolellisesti, sillä häntä miellytti kaikki, mikä oli kaunista, ja
likaisuus ja epäjärjestys oli hänelle yhtä vastenmielistä kuin melu.
Tämän kaiken oli emäntä huomannut, ja sitäpaitsi hän hyvin tiesi, että
Riko yhä vielä, niinkuin ensi kerrallakin tanssihuveista palatessaan,
tyhjensi hänelle taskunsa ja antoi pois kaikki rahat, eikä milloinkaan
näyttänyt vaativan niistä osaansa.
Hän toikin kotiin yhä suurempia rahamääriä, siliä hän ei soittanut vain
tanssisävelmiä niinkuin muut, vaan tanssin jälkeen pyydettiin häneltä
aina lauluja ja mitä muuta hän osasi. Sentähden tahtoi emäntä kernaasti
pitää Rikon luonaan, ja siksi kanat ja vanhat kenkärajat saivat hänen
puolestaan jäädä rauhaan ja muiden hoidettaviksi.
Näin oli kulunut kolme vuotta siitä, kun Riko tuli Peschieraan. Hän oli
nyt neljäntoista vanha nuorukainen, ja kuka vain hänet näki, se mieltyi
häneen.
Taas loisti kultainen syyspäivyt yli Gardajärven ja sininen taivas
kaareili yli hiljaisen aallokon. Puutarhassa riippui köynnöksissä
kultaisia rypäleitä ja punaiset oleanderikukkaset helottivat kirkkaassa
päivänpaisteessa. Silvion huoneessa vallitsi hiljaisuus, sillä äiti oli
mennyt puutarhaan poimimaan rypäleitä ja viikunoita illalliseksi.
Silvio kuunteli Rikon askeleita, sillä tähän aikaan hänen oli määrä
tulla. Nyt narisi portti; Silvio kiepsahti istumaan. Pitkä, musta
kauhtana näkyi käytävällä; tulija oli herra pastori. Tällä kertaa
Silvio ei piiloutunut; hän ojensi kätensä niin kauas kuin voi pastoria
vastaan, vaikka tämä vielä oli kaukana puutarhan käytävällä. Tämä
vastaanotto miellytti vierasta; vaikka hän kyllä näki äidin etäämmällä
puutarhassa, tuli hän heti huoneeseen Silvion vuoteen viereen ja sanoi:
"Oikein tehty, poikani! Miten on terveytesi laita?" -- "Hyvin", vastasi
Silvio nopeasti. Suuresti jännitettynä hän katsoi herra pastoria ja
kysyi sitte hiljaa: "Milloin voi Riko lähteä?"
Pastori istuutui vuoteen viereen ja sanoi juhlallisella äänellä:
"Huomen aamulla kello 5 lähtee Riko, pikku poikani."
Samassa tuli rouva Menottikin huoneeseen ja alkoi innokkaasti kysellä
ja ihmetellä; pastori töin tuskin sai hänet niin paljon vaikenemaan,
että häiritsemättä sai ruveta kertomaan mitä oli saanut toimitetuksi.
Vihdoin se kuitenkin onnistui, ja heti jutun alusta kiinnitti Silvio
katseensa kertojaan kuin pieni varpusenpoika.
Herra pastori tuli juuri Bergamosta, jossa oli ollut kaksi päivää.
Siellä hän oli erään ystävänsä avulla tavannut hevoskauppiaan, joka
noin 30 vuoden kuluessa on joka syksy tullut Bergamoon, ja tuntee
vuoriston kaikki tiet ja paikkakunnat, vieläpä paljon etäämmätkin kuin
se, jonne Rikon oli mentävä. Hän tiesi myöskin miten vuoristoon on
matkustettava yhtä painoa tarvitsematta koko matkalla astua
ajoneuvoista tai etsiä yösijaa. Tällaiselle matkalle lähtee kauppias
itse ja on luvannut ottaa Rikon mukaansa, jos tämä huomen aamuna saapuu
Bergamoon ensimäisellä junalla. Tämä mies tunsi myöskin kaikki ajajat
ja junailijat ja lupasi pyytää näitä ottamaan pojan ja hänen
matkakumppaninsa suojaansa ja hoitoonsa myöskin paluumatkalla, niin
että he voivat kulkea aivan turvallisesti.
Pastorin mielipide oli siis, että nyt voitiin rauhallisella mielellä
lähettää Riko menemään, ja hän puolestaan antoi hänelle siunauksensa
matkalle.
