Kaukaisen, kauniin järven rannalla.
Riko siirtyi muutamia askeleita rakennuksista, joiden edustalla juna
oli seisonut, ja katseli ympärilleen. Nämä valkoiset rakennukset, tämä
aukea paikka, tuo supisuora, kauas etenevä tie, kaikki oli hänelle
aivan vierasta; sitä hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja hän
ajatteli itsekseen: "En ole tullut oikeaan paikkaan." Suruissaan hän
kulki eteenpäin puiden reunustamaa tietä; mutta nyt se teki
äkkikäänteen, ja Riko jäi siihen paikkaan seisomaan kuin unta nähden
eikä enää liikahtanut. Hänen edessään välkkyi kirkkaassa
päivänpaisteessa taivaansininen järvi lämpimine, hiljaisine rantoineen,
sen takana kohosivat kaukaiset vuoret, tuossa keskellä oli
päivänpaisteinen lahdelma ja ystävälliset talot sen rannoilla hohtivat
tänne saakka. Tämän kaiken tunsi Riko, tämän hän oli ennen nähnyt.
Tuossa hän oli seisonut, juuri tuossa, nämä puut hän tunsi; mutta missä
oli pieni kotitalo? Tuossa sen pitäisi olla, juuri tuossa. Mutta sitä
ei ollut siinä.
Mutta alhaalla kulki vanha tie, oi, sen hän hyvin tunsi. Ja tuolla
loistivat suuret, punaiset kukkaset vihertävien lehtiensä keskestä.
Tuolla, tuolla aivan järven taskukohdalla oli varmaankin se kaitainen
kivisilta, jota myöten hän niin usein oli kulkenut; mutta täältä sitä
ei voinut nähdä.
Äkkiä juoksi Riko, ikäänkuin polttavan kaipuun ajamana, tielle ja sitä
myöten eteenpäin. Niin, tässä oli pieni silta, hän tunsi sen; juuri
tämän sillan yli oli hän kulkenut ja joku piti häntä kädestä -- äiti se
oli.
Samassa hän näki aivan selvästi äitinsä kasvot, selvemmin kuin moneen,
moneen vuoteen; tuossa oli äiti seisonut hänen vieressään ja hellin
silmin katsellut häntä, ja Rikoon se vaikutti valtavammin kuin
milloinkaan ennen koko elämässä.
Pienen sillan läheisyydessä heittäytyi hän maahan ja itki ja nyyhki
ääneen: "Oi äiti, missä sinä olet? Missä on minun kotini, äiti?"
Näin makasi hän kauan ja itki ilmoille suuren surunsa; tuntui ikäänkuin
sydän olisi ollut pakahtumaisillaan ja ikäänkuin nyt kerrankin saisi
ilmaista tuskan, joka näihin saakka oli tehnyt hänet mykäksi ja
jäykistyneeksi.
Kun Riko vihdoin nousi, oli aurinko paljon alentunut, ja iltarusko
kultasi järven. Vuoret näyttivät nyt sinipunervilta ja punerva utu
rusotti rantamilla. Sellaisena oli Riko säilyttänyt järvensä
muistossaan, sellaisena oli hän nähnyt sen unissaan ja vielä paljon
kauniimpaa oli kaikki nyt, kun hän taas näki sen silmillään. Ja kun hän
siinä istui ja katsomistaan katseli ja ihaili tätä kauneutta, ajatteli
hän yhtä mittaa: "Kunpa vain voisin näyttää tämän kaiken Stinelille!"
Nyt oli aurinko laskeutunut ja valo ylt'ympäriltä sammunut. Riko nousi
ja alkoi kulkea tietä myöten sinnepäin, missä oli nähnyt punaisten
kukkasten kasvavan. Rantatieltä poikkesi sinne kaitaisempi polku.
Tuolla ne kasvoivat, pensas pensaan vieressä, mutta paikka näytti
puutarhalta. Sen ympärillä kulki jonkinmoinen aitaus ja puutarhassa
kasvoi sekaisin kukkia, puita ja viiniköynnöksiä.
