Surutalo; mutta järvellä on nimi.
Täti ei ollut tuvassa, sentähden meni Riko taas ulos ja aukaisi kyökin
oven. Siellä seisoikin täti; mutta ennenkuin Riko oli ennättänyt astua
sisään, nosti täti varottaen sormensa ja sanoi: "Hys! hys! älä aukaise
kaikkia ovia äläkä melua niinkuin teitä olisi neljä. Mene tupaan ja ole
hiljaa. Isä makaa ullakkokamarissa. Hänet tuotiin rattailla kotiin; hän
on sairas."
Riko meni tupaan, istahti penkille seinän viereen ja istui siinä
liikahtamatta. Kului noin puoli tuntia; täti liikkui kaiken aikaa
kyökissä. Silloin Riko päätti hiipiä kamariin katsomaan; ehkä isä
haluaa vähän ruokaa, sillä ammoinhan oli illallisaika. Hän pujahti
hiljaa uunin takaa kulkevia portaita myöten ullakolle ja hiipi isän
huoneeseen. Vähän ajan päästä hän tuli takaisin, meni heti kyökkiin ja
asettui ihan tädin eteen. Sitte hän sanoi hiljaa: "Tulkaa, täti!"
Täti oli juuri aikeessa torua häntä taas; mutta samassa hän tuli
katsoneeksi pojan kasvoja: kaikki puna oli hävinnyt niistä, posket ja
huulet olivat valkeat kuin palttina ja silmät niin mustat, että täti
ihan kauhistui.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän kiivaasti ja lähti heti pojan mukana.
Riko nousi hiljaa portaita ja meni kamariin. Siellä makasi isä
sammunein silmin vuoteellaan; hän oli kuollut.
"Herra Jumala!" huusi täti ja juoksi meluten ulos ovesta, joka toiselta
puolelta huonetta johti käytävään, riensi alas portaita ja suoraan
vastapäiseen mökkiin, jossa huusi naapurin isää ja mummua katsomaan
mitä oli tapahtunut, ja sitte hän heti juoksi opettajan ja seurakunnan
esimiehen luo.
Ihmisiä tuli toinen toisensa jälkeen hiljaiseen huoneeseen, siksi
kunnes se lopulta oli täynnä väkeä; sillä ulkona he olivat kuulleet
toisiltaan mitä oli tapahtunut.
Ja keskellä tungosta ja naapurien voivotuksia seisoi Riko äänettömänä
ja liikkumatta vuoteen ääressä ja katseli isää. -- Koko sen viikon
kuluessa tuli joka päivä ihmisiä, jotka tahtoivat nähdä isää ja tietää
kuinka kaikki oli tapahtunut, ja siten Riko sai moneen kertaan kuulla
saman kertomuksen: Isä oli ollut St. Gallenissa rautatietyössä.
Kalliota särjettäessä oli hän saanut syvän haavan päähänsä, ja kun hän
ei siksi voinut olla työssä, päätti hän lähteä kotiin parantelemaan
itseään. Mutta hän ei kestänyt pitkää matkaa, jonka hän osaksi kulki
jalan, osaksi ajoi epämukavilla rattailla. Sunnuntai-iltana hän tuli
kotiin ja laskeutui vuoteelle, jolta hän ei enää noussut. Ei kukaan
ollut saapuvilla, kun hän kuoli; sillä Riko oli tavannut hänet kylmänä
ja kankeana vuoteessaan.
Seuraavana sunnuntaina haudattiin mies. Riko oli ainoa omainen, joka
seurasi ruumisarkkua; muutamia hyviä naapureita oli kuitenkin liittynyt
surusaattoon, joka kulki Silseen. Siellä kuuli Riko, kuinka pastori
luki kirkossa kovalla äänellä: "Vainajan nimi oli Enrico Trevillo ja
hän oli syntyisin Peschierasta Gardajärven tienoilta."
Silloin tuntui Rikosta ikäänkuin hän olisi kuullut jotain, jonka hän
varsin hyvin tiesi ennestäänkin. Ainahan tuo järvi oli johtunut hänen
mieleensä, kun hän isän kanssa oli laulanut:
"Una sera
In Peschiera."
Mutta sitä hän ei enää tiennyt, miksi hän sen juuri silloin muisti.
Hiljaa hän kertoi näitä nimiä mielessään ja samalla johtui mieleen koko
joukko vanhoja lauluja.
Kun Riko yksikseen kävellen tuli kotiin, näki hän mummun istuvan
pölkyllä oven edustalla ja Stinelin seisovan hänen vieressään. Mummu
viittasi pojan luokseen. Sitte hän pisti Rikon taskuun palan
päärynäleipää, samanlaisen kuin Stineli vastikään oli saanut omaan
taskuunsa. Ja sitte mummu käski heidän lähteä kävelylle; sillä eihän
Rikoa tällaisena päivänä voinut jättää yksikseen.
Yhdessä lapset lähtivät ja mummu jäi pölkyllensä istumaan. Säälien hän
katseli mustakiharaista poikaa niin kauan kuin lapset olivat näkyvissä.
Sitte hän hiljaa sanoi:
"Niin, Hänen kaikki aikeensa
ne parhaan lopun saa!"