Kaukainen, kaunis, nimetön järvi.
Kun Stineli sunnuntai-aamuna avasi silmänsä, oli hän hyvin iloinen,
vaikkei ensin muistanut mistä syystä; mutta sitte johtui hänelle
mieleen, että nyt oli sunnuntai ja että mummu edellisenä iltana oli
sanonut: "Huomenna saat viettää sunnuntaita; saat olla vapaa kaiken
iltapäivää."
Kun päivällinen oli syöty, kaikki astiat pantu paikoilleen ja pöytä
pesty, huusi Peterli: "Tule minun luokseni, Stineli!" Ja toiset sairaat
huusivat kumpikin vuoteestaan: "Ei, tule minun luokseni!" ja isä sanoi:
"Stinelin on mentävä katsomaan vuohta."
Mutta silloin meni mummu kyökkiin ja viittasi Stinelin luoksensa.
"Lähde sinä vain matkoihisi", sanoi hän. "Minä kyllä hoidan vuohen ja
lapset. Tulkaa vain kauniisti kotiin, kun rukouskello soi." Mummu kyllä
tiesi, että heitä oli kaksi menemässä.
Nyt Stineli riensi pois niinkuin lintu, jonka häkin ovi on avattu, ja
ulkona seisoi Riko, joka jo kauan oli odottanut. He juoksivat poikki
niityn ja alkoivat kavuta metsäkukkulalle. Aurinko paistoi vuorille ja
taivas kaarteli sinisenä niiden yllä. Varjopaikoissa täytyi heidän
toisin kerroin vähän astua lumeen; mutta huipulle päästyään he näkivät
toisella puolella auringon, joka loi välkettään yli järven. Rinteellä,
joka jyrkästi vietti järvelle päin, oli kauniita kuivia paikkoja, ja
sinne kävivät lapset istumaan. Kukkulalla puhalsi tuima tuuli, joka
humisi heidän korvissaan. Stineli oli pelkkää iloa ja ihastusta. Tuon
tuostakin hän huusi:
"Katso, Riko, katso aurinkoa! Katso kuinka kaunista! Nyt tulee kesä!
Katso kuinka järvi kimaltelee. Tätä kauniimpaa järveä ei voi olla koko
maailmassa!" sanoi hän vihdoin päättävästi.
"Kaunis se on, Stineli, mutta näkisitpä kerran sen järven, jota minä
aina ajattelen." Ja Riko tähysteli lakkaamatta järven toiselle
puolelle, ikäänkuin hänen ikävöimänsä paikka olisi ollut siellä, minne
ei katse enää yltänyt.
"Näetkös, siellä ei ole näin tummia havupuita; siellä on kiiltäviä,
vihreitä lehtiä ja suuria, punaisia kukkia, eivätkä vuoret ole näin
korkeita ja mustia eikä näin lähellä, vaan ne ovat kaukana ja
sinipunervia, ja taivas ja järvi ovat ihan kuin kullasta, ja siellä on
niin hiljaista ja lämmintä. Siellä ei tuuli tohise noin eivätkä jalat
ole näin lumiset; siellä voi aina istua päivänpaisteisella nurmella
katselemassa kaikkea tuota ihanuutta."
Stineli oli heti täynnä innostusta. Hän näki selvästi
mielikuvituksessaan punaiset kukat ja kultaisen järven. Mahtoi se olla
kaunista!
"Ehkä sinä joskus vielä voit mennä katsomaan järveäsi ja tuota
kaikkea", sanoi hän. "Tiedätkö, mitä tietä sinne mennään?"
"Täältä mennään Malojaan. Siellähän olen usein käynyt isän kanssa. Hän
näytti minulle tien, joka kiemurrellen vie aina vain alaspäin; ja
kaukana alhaalla on se järvi, mutta se on niin etäällä, että sinne
tuskin voi mennä."
