Alkaa hiukan selvitä.
Mutta Stineli tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi ja laihemmaksi. Pikku
lapset huusivat: "Ei Stineli enää kerro meille satuja, eikä hän enää
naura." Äitikin sanoi isälle: "Etkö sinä sitte huomaa? Eihän tuo ole
ensinkään entisellään." ja isä sanoi: "Siitähän se tulee, kun hän
kasvaa niin rajusti. Hänelle on aamuisin annettava lämmintä
vuohenmaitoa."
Mutta kun kolme viikkoa oli näin kulunut, otti mummu eräänä iltana
Stinelin huoneeseensa ja sanoi: "Kuulehan Stineli, minä huomaan hyvin,
ettet sinä voi unohtaa Rikoa; mutta sinun on muistettava, että hyvä
Jumala on ottanut hänet pois, ja koska Jumala on tehnyt sen, niin se
ihan varmasti on Rikolle hyväksi, sen me vielä kerran tulemme
näkemään."
Silloin Stineli alkoi itkeä niin katkerasti, ettei mummu milloinkaan
ennen ollut nähnyt hänen noin itkevän, ja hän nyyhkytti ääneen: "Ei
hyvä Jumala sitä ole tehnyt, minä sen olen tehnyt, mummu; sentähden
täytyy minun ihan kuolla tuskasta, sillä minähän kehoitin Rikoa
lähtemään järveään katsomaan ja nyt hän on pudonnut rotkoon ja kuollut,
ja häneen on koskenut hyvin kipeästi, ja se on kaikki minun syyni." Ja
Stineli itki ja nyyhki niin, että sitä kävi sääliksi katsella.
Mummusta tuntui ikäänkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen
sydämeltään; hänkin oli uskonut, että Riko oli kuollut, ja häntä oli
alituiseen vaivannut se ajatus, että huono kohtelu oli saanut
poikapoloisen juoksemaan pois kotoaan ja että hän nyt ehkä makasi
kuolleena järven pohjassa tai oli saanut surmansa metsässä. Nyt hänessä
syttyi uusi toivo.
Hän sai Stinelin siihen määrin rauhoitetuksi, että tämä voi kertoa
kaikki mitä tiesi järvestä, josta mummu itse ei tiennyt mitään; kuinka
Riko alituisesti oli puhunut järvestä, joka aina veti häntä puoleensa
ja kuinka Stineli oli keksinyt miten sinne voisi päästä. Tyttö oli
aivan varma siitä, että Riko oli lähtenyt tälle matkalle, mutta isän
puhe rotkoista oli vienyt häneltä kaiken toivon.
Mummu tarttui lapsen käteen ja veti hänet luoksensa: "Tule tänne,
Stineli", sanoi hän hellästi, "minun täytyy selittää sinulle asia.
Muistatko mitä sanotaan siinä vanhassa laulussa, jonka viimeisenä
iltana lauloimme Rikon kanssa?"
"Niin, Hänen kaikki aikeensa
ne parhaan lopun saa!"
"Näetkös, vaikka emme voi huomata, että hyvä Jumala itse olisi tehnyt
tämän, niinkuin huomaisimme sen, jos hän olisi antanut Rikon heti
kuolla vuoteessaan, niin on hänen kätensä kuitenkin ohjannut asiain
menoa, ja vaikka sinä oletkin menetellyt hiukan nurinpäin, niin voi hän
kuitenkin ohjata tällaisen pienen Stinelinkin toimia. Kaiken ikäsi on
sinun nyt pidettävä mielessäsi tämä väärä menettelysi ja kuinka käy,
kun lapset lähtevät pois avaraan maailmaan ja ryhtyvät asioihin, joista
eivät ymmärrä mitään, eivätkä hiisku sanaakaan vanhemmille eikä
mummulle, jotka kuitenkin tarkottavat heidän parastaan. Mutta nyt on
hyvä Jumala antanut tapahtua näin, ja niin voimme varmasti toivoa, että
kaikki vielä päättyy hyvin.
"Pidä kaikki tämä mielessäsi, Stineli, äläkä milloinkaan unohda mitä
nyt olet oppinut. Mutta kun sinun taas tulee oikein ikävä, niin saat
rukoilla hyvää Jumalaa kääntämään hyväksi sen pahan, minkä sinä ja Riko
olette tehneet. Sitte sinä taas saat olla iloinen, ja minäkin tahdon
olla iloinen, sillä minä uskon varmasti, että Riko vielä elää, ja ettei
hyvä Jumala ole hyljännyt häntä."
Siitä päivin oli Stineli taas iloinen, ja vaikka hän joka askeleella
kaipasi Rikoa, ei entinen tuska eivätkä omantunnon soimaukset enää
vaivanneet häntä, ja joka päivä hän katseli tietä pitkin, odotellen
että Riko tulisi Malojasta päin. Näin kului aika, mutta Rikosta vain ei
kuulunut mitään.