Uusia ystäviä eikä vanhojakaan unohdeta.
Seuraavana aamuna seisoi emäntä ulko-ovella ja tarkasteli ilmaa ja mitä
yön kuluessa oli tapahtunut. Silloin tuli rouva Menotin nuori palvelija
pitkin tietä; hän oli samalla isäntä ja renki rouvan kauniilla,
hedelmärikkaalla maatilalla, -- hän oli, näet, perehtynyt puutarha- ja
peltotyöhön. Hän hallitsi ja vallitsi ja piti huolta kaikesta ja hänen
oli hyvä olla. Sentähden hän yhtä mittaa viheltelikin.
Kun hän nyt saapui emännän eteen, herkesi hän hetkeksi viheltämästä ja
sanoi, että jos tuo eilinen nuori soittoniekka ei vielä ole lähtenyt
pois, saisi hän taas tulla rouva Menotin luo, sillä pikku poika
tahtoisi vielä kuulla hänen soittoaan.
"Voihan poika tulla, kun ei rouva Menotti vain liikoja vaadi", sanoi
emäntä ja pani samalla molemmat kätensä puuskaan ikäänkuin merkiksi
siitä, ettei tässä kovin suurta kiirettä pidetä. "Parastaikaa makaa
soittoniekka tuolla ylhäällä hyvässä vuoteessaan ja ottaa makeita unia,
ja minä suon mielelläni hänelle sen levon. Voitte sanoa rouva
Menotille, että vielä minä hänet sinne lähetän; hän ei lähde täältä
pois, sillä minä olen ottanut hänet turviini. Hän on turvaton
orpopoika, joka ei tiedä mihin hänen on mentävä, ja nyt hänestä on
pidetty huolta."
Nuorukainen läksi näine tietoineen.
Emäntä antoi Rikon nukkua kyllikseen, sillä hän oli hyväluontoinen
nainen; tosin ajatteli hän aina ensin omaa etuaan, mutta sitte myöskin
toisten. Kun Riko vihdoin itsestään heräsi, oli hän nukkunut pois
kaiken väsymyksen, ja tuli nyt reippaana alas. Silloin emäntä viittasi
häntä kyökkiin ja asetti suuren maljan kahvia hänen eteensä pöydälle ja
viereen kauniin, keltaisen maissileivän. Sitte hän sanoi: "Tällaista
voit saada joka päivä, jos vain tahdot, ja päivälliseksi ja
illalliseksi vielä paljon parempaa, sillä missä keitetään vieraille,
siellä jää aina tähteitä. Sitte saat vain juosta minun asioillani, ja
sen ohessa tarvittaissa soittaa viulua. Meillä saat kodin ja oman
huoneen eikä sinun enää tarvitse kiertää maailmaa. Nyt saat vain sanoa,
tahdotko jäädä tänne."
Silloin Riko tyytyväisenä vastasi: "Tahdonhan minä jäädä", sillä niin
paljon hän toki osasi emännän kieltä.
Sitte emäntä heti kuljetti häntä läpi koko talon, käytti vajassa ja
tallissa, kasvitarhassa ja kanapihassa, ja joka paikasta näytti hän
pojalle ympäristöä ja selitti mistä mentiin kauppapuotiin, mistä
suutariin ja muiden tärkeämpien ihmisten luokse. Riko kuunteli
tarkasti, ja koetellakseen häntä, lähetti emäntä hänet kohta kolmeen,
neljään eri paikkaan hakemaan kaikenlaista tavaraa, kuten olutta,
saippuaa ja lankaa sekä noutamaan suutarista korjattavaksi lähetetyn
saappaan; sillä hän oli huomannut, että Riko kyllä osasi lausua
yksityisiä sanoja.
Riko toimitti kaikki asiat oikein; tämä miellytti emäntää suuresti ja
illemmällä hän sanoi: "Nyt saat mennä viuluinesi rouva Menotin luo ja
olla siellä koko illan."
Siitä Riko tuli hyvin iloiseksi, sillä nyt hän taas sai kulkea pitkin
järven rantaa, ja mennä sinne, missä kauniit kukkaset kasvoivat.