Puutarhan perällä oli kaunis talo, jonka ovi oli auki ja puutarhassa
kulki nuorukainen, joka sieltä täältä viiniköynnöksistä leikkasi
suuria, kullankeltaisia rypäleterttuja ja sitä tehden vihelsi laulun
säveltä.
Riko katseli kukkasia ja ajatteli: "Kunpa Stineli voisi nähdä nämä!" ja
liikahtamatta hän seisoi kauan aitauksen luona.
Nyt katsoi nuorukainen häneen ja huusi: "Tulepas sisäpuolelle,
viuluniekka, ja soita kaunis laulu, jos osaat!"
Tämän lausui nuorukainen italiankielellä ja Rikosta tuntui hyvin
kummalliselta: hän ymmärsi mitä kuuli; mutta hän ei olisi osannut puhua
sitä kieltä. Hän meni puutarhaan, ja nuorukainen alkoi puhutella häntä,
mutta kun hän huomasi, ettei Riko osannut vastata, viittasi hän kohden
avonaista ovea ja selitti, että siellä tuli Rikon soittaa.
Riko lähestyi ovea, joka vei suoraan asuinhuoneeseen. Siellä oli pieni
vuode ja sen ääressä istui rouva, joka valmisti jotain punaisesta
punonnaisesta. Riko asettui oven edustalle ja alkoi soittaa ja laulaa
mielilauluaan:
"Hoi, lampahat pienet!"
Kun hän oli lopettanut, kohosi vuoteesta pienen pojan kalpea pää, ja
ääni huusi:
"Soita vielä!"
Riko soitti toisen sävelmän.
"Soita vielä!" kuului taas vuoteesta.
Näin kävi viisi, kuusi kertaa ja aina vain kuului vuoteesta: "Soita
vielä!"
Nyt ei Riko enää osannut mitään uutta. Hän otti viulun käteensä ja
aikoi lähteä pois. Mutta silloin alkoi pienokainen huutaa: "Älä mene,
soita vielä, soita vielä!" Rouva nousi ja tuli Rikon luo. Hän pisti
jotain Rikon käteen, mutta poika ei ymmärtänyt mitä rouva tahtoi.
Samassa hän kuitenkin muisti mitä Stineli oli sanonut: "Kun sinä soitat
viulua oven edustalla antavat ihmiset sinulle jotain." Sitte rouva
ystävällisesti kysyi mistä poika oli ja mihin hän oli menossa? Riko ei
osannut vastata. Rouva kysyi taas oliko hän tullut tänne vanhempiensa
kanssa? Riko pudisti kieltäen päätänsä. Oliko hän sitte yksin? Riko
nyökäytti myöntäen päätänsä. Mihin hän aikoo mennä yöksi? Riko pudisti
taas surullisena päätään. Silloin rouva sääli pientä muukalaista; hän
huusi luokseen nuorukaista ja käski hänen viedä Riko "Kultainen
aurinko" nimiseen ravintolaan. Isäntä ehkä ymmärtää pienen soittoniekan
puhetta, sillä hänkin on ollut kaukaisissa maissa. Isännälle olisi
sanottava, että hän antaisi yösijan pojalle, niin rouva sen kyllä
maksaa. Ja aamulla hänen pitäisi neuvoa pojalle tie sinne, minne tämä
on maikalla, sillä poikahan on vielä niin nuori -- "vain muutamia
vuosia minun poikaani vanhempi" -- jatkoi rouva säälien -- ja ruokaakin
olisi pojalle annettava.
Mutta pienokainen huusi taas vuoteestaan: "hänen täytyy vielä kerran
soittaa!" eikä hän herennyt huutamasta, ennenkuin äiti sanoi: "Tuleehan
hän uudestaan huomenna, mutta nyt hänen täytyy mennä nukkumaan,
niinkuin sinunkin."
Nuorukainen lähti nyt Rikon edellä, ja tämä tiesi hyvin mihin mentiin,
sillä hän oli ymmärtänyt rouvan puheen.
