Vanhan opettajan viulu.
Heti oven ulkopuolelle päästyään erosivat Stineli ja Riko toisista
lapsista ja läksivät kahden kotimatkalle.
"Pelkän tuumailun takiako sinä et muistanut laulaa, Riko?" kysyi
Stineli heti. "Joko tuo järvi taas johtui mieleesi?"
"En minä järveä tuumaillut, vaan muuta", sanoi Riko. "Nyt tiedän kuinka
soitetaan 'Hoi lampahat pienet'. Ollapa minullakin viulu!"
Tämä toivomus mahtoi kovin raskaasti painaa Rikon sydäntä, sillä
häneltä pääsi syvä huokaus.
Stineli oli heti täynnä osanottoa ja käytännöllisiä tuumia.
"Mepä ostamme yhdessä viulun", huusi hän suuresti iloissaan tästä
hyvästä tuumasta. "Minulla on hyvin monta rappenia, jotka olen saanut
mummulta; taitaa olla kaksitoista. Paljonko rahaa sinulla on?"
"Ei ollenkaan", sanoi Riko murheissaan. "Antoihan isä lähtiessään
minulle muutamia rappenia. Mutta täti sanoi minun käyttävän niitä
tarpeettomiin ja otti ne pois, ja pani ne pieneen rasiaan kaapin
päälle; en minä enää saa niitä käsiini."
Mutta Stinelin rohkeus ei niin vähästä masentunut. "Ehkä meillä jo
onkin tarpeeksi rahaa", lohdutteli hän. "Ja mummu antaa minulle aina
vähän lisää. Tiedätkö, Riko, ei sellainen viulu voi maksaa kovin
paljon. Sehän on vain vanhaa puuta, jonka päälle on pantu neljä kieltä;
ei se maksa paljon. Huomenna on sinun kysyttävä opettajalta mitä viulu
maksaa ja sitte me haemme viulun ostaaksemme."
Näin asia päätettiin ja Stineli tuumasi, että nyt hän taas tekee kotona
mitä suinkin voi: hän nousee aamulla anivarahin ja tekee tulen
ennenkuin äiti ennättää nousta, ja kun hän sitte on toimessa aamusta
iltaan saakka, pistää mummu taas niinkuin ennenkin hänen kukkaroonsa
pienen rahan.
Seuraavana päivänä läksi Stineli koulutuntien jälkeen yksin ulos ja jäi
seisomaan kouluhuoneen nurkalle halkopinon taakse. Siellä hän odotti
Rikoa, jonka nyt piti kysyä opettajalta viulun hintaa. Riko viipyi
kauan ja Stineli alkoi jo tuskastua ja kurkisti tuon tuostakin
halkopinon takaa ovelle; mutta muita poikia siellä vain kulki. Mutta
nyt -- niin, oikein -- Riko tuli. Nyt hän jo ennätti pinon taakse.
"Mitä hän sanoi? Mitä se maksaa?" huusi Stineli henkeään pidätellen
pelkästä odotuksesta.
"En minä tohtinut kysyä", vastasi Riko allapäin.
"Sepä ikävää!" sanoi Stineli ja seisoi aivan hämmästyksissään; mutta
pian hän tuosta tointui. "Samapa se", sanoi hän taas iloisesti, tarttui
pojan käteen ja läksi kotimatkalle. "Sinä voit kysyä huomenna. Tänä
aamuna sain taas rappenin mummulta, koska olin kyökissä ennenkuin hän
kerkesi sinne."
Mutta seuraavanakin päivänä kävi Rikon yhtä huonosti ja samoin
kolmantena. Hän seisoi noin puoli tuntia opettajan asunnon oven
edustalla, mutta ei tohtinut mennä sisään kysymään. Silloin Stineli
salaa mietti mielessään: "Jos Riko vastakaan ei tohdi kysyä, niin kysyn
minä." Mutta neljäntenä päivänä, kun Riko taas miettivänä ja
pelonalaisena seisoi oven takana, avautui tämä äkkiä, opettaja astui
kiireesti ulos ja töytäsi niin rajusti vasten poikaa, että Riko, joka
oli kevyt kuin höyhen, lennähti hyvän matkaa ovelta. Hämmästyneenä ja
harmistuneena seisoi opettaja siinä. "Mitä tämä on, Riko?" kysyi hän
heti, kun poikanen taas oli päässyt pystyyn. "Minkätähden tulet oven
eteen, etkä koputa, jos sinulla on asiaa? Ja mikset lähde kotiin, jos
sinulla ei ole asiaa? Mutta jos sinulla on jotain sanottavaa, niin voit
ilmoittaa sen tässä. Mitä tahdot?"