Järven luokse tultuaan juoksi hän jälleen pienelle sillalle ja istui
vähäksi aikaa sen läheisyyteen, sillä siellä levisi taas kaikki entinen
ihanuus hänen eteensä; vesi ja vuoret olivat nytkin hienon kulta-udun
verhoamia, ja Riko tuskin malttoi lähteä paikaltaan.
Mutta joka tapauksessa hän jatkoi matkaansa, koska hän tiesi, että nyt
oli noudatettava emännän käskyä, sillä sitä vartenhan hän sai asua
ravintolassa.
Kun hän tuli puutarhaan, kuuli hän heti pikku pojan äänen -- ovi näet
oli aina auki -- ja tämä huusi: "Tule taas soittamaan!"
Rouva Menotti tuli ulos, antoi ystävällisesti Rikolle kättä ja vei
hänet huoneeseen. Se oli avara sali ja suuresta ovesta näkyi kaunis
puutarha kukkasineen. Sairaan pojan pieni vuode oli asetettu aivan
vastapäätä ovea, ja sen ohessa oli huoneessa vain pöytiä ja tuoleja ja
kauniita kirstuja, mutta ei toista vuodetta; sillä yöksi vietiin pieni
sänky viereiseen huoneeseen, jossa äidinkin vuode oli, Aamulla vietiin
poika vuoteineen taas kauniiseen, iloiseen saliin, missä aurinko joka
päivä loi loistavan valojuovan lattialle ja siten ilahutti pikku
sairaan sydäntä. Pienen vuoteen vieressä oli kaksi kainalosauvaa, ja
tuontuostakin nosti äiti pienokaisen vuoteesta ja kuljetti häntä
sauvojen nojassa ympäri huonetta, sillä hän ei osannut kävellä eikä
seisoakaan yksikseen; hänen jalkansa olivat halvaantuneet eikä hän
ollut milloinkaan niitä käyttänyt.
Kun Riko astui huoneeseen, ponnahti pikku poika istumaan pitkän nuoran
avulla, joka vuoteen kohdalla riippui katosta; sillä omin voimin ei hän
päässyt istumaan. Riko meni vuoteen luo ja katseli ääneti pientä
sairasta. Hänellä oli hentoiset käsivarret, pienet, laihat kätöset, ja
niin pienet kasvot, ettei Riko milloinkaan ennen ollut niin pieniä
pojankasvoja nähnyt, ja niissä oli kaksi suurta silmää, jotka terävästi
katselivat Rikoa; sillä pieni sairas, joka harvoin pääsi näkemään
jotain uutta tai outoa, mutta joka aina kovin halusi nähdä sellaista,
katseli hyvin tarkoin kaikkea, mikä sattui hänen yksinäiselle tielleen.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi pikku poika ensin.
"Riko", oli vastaus.
"Minun nimeni on Silvio. Kuinka vanha sinä olet?" jatkoi hän kyselyään.
"Kohta yhdentoista."
"Kohta minäkin olen yhtä vanha", kertoi poika.
"Voi, Silvio, mitä puhut", sanoi siihen äiti. "Sinähän täytät vasta
neljä vuotta. Ei ne vuodet niin pian kulu."
"Soita taas!" sanoi nyt pikku Silvio.
Äiti istui paikalleen vuoteen viereen, ja Riko asettui vähän etäämmälle
ja alkoi soittaa viuluaan. Silvio ei tuntunut saavan siitä kyllikseen;
niin pian kun Riko oli saanut kappaleen soitetuksi, kuului vuoteesta
taas: "Soita vielä!"
Näin soitti Riko kaikki kappaleensa ainakin kuuteen kertaan; sitte
lähti äiti pois, ja kun hän tuli takaisin, toi hän mukanaan
lautasellisen kullankeltaisia viinirypäleitä ja sanoi, että nyt on
Rikon levättävä ja istuttava tuolille vuoteen viereen ja syötävä
rypäleitä Silvion seurassa.
Sitte äiti läksi hetkeksi puutarhaan katsomaan kasvejaan, ja oli varsin
hyvillään siitä, että kerrankin voi poistua pienokaisen vuoteen
äärestä; tavallisesti ei hän voinut mennä mihinkään, sillä Silvio ei
häntä päästänyt luotansa, vaan alkoi heti surkeasti huutaa, jos äiti
vähänkin jätti hänet yksikseen.
