Silvio toivoo oikein pontevasti.
Pikku Silvion kiihtynyttä mieltä kesti yhä edelleen, ja kun hän nyt
tiesi, ettei Riko kahteen päivään voisi hetkeksikään tulla, alkoi hän
jo ani varhain aamulla tuskitella ja valittaa: "Nyt ei Riko tulekaan!
Nyt ei Riko tulekaan!" Tätä hän pitkitti kaiken päivää aina iltaan
asti, ja aikaisin seuraavana päivänä alkoi sama valitus. Kolmantena
päivänä oli hän pelkästä ikävöimisestä niin kiihdyksissä, että hän oli
kuin kuiva heinätukko, jonka pieni kipinä saa syttymään ilmiliekkiin.
Illemmällä tuli sitte Riko vielä täynnä inhoa edellisten iltojen
tanssimelskeestä. Siitä saakka kun hän sai tietää, ettei hänellä ollut
missään kotia, oli hän yhä useammin tullut ajatelleeksi Stineliä ja
tuumi itsekseen: "Koko avarassa maailmassa ei ole ketään muuta kuin
Stineli, jonka oma olisin tai joka välittäisi minusta." Ja hänet
valtasi suuri kaipuu Stinelin luo. Tuskin oli hän sitte istuutunut
Silvion vuoteen viereen, kun hän sanoi: "Näetkö, Silvio, Stinelin luona
vain on hyvä olla, mutta ei missään muualla." Tuskin oli hän lausunut
nuo sanat, kun pienokainen samassa ponnahti istumaan ja huusi kaikin
voimin: "Äiti, minä tahdon tänne Stinelin! Stinelin pitää tulla tänne;
vain Stinelin luona on hyvä olla, mutta ei missään muualla!"
Äiti tuli vuoteen viereen, ja kun hän usein oli suurella mielihyvällä
kuullut Rikon kertovan Stinelistä ja hänen pienistä siskoistaan ja
veikoistaan, tiesi hän heti mistä oli puhe ja sanoi: "Niin, niin,
olisihan se minullekin mieleistä, jos saisin tänne sellaisen Stinelin
auttamaan sinua ja minua; mutta mistäpä sen saisin!"
Mutta tällaiseen epämääräiseen lausuntoon ei Silvio ottanut
tyytyäkseen; hän oli itse pelkkää tulta ja innostusta.
"Nythän voit saada Stinelin", huusi hän taas. "Rikohan tietää missä hän
on; Rikon on mentävä hakemaan häntä; minä tahdon Stinelin tänne
kaikiksi päiviksi ja ainiaaksi. Huomenna on Rikon lähdettävä tuomaan
häntä."
Kun äiti huomasi pienokaisen ihan tosissaan miettivän asiaa ja toivovan
sen toteuttamista, koki hän kaikin tavoin saada häntä luopumaan
tuumastaan; sillä hän oli monet kerrat kuullut kerrottavan, kuinka
arvaamattoman suuriin vaaroihin Riko oli joutunut matkallaan; kuinka
oli ilmeinen ihme, että hän elävänä oli saapunut Peschieraan ja kuinka
hirveän hurja vuoriston kansa oli. Sentähden hän otaksui, ettei kukaan
ihminen voisi lähteä hakemaan tyttöä sieltä, ei ainakaan sellainen
hentoinen poika kuin Riko. Moisella matkalla voisi poika poloinen
ihan joutua surman suuhun, ja hän, rouva Menotti, saisi sen
omalletunnolleen. Sitä hän ei millään muotoa tahtonut; hänellä oli jo
ennestään kyllin syntiä omallatunnollaan.
Äiti selitti Silviolle, kuinka mahdoton asia oli, ja kertoi hänelle
monta kauhistuttavaa tapausta ja kuinka pahat ihmiset voisivat ajaa
takaa Rikoa ja surmata hänet. Mutta tällä kertaa ei mikään auttanut.
Asia oli tarttunut lujemmin pikku Silvion päähän kuin konsanaan mikään
muu; sillä vaikka äiti olisi kuinkakin puhunut ja vaikka hän pelkästä
huolesta joutui aivan kiihdyksiin, aina Silvio vain sanoi: "Rikon
täytyy hakea tänne Stineli; Riko tietää missä hän on."