"Oi, sinne on helppo mennä", arveli Stineli. "Kuljet yhä vain alaspäin,
niin tulet varmaan lopulta perille."
"Mutta isä on vielä sanonut minulle jotain. Näetkö, Stineli, kun kulkee
pitkin tietä ja sitte menee ravintolaan ja syö ja nukkuu siellä, niin
täytyy aina maksaa siitä ja siihen tarvitaan taas rahaa."
"Oi, meillähän on nyt paljon rahaa", riemuitsi Stineli. Mutta Riko ei
riemuinnut.
"Meidän rahamme ovat tyhjänveroiset; senhän huomasin, kun oli puhe
viulusta", sanoi hän suruissaan.
"Jää sitte kernaimmin kotiin, Riko; onhan täällä kotonakin kaunista."
Vähän aikaa istui Riko mietteissään; pää oli vaipunut kättä vasten ja
kulmakarvat olivat taas ihan kiinni toisissaan. Sitte kääntyi hän
Stineliin päin, joka sillä välin oli pehmeästä, vihertävästä
sammaleesta laittanut vuoteen tyynyineen, peitteineen viedäkseen sen
sairaalle Urslille tuliaisiksi. "Sinä sanot, Stineli, että minun on
vain jäätävä kotiin", sanoi hän otsa rypyssä, "mutta tiedätkö, tuntuu
ikäänkuin en tietäisi missä minun kotini oikeastaan on".
"Voi mitä puhut!" huusi Stineli ja heitti hämmästyksissään koko
kourallisen sammalia luotansa. "Täällähän on sinun kotisi tietysti!
Siellähän on koti, missä on isä ja äiti." -- Tässä tyttö äkkiä vaikeni.
Rikollahan ei ollut äitiä ja isäkin oli harvoin kotona. Entä täti? --
Stineli ei koskaan mennyt lähelle tätiä, sillä tämä ei ollut
milloinkaan sanonut hänelle hyvää sanaa. Tyttö ei laisinkaan enää
tiennyt mitä sanoa. Mutta Stineli ei voinut kauan olla noin epävarmana.
Riko oli taas vaipunut mietteihinsä, mutta Stineli tarttui häntä
käsivarteen ja huudahti:
"Olisipa hauska tietää, mikä tuon järven nimi on."
Riko tuumasi hetken. "Sitä en tiedä", sanoi hän sitte, itsekin
ihmetellen tietämättömyyttään.
Silloin Stineli ehdotti, että he kuulustelisivat järven nimeä; sillä
kun Rikolle kerran karttuu paljon rahaa ja hän voi lähteä matkalle, on
hänen tietysti kyseltävä tietä, ja silloin hänen täytyy tietää järven
nimi. Nyt alkoivat he neuvotella, keltä voisivat kysyä, opettajaltako
vai mummulta. Mutta Riko tuli ajatelleeksi, että isähän varmaan tietää
tämän asian kaikkein parhaiten, ja häneltä hän päätti kysyä niin pian
kuin isä vain tulisi kotiin.
Sillä välin oli aika kulunut ja äkkiä kuulivat lapset kaukaa hiljaista
kellonsoittoa. He tunsivat äänen; rukouskello soi. He hypähtivät heti
pystyyn ja juoksivat käsi kädessä risukon ja lumen läpi rinnettä alas
ja poikki niityn; eikä aikaakaan niin he jo seisoivat oven edessä,
missä mummu oli heitä odottamassa.
Stinelin oli heti mentävä sisään ja mummu sanoi kiireisesti Rikolle:
"Mene sinäkin heti sisään, Riko, älä enää jää tähän oven edustalle
seisomaan."
Näin ei mummu koskaan ennen ollut sanonut Rikolle, vaikka tämä aina oli
jäänyt siihen seisomaan, sillä häntä ei milloinkaan haluttanut mennä
tupaan. Mutta hän totteli mummua ja lähti heti sisään.