"Mitä viulu maksaa?" huusi hädissään Riko täyttä kurkkua.
Opettajan hämmästys ja tyytymättömyys lisääntyi nähtävästi. "Riko, mitä
minun tulee ajatella?" sanoi hän ankarasti, "tuletko sinä opettajasi
ovelle tekemään hyödyttömiä kysymyksiä? Vai onko sinulla joku tarkotus?
Mitä sinä oikeastaan kysymykselläsi tarkotat?"
"En mitään", sanoi Riko ujosti. "Tahdoin vain kysyä, mitä viulu
maksaa."
"Sinä et ymmärrä minua, Riko. Kuule nyt tarkkaan mitä sanon: Kun
ihminen puhuu jotain, ajattelee hän samalla mitä sanat tarkoittavat,
tai hän ei puhuessaan ajattele mitään ja silloin syntyy hyödyttömiä
sanoja. Sano nyt, Riko, oletko sinä kysynyt ilman tarkotusta, vaiko
vain uteliaisuudesta, vai onko joku toinen, joka kernaasti tahtoisi
ostaa viulun, lähettänyt sinut kysymään sen hintaa?"
"Minä tahtoisin kernaasti itse ostaa viulun", sanoi Riko hiukan
rohkeammin, mutta hän säikähtyi suuresti, kun opettaja vihan vimmassa
huusi: "Mitä? Mitä sanot? Tuollainen turvaton, typerä, italialainen
poikapahanenko ostaisi viulun? Tiedätkö edes mikä viulu onkaan?
Tiedätkö miten vanha minä olin, ja mitä kaikkea olin oppinut, ennenkuin
voin hankkia itselleni viulun? Opettaja olin, valmis opettaja,
kahdenkolmatta vanha, virassa oleva opettaja! Ja sinä olet vasta poika,
pieni poikapahainen! ja kun minä nyt sanon sinulle mitä viulu maksaa,
niin älyät ehkä oman typeryytesi. Kaksitoista kovaa frangia olen
maksanut viulustani. Onkohan sinulla niin paljon rahaa? Lasketaanpa
nyt, paljonko se on pienemmissä rahoissa, jos yksi frangi on 100
rappenia, niin kaksitoista frangia on 12x100 rappenia, joka on yhtä
kuin? -- Yhtä kuin? -- No Riko, osaathan sinä tavallisesti laskea, --
yhtäkuin?"
"Yhtäkuin 1200 rappenia", jatkoi Riko hiljaa, sillä kauhu tukehutti
häneltä äänen, kun tuo suunnaton summa hänelle selvisi ja hän vertasi
siihen Stinelin kahtatoista rappenia.
"Ja sitte, poikaseni", jatkot opettaja yhteen menoon, "mitä arvelet?
Arveletko, ettei muuta tarvita kuin että ottaa viulun käteensä ja
soittaa? Tarvitaan toki muutakin, ennenkuin niin pitkälle päästään.
Tulepa tänne huoneeseen" -- ja opettaja aukaisi oven ja otti viulun
seinältä -- "tuosta saat, otapa se toiseen käteesi ja jousi toiseen,
noin ikään, poikaseni, jos nyt soitat sillä c d e f, niin annan sinulle
kokonaisen frangin."
Riko otti viulun käteensä; hänen silmissään välähti tulta. C d e f
äänet soitti hän kovaa ja aivan puhtaasti.
"Tuli ja leimaus!" huusi opettaja hämmästyneenä, "mistä sinä tuon olet
oppinut? Kuka sinua on opettanut? Miten voit tavata oikeat äänet?"
"Osaan minä muutakin, jos vain rohkenen soittaa", sanoi Riko ja katseli
halukkaasti viulua kädessään.
"Soita!" käski opettaja. Nyt soitti Riko varmasti ja ilosta loistavin
silmin:
"Hoi, lampahat pienet,
pois vuorelta vaan,
jo aurinko armas
käy sammumaan!"
Opettaja oli heittäytynyt tuolille istumaan ja asettanut silmälasit
nenälleen. Hän katsoi tarkasti ensin Rikon sormia, sitte hänen
loistavia silmiänsä ja sitte taas sormia. Riko lakkasi soittamasta.