Mutta kun hän sitte lähti ja oli jo ennättänyt puutarhaportille,
kääntyi rouva Menotti, joka oli saattanut häntä, vielä kerran hänen
puoleensa ja kysyi huolestuneena: "Voi, herra pastori, eihän Riko vain
mahda joutua hengenvaaraan matkalla tai eksyä noilla monimutkaisilla
teillä ja niin jäädä harhailemaan jylhään vuoristoon?"
Pastori koetti vielä kerran rauhoittaa rouvaa, ja tämä palasi
huoneeseen ja alkoi ajatella millä tavalla Rikoa nyt oli varustettava
matkalle. Samassa Rikokin astui puutarhaan, ja Silvio tervehti häntä
sellaisella ilohuudolla, että Riko hämmästyneenä riensi vuoteen ääreen
katsomaan mikä oli tapahtunut.
"Mikä sinulle tuli? Mikä sinulle tuli?" kysyi Riko hätäytyneenä, ja
Silvio taas huusi minkä jaksoi: "Minä tahdon kertoa! Minä tahdon
kertoa!" Sillä hän pelkäsi, että äiti ehtisi ennen häntä kertoa tuon
suuren uutisen. Mutta äiti jätti pojat kahdenkesken iloitsemaan ja
lähti omiin toimiinsa, sillä nepä nyt olivatkin tärkeimmät. Hän haki
esille matkalaukun ja pisti pohjalle suunnattoman suuren kappaleen
savustettua lihaa ja leipäpuolikkaan ja suuren käärön kuivattuja
luumuja ja viikunoita. Sitte tuli laukkuun vaatteita: kaksi paitaa,
sukka- ja kenkäpari ja nenäliinoja. Matkalaukkua sääliessään tuntui
rouva Menotista kuin olisi Riko lähdössä maailman etäisimpään
maanosaan, ja nyt hän vasta huomasi kuinka rakas Riko oli hänelle, niin
että hän tuskin tuli toimeen ilman häntä.
Kesken työtään täytyi hänen tuon tuostakin istuutua ja ajatella: "Jospa
tästä vain ei koituisi onnettomuutta!"
Nyt toi hän laukun Rikolle ja neuvoi häntä heti menemään ravintolaan ja
tarkoin kertomaan emännälle kaikki ja pyytämään häneltä lupaa lähteä
matkalle; laukun voisi hän sitte heti viedä rautatieasemalle.
Riko hämmästyi suuresti näistä matkatavaroistaan; mutta hän totteli
heti ja läksi emännän luokse. Hän kertoi tälle, että hänen oli
matkustettava vuoristoon noutamaan Stineliä, ja että pastori oli
esittänyt, että hänen olisi lähdettävä jo huomenaamuna kello viideltä.
Kun emäntä kuuli, että pastorillakin oli tämän asian kanssa tekemistä,
tuli hän heti myöntyväiseksi. Hän halusi vain tietää kuka Stineli oli,
ja minkälainen; hän ajatteli heti, että ehkä tuo olisi hänelle sopiva.
Mutta hän sai heti tietää että Stineli oli tyttö, jonka nimi oli
Stineli ja että hän oli tuotava rouva Menotin apulaiseksi. Silloin hän
suostui asiaan, sillä rouva Menottia hän ei tahtonut vastustaa; hän
oli, näet, hyvillään siitä, että tämä antoi hänen pitää Rikoa
palveluksessaan. Hän otaksui Stinelin olevan Rikon sisaren, vaikkei
poika sitä sanonut; mutta eihän tämä muutenkaan koskaan puhunut
perhe-oloistaan.
Samana iltana kertoikin emäntä kaikille vierailleen, että Riko
seuraavana aamuna lähtee hakemaan sisartaan, sillä hän on tullut
huomaamaan, kuinka täällä on hyvä olla.
Nyt hänkin puolestaan tahtoi näyttää kuinka hyvää hän soi Rikolle. Hän
toi ullakolta suuren kopan ja ahtoi sen aivan täyteen makkaroita ja
juustoa ja munia ja leipäpilppuja, joiden väliin pani sormenpaksulta
voita. Rikolle hän sitte sanoi: "Et sinä saa nähdä nälkää matkalla, ja
loput saat syödä perillä; siellä taidat tavata tyhjänpuoleiset paikat
ja kotimatkalla tarvitset myöskin hiukan evästä. Sillä tulethan sinä,
Riko, aivan varmasti takaisin?"
"Tulen", sanoi Riko. "Viikon päästä olen taas täällä."
Nyt Riko vielä vei viulunsa rouva Menotin luo, sillä muiden hoitoon ei
hän sitä olisi uskonut, ja sitte hän heitti heidät viikoksi hyvästi;
sillä jos kaikki kävi hyvin, toivoi hän palaavansa sen kuluttua.