Silloin sanoi äiti: "ja vaikka hän tietäisikin, niin luuletko Rikon
tahtovan antautua vaaroihin ja siten kiusata Jumalaa, nyt kun hänen
täällä on hyvä olla eikä hänen enää ole pakko mennä pahojen ihmisten
luo?"
Silloin katsoi Silvio Rikoa ja kysyi: "Tahdotko mennä hakemaan Stineliä
vai etkö?"
"Tahdon", sanoi Riko päättävästi.
"Voi toki, mikä tästä tuleekaan! Nyt on Rikokin yhtä järjetön!" huusi
rouva Menotti varsin säikähtyneenä. "Mikä tässä nyt neuvoksi tulee.
Ota, Riko, viulusi ja ala soittaa ja laulaa; minun on mentävä
puutarhaan", ja rouva Menotti juoksi kiireesti hedelmäpuittensa luo,
sillä hän otaksui, että Silvio parhaiten unohtaisi oikkunsa, kun hän ei
enää voisi kärttää siitä äidillensä.
Mutta nuo hyvät ystävykset eivät soittaneet eivätkä laulaneet, he vain
kuumeisella innolla puhelivat siitä, kuinka Stineli oli haettava ja
kuinka kaikki sitte oli asetettava, kun hän tulee. Riko ihan unohti
lähteä pois, vaikka oli tullut pimeä; ja rouva Menotti ei tahtonut
tulla huoneeseen, sillä hän toivoi Silvion sitä ennen nukkuvan. Vihdoin
hän kuitenkin tuli sisään ja Riko lähti heti pois; mutta Silvion kanssa
sai äiti vielä kestää vaikean hetken. Poika ei millään ehdoin tahtonut
suikea silmiänsä, ennenkuin äiti lupaisi, että Rikon on haettava
Stineli. Sitä äiti ei voinut luvata, ja Silvio ei ottanut
rauhoittuakseen, ennenkuin äiti sanoi: "Ole nyt vain hyvällä mielellä;
yön kuluessa kaikki kyllä selviää!" Sillä äiti ajatteli, että hän nyt,
kuten monesti ennen, yön kuluessa unohtaa toivomuksensa ja joku muu
asia juolahtaa hänelle mieleen.
Silvio tyyntyikin ja nukkui. Mutta äiti oli erehtynyt. Tuskin oli poika
seuraavana aamuna herännyt, kun hän jo huusi vuoteestaan: "Onko kaikki
selvinnyt, äiti?"
Kun ei äiti parhaalla tahdollaankaan voinut sitä vakuuttaa, nosti
Silvio sellaisen mellakan, ettei äiti milloinkaan ennen ollut nähnyt
häntä niin suunniltaan. Tätä meteliä kesti kaiken päivää aina iltaan
asti ja seuraavana aamuna hän jatkoi taas eilistä elämöimistään.
Näin itsepintaisesti ei Silvio milloinkaan ennen ollut pysynyt
vaatimuksissaan. Pojan meluamiset voi äiti vielä kestää; mutta
vaikeampaa oli, kun pienokainen sai kovat tuskankohtauksensa ja silloin
yhtä mittaa vaikeroiden uikutti: "Stinelin luona vain on hyvä olla,
mutta ei missään muualla!"
Tämä vihlaisi äidin sydäntä ja tuntui ikäänkuin moitteelta, koska hän
muka ei tahtonut toimittaa sairaalle tätä lievitystä. Mutta miten voisi
hän edes ajatella koko asiaa? Olihan hän itse kuullut, kuinka Silvio
kysyi Rikolta: "Tiedätkö oikean tien Stinelin luo?" Ja kuinka Riko
vastasi: "En tiedä, mutta saan minä sen selville."
Päivä päivältä toivoi äiti, että joku uusi vaatimus juolahtaisi Silvion
mieleen, sillä näin kauan ei mitään mielitekoa ollut kestänyt. Äiti oli
näet huomannut, että jos poika terveempänä ollessaan oli jotain
halunnut, unohtui se aina, kun tuskanpuuska tuli. Mutta tällä kertaa
kävi toisin, ja siihen olivat syynä Rikon kertomukset Stinelistä. Rikon
ylistyspuheet olivat saaneet herkkämielisen, sairaan Silvion siitä
lujasti vakuutetuksi, että kaikki hänen tuskansa loppuisivat, jos
Stineli vain olisi hänen luonansa. Sentähden kesti Silvion
vaikeroimista päivä päivältä, eikä hänen äitinsä lopulta tiennyt mikä
neuvoksi tulisi.