Sillä aikaa molemmat lapset tulivat mainiosti toimeen keskenään; sillä
Silvion kysymyksiin osasi Riko varsin hyvin vastata; sitäpaitsi sai hän
helposti Silvion ymmärtämään itseään silloinkin, kun ei tiennyt oikeita
sanoja, ja tällainen seurustelu oli pikku sairaalle suureksi
hauskuudeksi. Äiti sai käydä katsomassa ei vain kukkamaitaan, vaan
myöskin viiniköynnöksiään, kauniita viikunapuitaan ja kaikkea muuta
sekä puutarhassa että pellolla, ilman että Silvio kertaakaan oli
huutanut häntä.
Kun hän taas tuli huoneeseen, ja kun alkoi hämärtää ja Riko nousi
lähteäkseen, nosti Silvio kovan melun, piti molemmin käsin kiinni Rikon
nutusta eikä tahtonut päästää häntä irti, ennenkuin tämä olisi luvannut
tulla takaisin huomenna ja joka päivä. Mutta rouva Menotti oli
varovainen nainen; hän oli kyllä ymmärtänyt, mitä emäntä
tervehdyksellään oli tarkottanut. Sentähden koetti hän rauhoittaa
Silviota ja lupasi heti seuraavina päivinä mennä puhuttelemaan
emäntää ja pyytää häneltä Rikolle lupaa; sillä ei Riko itse voinut
mitään luvata, hänen täytyi totella emäntäänsä.
Vihdoin päästi pienokainen irti nutun, antoi Rikolle kättä, ja tämä
lähti vastenmielisesti pois. Paljon mieluummin hän olisi jäänyt tänne,
missä oli niin hiljaista ja niin kaunista ja Silvio ja äiti niin
ystävällisiä hänelle. --
Muutamien päivien päästä tuli rouva Menotti pyhävaatteisiinsa puettuna
illalla "Kultaiseen aurinkoon", ja emäntä juoksi häntä vastaan ja vei
hänet yläkerran saliin. Sitte rouva Menotti kohteliaasti kysyi, olisiko
emännälle siitä haittaa, jos Riko noin pari iltaa viikossa tulisi hänen
poikansa luokse, sillä hän osasi niin hyvin huvittaa pikku sairasta;
hän, rouva Menotti, olisi valmis palkitsemaan tämän avun sillä tavalla
kuin emäntä vain suvaitsisi määrätä.
Emäntää miellytti suuresti, että arvoisa rouva Menotti näin tuli
pyytämään häneltä palvelusta, ja heti tehtiin sellainen sopimus, että
Riko saisi viettää siellä kaikki vapaat iltansa ja korvaukseksi rouva
Menotti pitäisi huolta Rikon puvusta. Tähän oli emäntä varsin
tyytyväinen; sillä nyt ei hänellä ollut pojasta edes penninkään menoja,
puhdasta voittoa vain. Siten molemmat rouvat kaikessa ystävyydessä
erosivat. --
Näin kului Rikolta aika. Pian hän osasi italiankieltä niin sujuvasti
kuin olisi hän aina sitä puhunut. Pienenä hän olikin jo puhunut sitä;
sentähden se sana sanalta vaivatta muistui hänen mieleensä, ja kun
hänellä oli hyvä korva, puhui hän pian yhtä puhtaasti kuin
syntyperäinen italialainen, niin että kaikki ihmiset ihmettelivät.