Pieneen kaupunkiin oli täältä noin kymmenen minuutin matka. Siellä
poikkesi nuorukainen kaitaisen kadun varrella olevaan taloon ja meni
suoraan ravintolahuoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua ja jossa
joukko miehiä istui pöytien ympärillä.
Nuorukainen toimitti asiansa ja isäntä sanoi: "Hyvä on." Samassa tuli
siihen emäntäkin ja molemmat tarkastivat Rikoa kiireestä kantapäähän.
Mutta kun lähimmän pöydän ääressä istuvat vieraat näkivät viulun,
huusivat monet heistä: "Nytpä saamme soittoa", ja muuan huusi:
"Soitapas, pienokainen, jotain iloista!" Ja näin he huusivat kilvan,
jotta isäntä tuskin pääsi kysymään mitä kieltä Riko puhui ja mistä hän
tuli. Riko vastasi nyt omalla kielellään, että hän oli tullut yli
Malojan ja että hän ymmärsi kaikki, mitä täällä puhuttiin, mutta ei
osannut puhua tätä kieltä. Isäntä ymmärsi hänen kieltänsä ja kertoi
itsekin olleensa vuoristossa, ja sanoi vasta puhelevansa pitemmältä
Rikon kanssa, mutta nyt tulisi pojan soittaa viuluaan, sillä vieraat
yhä huusivat haluavansa soittoa.
Riko totteli ja alkoi nyt niinkuin ainakin soittaa ja samalla laulaa
omaa lauluaan. Mutta vieraat eivät ymmärtäneet siitä sanaakaan, ja
sävel tuntui heistä kovin yksinkertaiselta. Toiset alkoivatkin rupattaa
ja meluta, toiset taas huusivat tahtovansa kuulla jotain muuta,
tanssisäveltä tai muuta kaunista.
Siitä välittämättä lauloi Riko laulunsa loppuun, sillä kun hän kerran
oli pannut sen alulle, tahtoi hän myöskin laulaa sen kokonaisuudessaan.
Kun se oli tehty, alkoi hän tuumailla. Tanssi-säveltä ei hän voinut
soittaa, sillä hän ei osannut sellaisia; mummun laulu oli soitettava
vieläkin hitaammassa tahdissa, eivätkä nämä ymmärtäisi senkään sanoja.
Mutta nyt hän muisti ja alkoi laulaa:
"Una sera
In Peschiera --"
Tämän sulosointuisen laulun ensimäiset säveleet olivat tuskin
kajahtaneet, ennenkuin syntyi täydellinen hiljaisuus ja samalla alkoi
sieltä täältä ja vihdoin joka pöydän äärestä ääniä yhtyä lauluun ja
syntyi niin kaunis kuoro, ettei Riko moista milloinkaan ennen ollut
kuullut; hän joutuikin aivan haltioihinsa ja soitti yhä tulisemmin ja
miehet lauloivat yhä innokkaammin, ja kun yksi värssy loppui, alkoi hän
voimakkaasti soittaa toista, sillä hän oli isältä oppinut milloin laulu
päättyi. Ja kun vihdoin loppu tuli, syntyi kauniin laulun jälkeen
sellainen melu, ettei Riko sellaistakaan ollut milloinkaan kuullut.
Kaikki ihmiset huusivat ja rähisivät kilvan ja puivat pelkästä ilosta
nyrkkiä pöytään, ja sitte he kaikki lasit kädessä töytäsivät Rikon luo,
ja joka lasista täytyi hänen juoda ja kaksi pudisti häntä kädestä
ja yksi hartioista ja kaikki huusivat kilvan, saaden pelkällä
ilon-vimmallaan Rikon pelon ja tuskan valtaan, niin että hän
kävi yhä kalpeammaksi. Mutta hänpä olikin soittanut heidän oman
Peschieralaulunsa, joka kuului yksinomaan heille, ja jota ei yksikään
muukalainen voinut oppia, ja hän oli soittanut sen voimakkaasti ja
puhtaasti ikäänkuin hän olisi ollut peschieralainen; tätä nämä
vilkasluontoiset peschieralaiset eivät voineet kyllin ihailla, eikä
kyllikseen iloita tästä ihmeellisestä viuluniekasta, jonka kanssa he
nyt tahtoivat juoda veljenmaljoja.
