Silloin Stineli taas alkoi ja Riko soitti viuluaan. Ja Stineli lauloi:
"Kas lampaat, kas lampaat,
ne hyppielee --
vaan riemunsa syytä
ken ymmärtänee?
Ja poika ja tyttö
ne rannalla on. --
Ken mitään ei mieti,
on murheeton!"
Sitte he taas alkoivat alusta, lauloivat kaikki värssyt perättäin ja
olivat hyvin mieltyneitä lauluunsa; ja kun se oli lopussa, alkoivat he
jälleen alusta, sitte vielä kerran, ja niin kymmeniä kertoja, ja jota
useammin he sitä lauloivat, sitä enemmän he siihen mieltyivät.
Sitte Riko vielä soitti muutamia säveleitä, jotka hän oli oppinut
isältään, mutta vähän ajan päästä he tarttuivat taas omaan lauluunsa.
Kesken kaikkea herkesi Stineli laulamasta ja huusi: "Nyt johtui
mieleeni miten sinä voit mennä katsomaan sitä omaa järveäsi, vaikkei
sinulla olekaan rahaa."
Riko herkesi äkkiä soittamasta ja katsoi uteliaasti Stineliä.
"Näetkös", jatkoi tyttö innokkaasti, "nyt sinulla on viulu ja nyt sinä
osaat laulun. Kun näet ravintolan, täytyy sinun asettua oven
ulkopuolelle laulamaan lauluasi |a soittamaan viuluasi; silloin ihmiset
antavat sinulle ruokaa ja yösijaa, sillä he näkevät, ettet ole
kerjäläispoika. Sillä tavalla voit kulkea aina järvelle saakka ja
kotimatkalla voit taas tehdä samalla tavalla."
Riko kävi hyvin miettiväiseksi; mutta Stineli ei antanut hänelle
tuumaamisen aikaa, sillä hän tahtoi heti laulaa vielä kerran.
Laulaessaan he eivät kuulleet rukouskellon soittoa, ja vasta kun alkoi
hämärtää, huomasivat he, että oli aika mennä kotiin; jo kaukaa he
näkivätkin mummun, joka huolissaan odotteli heitä.
Mutta tällä kertaa oli Stineli niin innostunut, ettei huolet häntä
masentaneet. Hän juoksi mummun luo ja huusi: "Ette usko, mummu, kuinka
hyvin Riko osaa soittaa viulua. Ja meillä on nyt oma laulu, ihan oma.
Me laulamme sen heti teille."
Ja ennenkuin mummu sai sanaakaan suustansa, lauloivat he helein äänin
viulun säestäminä koko laulunsa alusta loppuun, ja mummu kuunteli
kernaasti lasten raikkaita ääniä. Hän oli taas istuutunut pölkylleen,
ja kun lapset olivat lopettaneet, sanoi hän: "Tule tänne, Riko, nyt
sinun vielä on soitettava minulle laulunen ja me laulamme sen kaikki
yhdessä. Osaatko sinä laulun: 'Nyt mielin, kielin laulamaan'?"
Riko sanoi ehkä joskus kuulleensa sen, vaan ei oikein muistavansa;
mutta jos mummu kerran laulaa sen, niin koettaa hän hiljaa soittaa
säveltä viulullaan, ehkä hän sitte jo osaakin.
"No, minä, vapiseva-ääninen, rupean sitte esilaulajaksi", sanoi mummu;
mutta hän lauloi kuin lauloikin vallan hyvillään yhden värssyistä, ja
vaikka ääni vapisikin, oli sävel aivan oikea, ja Riko oppi sen pian,
sillä hän oli tosiaan jo ennen sen kuullut.
Nyt he pääsivät alkamaan, ja värssy värssyltä lausui mummu lapsille
ensin sanat, ja sitte he kaikki iloisesti lauloivat:
"Nyt mielin, kielin laulamaan
käyn Luojan kiitosta.
Min Herrastani tiedän vaan
sen tahdon kertoa!
Mä tiedän, kallis Herramme
on ikiarmon vuo,
mi myöhään, varhain kaikille
niin paljon hyvää suo.
Kuin nurkua siis sydän voi,
yöt, päivät surra vaan,
kun Herra, joka meidät loi,
on altis auttamaan!
Ei erhetysten pelkoa,
kun Herra johdattaa.
Niin, Hänen kaikki aikeensa
ne parhaan lopun saa.
Siis taivu Herran johtohon
sa hiljaa vaieten,
niin osanasi rauha on
ja riemu ijäinen."
"Kas niin", sanoi mummu tyytyväisenä, "se oli oikea iltasiunaus; nyt,
lapset, voitte lähteä rauhassa levolle".