Emäntä voi käyttää häntä apunaan paremmin kuin ikänään oli voinut
toivoa, sillä hän suoritti työnsä näppärämmin ja kunnollisemmin kuin
emäntä itse, joka oli luonteeltaan kärsimätön. Ja kun oli varustettava
juhlia joskus häitäkin varten, niin oli Rikon ryhdyttävä työhön, sillä
hän tiesi mikä oli kaunista ja osasi koristaa. Kun hänet lähetettiin
asioille, tuli hän takaisin ennen kuin emäntä osasi aavistaakaan, sillä
hän ei turhia vitkastellut. Kun joku alkoi kysellä hänen asioitaan,
jätti hän kysyjän siihen paikkaan, ja riensi pois. Kun emäntä tuli
tämän perille, miellytti se häntä suuresti, ja hän rupesi siihen määrin
kunnioittamaan pojan arkatuntoisuutta, ettei hän itsekään tiedustellut
hänen entisiä olojaan, ja siitä johtui, ettei oikeastaan kukaan tiennyt
kuinka hän oli tullut Peschieraan. Siellä oli yleisesti levinnyt
sellainen käsitys, että Riko oli turvaton orpopoika, jota vuoristossa
oli huonosti hoidettu ja pahasti kohdeltu, jonkatähden hän oli karannut
pois ja pitkällä matkallaan joutunut monenmoisiin vaaroihin, mutta
vihdoin saapunut tänne, missä ihmiset eivät ole niin raakoja kuin
vuoristossa ja missä hän viihtyy hyvin. Ja kun emäntä kertoi tämän
kertomuksen, lisäsi hän aina lopuksi, että Riko olikin sellainen poika,
jonka sieti käydä hyvin ja saada suojaa hyvän emännän katon alla.
Kun ensimäinen tanssisunnuntai tuli, kokoontui "Kultaiseen aurinkoon"
niin tavattoman paljon väkeä, että tuskin tiedettiin, mihin kaikki
saataisiin mahtumaan, sillä jokainen tahtoi nähdä ja kuulla pientä
soittoniekkaa, ja ne, jotka ensimäisenä iltana olivat kuulleet häntä,
tulivat ensimäisinä ja tahtoivat heti kuulla oman laulunsa.
Emäntä juoksi edestakaisin tulisessa touhussa, kasvot niin loistavina
kuin hän itse olisi muuttunut "kultaiseksi auringoksi", ja aina kun hän
tapasi miehensä, sanoi hän voitonriemuisena: "Enkö sanonut sitä
sinulle?"
Riko kuunteli ensin, kuinka kolme tilattua viulunsoittajaa soitti
tanssisävelmää. Sävel tarttui heti hänen korviinsa ja sormiinsa, ja
pian hän osasi soittaa mukana, ja siitä pitäen hän osasi sen. Ja kun
tanssi myöhään illalla lakkasi, oli hän oppinut kaikki tanssisävelmät,
sillä niitä oli tietysti moneen kertaan soitettu.
Lopuksi oli Peschieralaulu taas laulettava, ja Riko säesti. Jos melu
kyllä kaiken iltaakin oli ollut suuri, tulistuivat mielet laulettaessa
siihen määrin, että Riko jo pari kertaa ajatteli: "Nyt he karkaavat
toistensa kimppuun ja tappavat toisensa." Mutta kaikki tämä oli vain
ystävyyden ilmaisua. Hänen osakseen tuli niin korvia särkevä
mielenosoitus, että Riko aina vain ajatteli: "Jospa nuo pian
vaikenisivat!" Sillä Rikolle ei mikään ollut niin vastenmielistä kuin
suuri melu.
Illalla sanoi emäntä isännälle: "Oletko huomannut? Ensi kerralla
tarvitsee meidän tilata vain kaksi soittajaa."
Isäntä oli varsin tyytyväinen ja sanoi: "Meidän täytyy antaa pojalle
vähän rahaa."
Kahden päivän päästä oli tanssijaiset Desenzanossa ja Riko lähetettiin
sinne toisten kanssa; nyt hänet voi jo lähettää soittamaan maksun
edestä. Siellä oli samanlaista melua ja hälinää, ja vaikka siellä ei
laulettukaan Peschieralaulua, oli melske kuitenkin yhtä rajua, ja Riko
ajatteli alusta loppuun: "Jospa tämä vain pian loppuisi!"
Hän toi koko taskullisen rahaa kotiin, ja heti palattuaan hän rahoja
lukematta tyhjensi taskunsa pöydälle, sillä emännän rahojahan ne
olivat. Ja emäntä kiitti ja ylisti häntä ja toi hänelle kauniin
omenakakkukimpaleen.
Seuraavana sunnuntaina oli taas tanssijaiset Rivassa ja tällä kertaa
Riko iloitsi niistä, sillä Riva oli järven toisella puolella, siellä,
missä järvi Peschierasta nähden muodosti päivänpaisteisen lahdelman,
jonka rantamilta ystävälliset, valkoiset talot loistivat aina
Peschieraan saakka.
