Kuljetaan eteenpäin.
Rikokin oli nukahtanut. Hän heräsi siitä, että ajuri tarttui häneen
nostaakseen hänet alas. Nyt astuivat kaikki muutkin vaunuista ja nuo
kolme ylioppilasta tulivat Rikon luo, pudistivat hänen kättänsä ja
toivottivat hänelle onnellista matkaa. Eräs heistä huusi: "Sano
ystävälliset tervehdyksemme Stinelille!"
Sitte he hävisivät tien mutkaan ja Riko kuuli kuinka he vieläkin kerran
lauloivat:
"Te lampaat, te lampaat --"
Siinä nyt Riko seisoi yön pimeydessä eikä aavistanut missä hän oli tai
mitä nyt oli tehtävä. Silloin hän muisti, ettei hän edes ollut
kiittänyt ajajaa, joka oli antanut hänen ajaa näin kauas, ja hän tahtoi
heti sen tehdä.
Mutta ajaja hevosineen oli hävinnyt ja ylt'ympärillä oli pilkkopimeätä;
kaukaa vain loisti lyhdyn valo, ja sitä kohden meni Riko. Lyhty riippui
tallin ovella, ja hevoset oli viety talliin. Oven edustalla seisoi tuo
vahvasauvainen mies ja näytti hänkin odottavan ajajaa. Rikokin asettui
oven edustalle odottamaan.
Lammaskauppias ei nähtävästi ensin pimeässä tuntenut poikaa, mutta
sitte sanoi hän hämmästyksissään: "Mitä! Oletko sinäkin, pienokainen,
täällä? Missä aiot viettää yösi?"
"En tiedä", vastasi Riko.
"Jopa jotakin! Tuollainen pieni pojannassikka kello yhdentoista aikaan
yöllä ja vieraalla maalla --"
Lammaskauppiaan täytyi suorastaan puhaltaa sanat suustansa, sillä
mielenliikutus salpasi häneltä hengen. Mutta hän ei tullut päättäneeksi
lausettaan, sillä ajaja tuli samassa tallista ja Riko juoksi hänen
luoksensa ja sanoi: "Minä haluaisin vielä kiittää teitä, kun otitte
minut mukaanne."
"Hyvä on, että vielä tulit; hevosia korjatessani unohdin sinut äsken,
mutta haluaisin kuitenkin jättää sinut jonkun tuttavan turviin. Teiltä,
hyvä ystävä, tahtoisin kysyä", jatkoi ajaja kääntyen lammaskauppiaan
puoleen, "ettekö tahtoisi ottaa poikaa mukaanne, koska kuitenkin
lähdette Bergamoon. Hän on matkalla Gardajärven tienoille, jonnekin;
hän on noita, jotka kulkevat sinne tänne -- ymmärrättehän."
Lammaskauppiaan mieleen johtui kaikenmoiset kertomukset varastetuista
ja hukkuneista lapsukaisista; lyhdyn valossa hän katseli säälien Rikoa
ja sanoi puoliääneen ajajalle: "Näyttääkin siltä kuin tuo ei olisi
oikeassa kuoressaan. Herraskaapu hänelle oikeastaan kuuluu. Minä otan
hänet mukaani."
Sitte kun hän vielä oli keskustellut ajajan kanssa eräästä
lammaskaupasta, jättivät he toisilleen hyvästit, ja kauppias viittasi
Rikoa tulemaan mukanaan.
Vähän aikaa astuttuaan meni mies erääseen taloon ja suoraan suureen
ravintolahuoneeseen, jonne asettui Rikon kanssa istumaan.
"Katsotaanpa nyt paljonko rahaa sinulla on mukanasi, jotta tietäisimme
mihin varat riittävät. Mihin paikkaan olet menossa?"
"Peschieraan Gardajärven rannalle", vastasi Riko niinkuin ennenkin. Hän
otti nyt esille kassansa, jossa oli koko joukko pieniä rahoja ja yksi
suurempi hopearaha.
"Onko sinulla vain yksi ainoa suurempi raha?" kysyi kauppias.
"On tämä, jonka sain teiltä", vastasi Riko.
Miestä näytti miellyttävän, että hän yksin oli antanut suuremman rahan,
ja että poika sen hyvin muisti; hänessä heräsi halu antaa hänelle
lisää. Kun sitte oli tuotu ruokaa pöytään, nyykäytti hyvinvoipa mies
pienelle kumppanilleen ja sanoi: "Tämän minä maksan ja yösijan myöskin,
niin tulet huomenna paremmin omillasi toimeen."
Riko oli niin väsynyt kaikesta laulamisesta, soittamisesta ja
matkustamisesta, jota oli kestänyt koko päivän, että hän tuskin jaksoi
syödä, ja tuskin oli hän tullut suureen huoneeseen, jossa hän
suojelijansa kanssa vietti yönsä, ja päässyt vuoteeseen, ennenkuin hän
vaipui raskaaseen uneen.