"Tule tänne, Riko!"
Opettaja tempasi tuolinsa lähemmäksi valoa ja Riko asettui hänen
eteensä.
"No, nyt minun täytyy puhua vähän sinun kanssasi. Sinun isäsi, Riko, on
italialainen, ja siellä tapahtuu kaikellaista, josta me täällä
vuoristossa emme tiedä mitään. Katso minua nyt silmiin ja sano suora
totuus: kuinka sinä olet oppinut soittamaan tämän säveleen
virheettömästi viulullani?"
Riko katsoi opettajaa perin rehellisin silmin ja sanoi: "Olen oppinut
sen teiltä laulutunnilla, jolloin lauletaan niin paljon."
Nämä sanat antoivat asialle aivan toisen käänteen. Opettaja nousi ja
alkoi kulkea edestakaisin huoneessa. Hän itse oli siis syypää tähän
ihmeelliseen asiaan; ei tässä taikatemppuja käytetty. Leppyneenä veti
hän esiin kukkaronsa. "Tuossa saat, Riko, frangin; sinulla on täysi
oikeus siihen. Pidä vastakin tarkasti silmällä viulunsoittoa, niin voit
koulussa käydessäsi oppia jotakin ja noin kahdentoista tai neljäntoista
vuoden päästä hankkia itsellesi viulun. Nyt saat lähteä."
Riko loi silmänsä vielä kerran viuluun; sitte hän läksi pois ääretön
suru sydämessä.
Stineli tuli juosten halkopinon takaa. "Tällä kertaa viivyit kauan;
oletko nyt kysynyt?"
"Kaikki on mennyttä", sanoi Riko, ja mielipahasta vetäytyivät hänen
kulmakarvansa niin lähelle toisiaan, että silmien yli näytti kulkevan
yksi ainoa paksu musta viiva. "Viulu maksaa yksituhatta kaksisataa
rappenia ja neljänkolmatta vanhana voin ostaa viulun, sitä ennen ei ole
toivoa; mutta kukahan neljänkolmatta vanhana enää elää! Tuosta saat,
minä en siitä huoli." Ja hän pisti frangin rahan Stinelin käteen.
"Yksituhatta kaksisataa rappenia", kertoi Stineli hämmästyksissään.
"Mutta mistä sinä sait näin paljon rahaa?"
Riko kertoi nyt kaikki mitä opettajan luona oli tapahtunut ja sanoi
taas haikeasti valitellen: "Kaikki on mennyttä!"
Stineli koetti edes tyrkyttää hänelle frangia jonkinmoiseksi pieneksi
lohdutukseksi, mutta Riko oli niin julmistunut viattomalle rahalle,
ettei hän tahtonut nähdäkään sitä.
Silloin sanoi Stineli: "Minä panen sitte tämän omien rahojeni joukkoon
ja sitte pidämme kaikki rahat yhteisinä ja jaamme ne joskus."
Tällä kertaa oli Stinelikin hyvin allapäin; mutta kun he sitte lähtivät
kotimatkalle ja tulivat kedolle, oli pienoinen polkutie päivänpaisteen
kuivaama aina kotiovelle saakka, ja kotimäkikin heloitti tuolla ihan
kuivana ja kauniina. Ja Stineli huusi:
"Katso, katso, nyt tulee kesä, Riko, ja me voimme taas mennä metsään;
ole sinäkin taas iloinen. Joko menemme ensi sunnuntaina?"
"Ei se minua ensinkään ilahuta", sanoi Riko; "mutta jos sinä tahdot
mennä, tulen minäkin mukaan."
Oven edustalla sitte päätettiin lähteä ensi sunnuntaina metsämäelle, ja
Stineli tuli siitä taas iloiseksi. Kaiken viikkoa teki hän sitte kotona
mitä ikään voi, ja paljon työtä olikin; sillä Peterli ja Sami ja Ursli
sairastivat tuhkarokkoa ja navetassa makasi sairas vuohi, jolle
tuontuostakin täytyi viedä lämmintä vettä, Heti koulusta tultua täytyi
Stinelin juosta milloin sinne, milloin tänne ja joka paikassa piti
hänen olla apuna. Ja lauantaina kesti työtä kaiken päivää ihan
myöhäiseen iltaan asti, sillä silloin hänen vielä täytyi puhdistaa
navettaämpäri. Mutta illalla sanoi sitte isä: "On tuo meidän Stineli
aika toimelias tyttö!"