Iltapäivällä lähti hän soittajien seurassa veneellä yli kultaisen
järven sinitaivaan heloittaessa, ja Riko ajatteli: "Jospa saisin kulkea
tästä yli Stinelin seurassa! Kylläpä hän ihmettelisi tätä järveä, jonka
olemassaoloa hän ei edes uskonut!"
Mutta sielläkin alkoi entinen melu, ja Riko toivoi taas pääsevänsä pian
pois, sillä oli paljon kauniimpaa hiljaisuudessa katsella Rivaa
ihanassa iltavalaistuksessa toiselta rannalta, kuin olla täällä
keskellä melskettä.
Mutta kun ei ollut tanssipäiviä, sai Riko aina iltaisin mennä pikku
Silvion luokse ja viipyä siellä kauan, sillä emäntä tahtoi olla rouva
Menotille avulias. Sinne meni Riko mielellään ja oikein ilolla. Kun hän
kulki järven ohi, poikkesi hän aina pienelle kivisillalle ja istui
hetkeksi maahan; tämä oli, näet, ainoa paikka, missä hän tunsi ehkä
olevansa kotona. Silloin muistui hänen mieleensä elävimmin, miten
kaikki oli silloin, kun hänellä tosiaan oli koti täällä. Sillä minkä
hän nyt näki, sen hän oli silloinkin nähnyt, ja täällä hän kaikkein
selvimmin voi nähdä äitinsäkin. Tuossa rannalla oli äiti seisonut ja
pessyt jotain, tuontuostakin katsonut Rikoaan ja lausunut hänelle
rakkaita sanoja, ja nyt hän istui juuri samalla paikalla, missä oli
istunut silloinkin. Tämän kaiken hän tiesi tarkoin. Sitten hänen täytyi
riistäytyä irti ja mennä pois, sillä hän tiesi Silvion odottavan. Rouva
Menotti oli tavallaan ystävällisempi hänelle kuin kukaan muu, sen hän
hyvin tunsi; hän sääli suuresti turvatonta "orpoa", joksi hän aina
nimitti Rikoa; sillä hänkin oli kuullut kerrottavan pojan
pakenemisesta. Hän ei koskaan tiedustellut Rikolta hänen mennyttä
elämäänsä vuoristossa, sillä hän pelkäsi sen herättävän surullisia
muistoja. Hän tiesi myöskin, ettei Riko nyt saanut sitä hoitoa, minkä
hänen ikäisensä tyyniluontoinen lapsi olisi tarvinnut; mutta kun hän ei
voinut auttaa asiaa, koetti hän vain pitää Rikoa luonaan niin paljon
kuin mahdollista. Useasti laski hän kätensä Rikon pään päälle ja sanoi
säälien: "Orporaukka!"
Pienelle Silviolle tuli Riko päivä päivältä yhä tarpeellisemmaksi. Jo
aamulla alkoi hän ruikuttaa ja ikävöidä häntä, ja kun tuskankohtaukset
sattuivat, huusi hän kahta kauheammin eikä ottanut rauhoittuakseen,
jollei Riko vain voinut tulla. Sillä siitä saakka kun Riko oli oppinut
puhumaan sujuvasti, oli Silviolle avautunut ehtymätön ilonlähde: Rikon
kertomukset.
Riko oli ruvennut kertomaan Silviolle Stinelistä, ja kun aine häntä
itseään miellytti ja hän kertoi koko sydämestään, niin hän kertoissaan
muuttui niin hilpeäksi ja huvittavaksi, että häntä tuskin enää voi
tuntea. Hän osasi satoja kertomuksia Stinelistä: kuinka hän kerrankin
sieppasi kiinni Sami-veikkonsa säärestä, kun tämä oli pudota syvään
vesilätäkköön, ja kaikin voimin kannatti siitä poikaa, samalla huutaen
apua, ja kuinka Samikin parkui lätäkössä, kunnes isä vihdoin
rauhallisesti kävellen tuli paikalle; sillä isä otaksui aina, että
lapset huutavat vain huvikseen eikä hädissään. -- Ja kuinka Stineli
Peterli-veikolleen saksilla leikkasi ihmisiä ja eläimiä ja
Ursli-siskolle laittoi huonekaluja jos jostakin aineesta, niinkuin
puusta, sammalista ja ruohonkorsista. -- Ja kuinka kaikki lapset
sairaina ollessaan huusivat Stineliä luokseen, koska unohtivat kipunsa,
kun Stineli huvitteli heitä. Sitte kertoi Riko, kuinka hän Stinelin
kanssa lähti huvimatkoille ja kuinka hauska heillä silloin oli, ja
hänen silmänsä loistivat, ja koko Riko oli niin hämmästyttävän eloisa,
että pikku Silviokin joutui ihan haltioihinsa ja yhä tahtoi kuulla
lisää. Ja kun Riko vihdoin herkesi kertomasta, huusi Silvio heti:
"Kerro vielä Stinelistä!"