Varhain seuraavana aamuna ravisti voimakas käsi Rikon hereille. Poika
hyppäsi kiireesti vuoteestaan. Hänen kumppaninsa seisoi vieressä
matkapuvussa ja sauva kädessä. Ensin he menivät ravintolahuoneeseen,
jossa kauppias huusi kahvia. Sitte kehotti hän poikaa nauttimaan sitä
runsaasti, sillä nyt oli lähdettävä pitkälle matkalle, ja vieläpä
sellaiselle, joka antoi ruokahalua.
Kun tämä toimi oli tyydyttävästi suoritettu, lähtivät matkustajat pois
ja jonkun matkaa astuttuaan ja tehtyään eräässä nurkkauksessa äkki
käänteen, ilmestyi heidän eteensä suuri, välkkyvä järvi. Nytkös Rikon
silmät repesivät suuriksi ja liikutettuna hän huusi: "Gardajärvi!"
"Ei vielä pitkiin aikoihin, poikaseni. Tämä on vasta Comojärvi",
selitti hänen suojelijansa. Nyt he menivät laivaan ja kulkivat monta
tuntia järvellä, Riko katseli milloin päivänpaisteisia rantoja, milloin
siintäviä aaltoja, ja hänestä tuntui niin kodikkaalta. -- Sitte laski
hän hopearahansa pöydälle.
"Mitä, mitä, onko sinulla rahaa liiaksi?" kysyi kauppias, joka molemmin
käsin sauvaansa nojautuen katseli pojan hommia.
"Tänäänhän minun on itse maksettava", sanoi Riko. "Niinhän te eilen
sanoitte."
"Sinä, näemmä, otat huomioon, mitä sinulle sanoo, ja se on hyvä; mutta
ei ole tapana noin vain laskea rahaa pöydälle. Anna se minulle."
Sitte kauppias nousi ja lähti suorittamaan maksua laivamatkasta. Mutta
kun hän veti esiin pullean nahkakukkaronsa, joka oli aivan täynnä
samanlaisia rahoja, -- sillä hän oli kauppamatkalla -- niin ei hän
hennonut antaa pois pojan ainoata hopearahaa, vaan toi sen hänelle
takaisin, samalla kuin antoi hänelle matkalipun ja sanoi:
"Tuossa saat rahasi; ehkä hyvinkin tarvitset sen huomenna. Tänään olet
vielä minun luonani, mutta ei tiedä kuinka sinun sitte käy. Kun saavut
perille enkä minä enää ole luonasi, niin tiedätkö taloa, minne mennä?"
"En", vastasi Riko.
Kauppiaan valtasi suuri hämmästys, ja pojan kohtalo tuntui hänestä
hyvin salaperäiseltä. Mutta hän ei virkkanut mitään eikä kysynyt sen
enempää; hän näet arveli, ettei hän siten kuitenkaan pääse asioista
selville. Postivaunun ajaja saa joskus selittää kaikki; hän varmaan
tietää asiat paremmin kuin pikku poika itse. Poikapoloista hän suuresti
sääli, sillä pian tämän oli jäätävä yksikseen.
Kun laiva seisahtui rantaan, tarttui mies Rikoa käteen ja sanoi: "Nyt
en heitä sinua, jotta et jäisi jälkeen; täytyy kulkea joutuisasti,
sillä uusi hevonen ei odota meitä."
Rikolla oli täysi työ juostessaan miehen rinnalla. Ei hän ennättänyt
katsoa oikealle eikä vasemmalle, ja pian saavuttiinkin paikalle, missä
seisoi jono kummallisia vaunuja. Pieniä portaita myöten hän nousi
kauppiaan kanssa erääseen niistä, ja nyt Riko ensi kerran eläissään
ajoi rautatiellä. Kun oli kuljettu noin tumiin verran, nousi kauppias
ja sanoi: "Nyt minä olen perillä, sillä kohta tulemme Bergamoon; mutta
sinä saat istua rauhallisesti, siksi kunnes tullaan viemään sinua ulos,
sillä minä olen pitänyt huolta kaikesta. Silloin astut pois junasta ja
olet perillä."
"Olenko silloin Peschierassa Gardajärven rannalla?" kysyi Riko. Mies
myönsi. Silloin Riko hartaasti kiitti suojelijaansa, sillä hän oli
hyvin ymmärtänyt, kuinka paljon hyvää tämä oli hänelle tehnyt. Sitte he
erosivat toisistaan, ja ikävältä tuntui kumpaisestakin.
Riko istui aivan hiljaa nurkassaan; miettimiseen hänellä oli kyllin
aikaa, sillä ei kukaan välittänyt hänestä vähääkään. Liikkumattomana
hän istui ainakin kolme tuntia, kunnes juna taas seisahtui, niinkuin
monta kertaa ennenkin.
Samassa astui eräs junailija vaunuun, otti Rikoa käsipuolesta, veti
hänet kiireesti ulos ja ohjasi alas portaita. Sitte hän viittasi
läheistä ylänköä kohden ja sanoi "Peschiera" ja samassa oli hän taas
vaunusillalla, ja juna lähti jyristen eteenpäin.