Mutta samassa tuli emäntä kädessä lautanen täynnä riisiä ja ylinnä
suuri kimpale kananlihaa. Hän viittasi Rikon luoksensa ja vieraille hän
sanoi, että poika on jätettävä rauhaan; hänen täytyi nyt päästä
syömään, sillä hän, raukka, on aivan kalpea pelkästä ponnistuksesta.
Sitte hän asetti lautasensa nurkkapöydälle ja istui itse pojan viereen
ja kehotti häntä syömään vahvasti, sillä niin laihalle pojalle se tekee
vain hyvää.
Rikolle maistuikin illallinen mainion hyvältä, sillä siitä saakka kun
hän ani varhain aamulla oli juonut kahvia, ei hän ollut muruakaan
nauttinut, ja tänään oli hän kuitenkin paastonsa ohessa kokenut varsin
paljon.
Kun lautanen oli tyhjä, painuivatkin hänen silmänsä väsymyksestä
umpeen. Isäntäkin oli tullut pöydän luokse ja kiitti Rikon soittoa ja
kysyi kenen poika hän oli ja mihin hän oli menossa. Riko, vaivoin
kokien pitää silmiänsä auki, sanoi, ettei hänellä ollut ketään omaisia
ja ettei hän aikonut mennä mihinkään.
Silloin rohkaisi isäntä ystävällisesti poikaa ja arveli että nyt on
vain huoletta mentävä nukkumaan. Huomenna voi hän uudestaan mennä rouva
Menotin luo, joka oli lähettänyt hänet tänne; tämä rouva on varsin hyvä
ja voi ehkä ottaa hänet juoksupojakseen, koska hän ei tiedä mihin olisi
mentävä.
Mutta emäntä nykäisi kaiken aikaa miestään käsipuolesta ikäänkuin
estääkseen häntä puhumasta. Isäntä puhui kuitenkin asiansa selville,
sillä hän ei ymmärtänyt mitä toinen tahtoi.
Nyt miehet pöytien äärestä taas alkoivat meluten huutaa, että he
tahtoivat uudestaan kuulla laulunsa. Mutta emäntä huusi: "Ei, ei, vasta
sunnuntaina se soitetaan. Eihän poika pelkästä väsymyksestä enää pysy
pystyssä." Sitte tarttui hän Rikon käteen ja vei hänet suureen
huoneeseen. Siellä riippui valjaita seinillä, ja erääseen nurkkaan oli
levitetty viljaa ja toisessa oli vuode. Ei aikaakaan niin lepäsi Riko
vuoteessa ja nukkui raskaasti ja makeasti.
Myöhemmin, kun talossa vallitsi hiljaisuus, istui isäntä sen pienen
pöydän ääressä, missä Riko oli syönyt, ja emäntä seisoi hänen
vieressään -- sillä hän siivosi parastaikaa -- ja puhui innokkaasti:
"Tätä poikaa et saa lähettää pois rouva Menotin luokse; juuri sellaisen
pojan minä tarvitsisin kaikenmoisiin toimiin. Etkö huomannut, kuinka
hyvin hän soittaa viulua? Kaikkihan olivat ihan hurjia ihastuksesta.
Pane vain merkille, tästä tulee vielä parempi viulunsoittaja kuin ne
kolme, jotka meillä on nykyään. Tanssisäveleitä hän pian oppii
soittamaan, niin että saat hänestä ilmaiseksi soittajan kaikkia
tanssipäiviä varten ja voit vielä vuokrata hänet muillekin. Tätä et
enää saa päästää käsistäsi, hän näyttää siivolta ja miellyttää minua;
me pidämme hänet."
"On se minustakin parasta", sanoi mies. Hän älysi heti, mitä etua
vaimon esityksestä tulisi olemaan.