Eräänä iltana kiihtyi Silvio ihan suunniltaan, kun Riko aikoi
lähteä pois ja samalla kertoi, ettei hän voi tulla huomenna eikä
sunnuntainakaan. Silvio ratkesi huutamaan äitiä, ikäänkuin talo olisi
ollut ilmitulessa ja hän itse liekkien keskellä. Kun äiti kauhistuneena
syöksyi puutarhasta sisään, huusi poika yhtä mittaa: "Riko ei enää saa
lähteä ravintolaan; hänen on jäätävä tänne! Hänen on aina oltava
täällä! Sinun täytyy olla täällä! Sinun täytyy, Riko, sinun täytyy!"
Silloin sanoi Riko: "Olisinhan minä kernaasti, mutta minunhan täytyy
mennä."
Rouva Menotti oli varsin neuvoton. Hän tiesi hyvin, minkä arvoinen Riko
oli ravintolanpitäjille, tiesi etteivät nämä millään ehdoin tahtoneet
luopua pojasta. Hän koetti sentähden rauhoittaa Silviota, ja Rikon hän
veti luokseen ja sanoi säälien: "Voi sinua orporaukkaa!"
Silloin Silvio vihoissaan huusi: "Mikä se orpo on? Minäkin tahdon olla
orpo!"
Mutta nyt rouva Menottikin kiihtyi ja huusi: "Voi Silvio, älä puhu noin
pahasti! Näetkös, orpo on sellainen lapsiraukka, jolla ei ole isää eikä
äitiä eikä hänellä missään koko maailmassa ole kotia."
Riko katsoi rouvaan tummin silmin, jotka tulivat yhä synkemmiksi, mutta
rouva ei sitä huomannut. Hän ei vähääkään ollut muistanut Rikoa, kun
hän liikutettuna oli selittänyt asiaa Silviolle. Riko hiipi hiljaa
ovelle ja riensi pois. Rouva Menotti ajatteli, että hän hävisi noin
hiljaa, jottei pienokainen uudestaan tulisi pahoilleen, ja se oli
rouvasta hyvä. Hän istahti pienen vuoteen viereen ja sanoi: "Kuulehan,
Silvio, minä selitän sinulle tämän asian ja sitte sinä et enää saa
meluta. Näetkös, poikia ei voi noin vain ottaa toiselta; sillä jos minä
yrittäisin ottaa emännältä Rikon, voisi hän tulla ja ottaa minulta
Silvioni. Silloin et koskaan enää saisi nähdä puutarhaa ja kukkia ja
sinun täytyisi maata yksin huoneessa, missä riippuu valjaita seinillä
ja minne Rikokin menee niin vastenmielisesti ja josta hän jo monesti on
kertonut sinulle. Mitähän sinä sitte tekisit?"
"Tulisin kotiin takaisin", sanoi pienokainen arvelematta. Mutta hän oli
siitä saakka siivosti ja laskeutui hiljaa levolle.
Riko kulki läpi puutarhan ja pitkin maantietä järven rantaan. Siellä
hän istahti tavalliselle paikalleen, laski päänsä käsiensä varaan ja
lausui toivottomasti: "Nyt sen tiedän, äiti; koko avarassa maailmassa
ei minulla ole missään kotia, ei missään!"
Näin istui hän suuressa surussaan aina yöhön saakka, ja kaikkein
mieluimmin hän olisi jäänyt siihen ainiaaksi istumaan; mutta vihdoin
viimein täytyi hänen kuitenkin nousta ja mennä huoneeseensa.