Salaperäinen tapaus.
Kun Riko saapui kotiinsa tavallista myöhemmin -- sillä laulun jälkeen
hän oli vielä viipynyt ulkona noin puoli tuntia -- syöksähti täti hänen
eteensä.
"Joko sinä taas alat elää entiseen tapaasi?" huusi hän. "Ruoka odotti
pöydällä koko tunnin; nyt se on viety pois. Mene heti huoneeseesi ja
jos sinusta tulee maankulkuri ja renttu, niin ei se ole minun syyni.
Kernaimmin tekisin vaikka mitä, kuin hoitaisin sinun kaltaistasi
poikaa."
Riko ei milloinkaan ollut vastannut halaistua sanaa, kun täti häntä
soimasi; mutta tänä iltana hän katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Voinhan
minä väistyä teidän tieltänne, täti."
Täti työnsi säpin ulko-oven eteen niin että paukahti; sitte hän töytäsi
tupaan ja paiskasi oven kiinni. Riko kapusi pimeään huoneeseensa. --
Seuraavana päivänä, kun naapurin koko suuri perhe, vanhemmat, mummu ja
kaikki lapset istuivat iltasta syömässä, tuli täti juosten ja huusi
tuvan ovelta, että tiedetäänkö täällä missä Riko on? Hän ainakaan ei
tiedä pojasta mitään.
"Kylläpä tuo tulee, kun illallisaika on käsissä", sanoi isä
levollisesti.
Mutta nyt täti tuli järkiään tupaan; hän näet oli vain aikonut huutaa
poikaa pois sieltä, sillä siellähän tämä muka tietysti oli! Nyt hän
kertoi, ettei Riko ollut tullut aamiaista syömään eikä päivällistäkään,
eikä hän viime yönä ollut maannut vuoteessaan, sillä se oli aivan
samassa kunnossa kuin eilen illalla, ja hän, täti, uskoi varmasti, että
poika jo ani varhain aamulla oli lähtenyt tyhjänpäiväisille retkilleen,
sillä kun hän aikoi avata ovea, oli säppi vedetty pois sisäpuolelta;
mutta hän oli ensin arvellut, että ehkä hän itse vihoissaan oli
unohtanut lukita oven, sillä ei kukaan ihminen tiennyt, kuinka paljon
harmia hänellä oli pojasta.
"Hänelle on jotain tapahtunut", arveli isä. "Ehkä hän on pudonnut
rotkoon ylhäällä vuorilla; sellaista sattuu usein pienille pojille,
jotka kiipeilevät kaikkialle. Teidän olisi pitänyt ilmoittaa tämä vähän
aikaisemmin", jatkoi hän hitaasti. "Häntä on etsittävä, mutta yöllä ei
näe mitään."
Mutta nyt suuttui täti ja nosti kauhean melun. Jo hän oli arvannutkin,
että häntä tästä vietä soimataan; mutta niinhän aina käy, kun
vuosikausia vain kärsii eikä edes valita.
"Ei kukaan ihminen usko", huusi hän -- ja lausui suoraan totuuden --
"miten salakavala, petollinen ja paatunut tuo poika on ja kuinka
raskaaksi hän on tehnyt elämäni näinä neljänä vuotena; kulkuri hän on,
maankiertäjä ja pahanpäiväinen renttu."
Mummu oli jo aikoja sitten lakannut syömästä. Hän oli noussut pöydästä
ja asettunut tädin eteen, joka yhä vielä pauhasi.
"Lakatkaa jo, naapuri, lakatkaa", oli mummu jo pariin kertaan sanonut,
ennenkuin sai toisen vaikenemaan. "Minäkin tunnen Rikon ja olen
tuntenut hänet aina siitä saakka, kun hän pienenä poikana tuotiin
mummunsa luokse. Teidän sijassanne en enää sanoisi sanaakaan, vaan
kävisin hiukan miettimään, eikö poika, jota tapaturma on voinut kohdata
ja joka ehkä tällä hetkellä seisoo Jumalan kasvojen edessä, eikö hän
siellä voisi syyttää erästä, joka huolimattomuutensa lisäksi vielä
pahoilla puheillaan tekee hänelle suurta vääryyttä."
Tädin mieleen oli jo monesti johtunut kuinka Riko edellisenä iltana oli
katsonut häneen ja sanonut: "Voinhan minä väistyä teidän tieltänne."
Unohtaakseen tämän oli hän juuri melunnutkin niin kauheasti. Nyt ei hän
rohjennut katsoa mummua silmiin, sanoi vaan lähtevänsä pois; ehkä Riko
jo oli tullut kotiin, jota hän nyt todella hartaasti toivoi.
Siitä päivin ei täti koskaan sanonut mummulle pahaa sanaa Rikosta, eikä
muutenkaan puhunut pojasta hänelle. Hän uskoi, niinkuin kaikki muutkin,
että poika oli kuollut, ja oli hyvillään siitä, ettei kukaan tiennyt
mitä tämä oli sanonut hänelle viimeisenä iltana.
Seuraavana päivänä Rikon häviämisen jälkeen meni Stinelin isä tarhasta
hakemaan seivästä. Hän oli sanonut pyytävänsä pari naapuria mukaansa
hakemaan Rikoa vuorilta ja jäätiköiltä.
Stineli oli hiipinyt isän luokse ja tämä sanoi: "Hyvä on, tule sinä
vain mukaan hakumatkalle; sinä voit paremmin kuin minä pujahtaa joka
soppeen."
Vasta kun isä oli saanut käsiinsä pitkän papuseipään, sanoi Stineli:
"Mutta isä, jos Riko onkin lähtenyt kävelemään pitkin maantietä, niin
ei suinkaan hän sitte ole voinut pudota rotkoihin?"
"Ehkä hän sittekin on voinut pudota", sanoi isä. "Tuollaiset
ymmärtämättömät pojat voivat poiketa tieltä, ja huomaamattaan joutua
vaaranpaikkoihin; ja Riko kulki aina niin mietteissään."
Stineli tiesi kyllä tämän paremmin kuin kukaan muu ja siitä saakka hän
joutui suureen sydäntuskaan, ja tämä tuska yltyi päivä päivältä, niin
ettei hän lopulta voinut syödä eikä nukkua, ja kaikki toimensa hän
suoritti ikäänkuin hän ei itse olisi ollut niissä mukana.
Rikoa ei löytynyt, ei kukaan ollut häntä nähnyt. Häntä ei enää etsitty
ja ihmiset koettivat lohduttautua sanomalla: "Parasta se olikin
orpopojalle. Turvaton raukka hän oli, jolla ei ollut ketään omaisia."